Lukijani.
Tunnetko sen laulun, josta kirjeeni aihe on väännös? Luin juuri kirjan, jossa ei jäädä arvaamaan, mitä huominen tuo. Vuonna 2017 julkaistu Arto Heikkisen teos Mummo kertoo ihmisistä, joilta löytyy niin paljon tahtoa puuttua asioiden kulkuun, että välillä on hengenlähtö lähellä.
Kirjaan on luotu sekä särmikäs että pyöreäksi hiottu uskonnollinen ulottuvuus. Jotkut kysymykset saavat vastauksen, toiset eivät. Henkilöt liikkuvat molemmilla puolen lakia, mutta oikean ja väärän rajaviiva ei ole selvä. Kirjan sivuilla tulevat vastaan terveys ja sairaus, syntymä ja kuolema, rikkaus ja köyhyys, suoraselkäisyys ja huijaaminen, onni ja onnettomuus sekä moni muu vastakohtainen teema.
Mummo ei ole kirjana niin selkeästi kerrostunut kuin sipuli. Se on hahmoltaan pikemmin kuin monivartinen fenkoli. Muutamien henkilöiden kieli on rehevää ja suorasukaista. Kudos ei ole selkeä kuin villasukka vaan sekä salaisuuksia kätkevä että niitä paljastava räsymatto. Värit eivät ole ihmisestä riippumattomia kuin sateenkaaressa vaan osin tahdosta riippuvia kuten kaleidoskoopissa.
Kirjassa ihmisten väliset suhteet ovat lähempänä sietämistä kuin tietämistä. Kun hampaankoloon jääneet asiat kaivetaan esiin, heikoilla olevan henkilön ihmisarvo survotaan lattian rakoon. Huominen on arvaamaton. Se yllättää useammin kuin kerran. Kaikki voi kääntyä hetkessä päälaelleen. Jopa ne näkökulmat, joista asioita on totuttu katselemaan.
Juoni on tavallaan rakennettu yhden naisen itseään etsivän kertomuksen varaan. Kirja ei ole helppoa luettavaa, koska matkan varrella keskeisille henkilöille tapahtuu paljon rumaa. Sulateltavaa riittää siinäkin, että ketään ei ole piirretty mustavalkoiseksi.
Teos olisi voinut jäädä minulta lukematta, ellei lähikirjastossa meneillään oleva lukuhaaste olisi rohkaissut poikkeamaan tutuista pyöränurista. Hyvä, että jaksoin ensisivujen ohi. Mummo oli moniulotteisuudessaan lukemisen arvoinen kirja.
Sinun
Harmaa rovasti
