”Jos ei tämä juttu toimi, niin sitten erotaan pois!” saattaa vihkipari kertoa sitoutumisensa asteesta papille vihkiharjoitusten yhteydessä. Tällaisen takaportin jotkut parit tahtovat jättää raolleen, sillä sitoutuminen ei ole tätä nykyä kovin trendikästä. Se ei ole herkkua, enemmänkin myrkkyä. Onhan totinen tosi, että yhä useammat päätyvät käyttämään takaporttia. Kumppanista pääsee eroon, työsuhteista voi sanoutua irti, veloistakin vapaudutaan ajallaan.
Kaikesta muusta tässä maailmassa pääsee irti paitsi pappeudesta.
Pappisvirka on sitoutumisen virka. Pappisvirkaan sitoutumisen vakavuutta korostaa lupauksen elinikäisyys. Papin elämä on kaikkea muuta kuin oman minän toteuttamista ja omien mieltymystensä seuraamista. Myönnän kyllä, että kaikkien nuorten pappien tavoin minäkin aikoinani ajattelin, että nyt se evankeliumi vasta tuli tänne paikkakunnalle. Toki halusin päteä ja kokeilla kaikenlaista sellaista, mitä Vanhassa kirkossa ei ollut koskaan ennen nähty, kuultu tai koettu. Toin mukanani mm. ns. Liturgiset eleet ristinmerkkeineen ja… no niin… Nuoruuden intoa oli ja tiedekunnan opetuksia pää täynnä, saarnatuolissa viihdyin tosi hyvin.
Alttari oli vähän hankalampi paikka tulevalle Ruttopuiston rovastille. Ensimmäinen kerta liturgina jännitti ihan tolkuttomasti. Tarkkaan ajatellen kyse taisi olla ns. Pyhästä pelosta. Vasta jumalanpalveluksen aikana huomasin, että alttarilla oli mustareunainen puulaatikko, jonka lasikannen alla oli kolmio, josta lähti kultaisia säteitä. Ja kolmion keskellä oli iso avoin silmä. Jumala näkee minut! Kauhistuin. Meinasin saada sätkyn. Halusin juosta karkuun. Pysyin kuitenkin paikallani, sillä jalkani olivat pelosta nauliutuneet lattiaan.
Tahdotteko pyhän kolmiyhteisen Jumalan nimessä ryhtyä pappisvirkaan ja hoitaa sitä oikein ja uskollisesti Jumalan kunniaksi ja seurakunnan rakentamiseksi?
Tahdotteko pysyä Jumalan puhtaassa sanassa, karttaa väärää oppia, julistaa rohkeasti Kristuksen evankeliumia ja jakaa pyhiä sakramentteja hänen asetuksensa mukaisesti?
Tahdotteko myös kilvoitella niin, että elämänne on esikuvana seurakunnalle?
Nuoret papit antavat tätä nykyä pelkän pappislupauksen, mutta vielä 1970-luvun lopulla me teimme uskollisuuden- ja kuuliaisuudenvalan lisäksi myös tämänsisältöisen pappisvalan:
”Minä N.N. lupaan ja vannon kaikkivaltiaan ja kaikkitietävän Jumalan kautta, että minä, toimittaessani Jumalan seurakunnassa saarnavirkaa, jonka nyt olen valmis ottamaan vastaan, olen uskollisesti ja puhtaasti pysyvä Jumalan pyhässä sanassa, joka on ilmoitettu Vanhan ja Uuden Testamentin profeetallisissa ja apostolisissa kirjoissa, sekä evankelis-luterilaisen kirkon siihen perustuvassa tunnustuksessa, niin etten julkisesti julista ja levitä enkä salaisesti edistä ja suosi sitä vastaan sotivia oppeja.
Minä tahdon myös kaikin tavoin ahkerasti ja uskollisesti harrastaa Jumalan sanan oikeata opettamista sanankuulijoilleni ja pyhiä sakramentteja Kristuksen säätämisen mukaan hoitaa, sekä jumalisuuden harjoitusta keskinäisessä rakkaudessa ja kaikin puolin hyvää, rauhaisaa ja kunniallista vaellusta opilla ja esimerkillä vahvistaa ja edistää.
Niin ikään tahdon uskollisesti noudattaa ja käyttää kirkon lakia ja voimassa olevia asetuksia, tunnollisesti täyttää virkatehtäväni ja osoittaa esimiehilleni velvollisuuden mukaista kuuliaisuutta, virkakumppaneilleni veljellistä hyväntahtoisuutta, sanankuulijoilleni altista palvelemista ja kaikkea kohtuutta. Kaikkea tätä minä tahdon rehellisesti noudattaa, niin kuin oikean papin tulee ja sopii, niin että siitä voin vastata Jumalan ja ihmisten edessä. Tähän Jumala minua auttakoon.”
Tänä päivänä papiksi vihittävät mankeloidaan psykologisen testin läpi, jotta jyvät seulottaisiin akanoista. Olisi mielenkiintoista kokeilla, mitä tuollainen testi sanoisi meikäläisen sopivuudesta papiksi tällä iällä ja tällä järjellä varustettuna. Olen 33 vuoden ajan tykännyt papin työstä kuin hullu puurosta, mutta voihan hyvinkin olla, että vuosikymmenten aikana tapahtuneet mullistukset ovat voineet saada aikaan sen, että meikäläinen voisi vallan mainiosti reputtaa kokeessa…
Valatekstissä käytettiin termiä Oikea pappi. Millaisia intohimoja tuo ilmaus lukijoissa mahtaa herättää? Onko Oikea pappi samalla myös ns. Hyvä pappi?
Kuvateksti: Me olemme Jumalan instrumentteja. Kuvassa niistä kaksi: läskibasso ja luuviulu.
Lähetyshiippakunnan piispa Risto Soramiehen blogi: Jumalan sana pysyy ikuisesti eikä muutu aikojen muuttuessa. Oli ilo lukea piispani kirjoitus.
Nostan täällä sisätiloissa kuvaannollisesti hattua Soramiehelle. On olemassa paimenia ja ”paimenia.”
Soramies on oikea paimen, joka on ihmisistä ja heidän iankaikkisuussieluistaan aidosti ja vakavasti huolissaan. Sen hänesta ja hänen kirjoituksistaan huomaa, vaikken itse toki mikään luthersäätiöläinen ole.
Hmm, aika jännittävä syy tosiaan hakeutua ortodoksiseen kirkkoon sillä perusteella, mitä kirkko ei tee.
Issakainen, tämä aikahan vaatii jännitystä ja arvaamattomuutta, ja sitähän tämä aika vaatii.
Minä olen joskus tuumannut, että ortodoksinen kirkko voisi sopia minulle siksi, että siellä ei ole penkkejä.
Ortodoksinen kirkko sopii niille, jotka haluavat elää ortodoksisen elämäntavan mukaan. Se on lakkaamattoman kilvoittelun tie. Kevyin perustein ei sille tielle pidä lähteä, sillä ilman kutsumusta sillä ei jaksa.
”No kun minun mielestäni Raamatussa selvästi sanotaan näin, niin toimikaa te muut sitten sen mukaan” ei myöskään liene paras mahdollinen asenne kirkkoon liittymistä ajatellen.
Kannattanee myös muistaa, että ihmisoikeuksia vastustavilta kirkkokunnilta vähenevät rahat ja yhteistyö esim. valtion ja YK: n kanssa vaikeutuu.
Entäpä sitten?
Eikös tässä jupakassa ole tultu siihen johtopäätökseen, että avioliitto ei ole ihmisoikeus?
Tuskinpa olemassaolevat kirkkokunnat ovat haaskalle tulossa.
Minusta olennaista ei ole se, mihin kirkkokuntaan kuuluu. Olennaisinta on Jumalan lapseus. Silloin kuuluu sen paikkakunnan seurakuntaan, joka ei tunne kirkkokuntien rajoja. Toisaalta kirkkokunnan jäsenyys ei takaa Jumalan lapseutta.
Tärkeintä on löytää yhteyttä oman paikkakunnan muihin krisittyihin ja elää heidän kanssan. Välillä voi kokoontua heidän kanssaan ylistämään Jumalaa, lukemaan Hänen Sanaansa, rukoilemaan ja vaikkapa ruokailemaan.
Seurakunnan kautta Jumalan viisaus tulee julki niin ihmisten kuin taivaallisten valtojen edessä. Hyvää seurakuntaa!
On hyvä, että on olemassa aitoa ja muuttumatonta luterilaista uskoa tunnustava ryhmä, joka ei opetuksissaan seuraa tämän ajan Jumalan Sanaa halventavaa menoa. Jumalan on muuttumaton, niin on myös Hänen Sanansa. Hän ei ole ihmisen kaltainen jonka täytyisi muuttaa käsityksiään niin kuin moderniksi itseään sanova ihminen, joka kuvittelee kehittyneensä tiedossa niin pitkälle, että kuvittelee tietävänsä asiat paremmin, kuin mitä itse Jumala.
Mitä sanookaan Raamattu laittomuuden ihmisestä, joka asettuu Jumalan temppeliin korottaen itsensä lopulta Jumalaksi.?
Hienoa jos hengellinen koti löytyy. Ja tervetuloa takaisin jos siltä joskus tuntuu.
Matti Pulkkinen: ”Yksittäisten ihmisten teot eivät vielä ole kirkon toimintaa.”
Piispojen julkiset lausumat eivät ole yksittäisiä ihmisen tekoja tai lankeemuksia. Ne ovat johtoasemassaolevien kirkon miesten hengellisiä linjauksia, suorastaan opillisia linjauksia. Tavalliset lankeemukset ovat luonteeltaan toisenlaisia. Niissä langetaan syntiin, johon ei haluttaisi langeta ja jota pidetään syntinä lankeemuksen jälkeenkin.
Janne Aikio: Jos ei ennen viime viikonloppua pitänyt Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa harhaoppisena, skismaattisena tai langenneena, ei ole teologisia perusteita pitää sitä sellaisena nytkään.
Jokaisella vähänkään vanhemmalla kirkkokunnalla on ollut ajoittain kelvottoman huonoja ja langenneita johtajia. (En nyt väitä kyseessä olevan arkkipiispan olevan tällainen.= Tällaiset kelvottomat johtajat eivät historiassa koskaan ole merkinneet sitä, että koko kirkko olisi menettänyt asemansa Kristuksen ruumiina. Jos näin väittäisi, väittäisi samalla, että Kristus on heikompi kuin Saatana.
Tietysti sellainen ihminen, joka on hylännyt Raamatun opin kirkosta, voi ajatella että kirkon johdon mahdollinen hairahtuminen tekisi koko kirkon epäpyhäksi. Tämä on kuitenkin harhaoppia.