”Jos ei tämä juttu toimi, niin sitten erotaan pois!” saattaa vihkipari kertoa sitoutumisensa asteesta papille vihkiharjoitusten yhteydessä. Tällaisen takaportin jotkut parit tahtovat jättää raolleen, sillä sitoutuminen ei ole tätä nykyä kovin trendikästä. Se ei ole herkkua, enemmänkin myrkkyä. Onhan totinen tosi, että yhä useammat päätyvät käyttämään takaporttia. Kumppanista pääsee eroon, työsuhteista voi sanoutua irti, veloistakin vapaudutaan ajallaan.
Kaikesta muusta tässä maailmassa pääsee irti paitsi pappeudesta.
Pappisvirka on sitoutumisen virka. Pappisvirkaan sitoutumisen vakavuutta korostaa lupauksen elinikäisyys. Papin elämä on kaikkea muuta kuin oman minän toteuttamista ja omien mieltymystensä seuraamista. Myönnän kyllä, että kaikkien nuorten pappien tavoin minäkin aikoinani ajattelin, että nyt se evankeliumi vasta tuli tänne paikkakunnalle. Toki halusin päteä ja kokeilla kaikenlaista sellaista, mitä Vanhassa kirkossa ei ollut koskaan ennen nähty, kuultu tai koettu. Toin mukanani mm. ns. Liturgiset eleet ristinmerkkeineen ja… no niin… Nuoruuden intoa oli ja tiedekunnan opetuksia pää täynnä, saarnatuolissa viihdyin tosi hyvin.
Alttari oli vähän hankalampi paikka tulevalle Ruttopuiston rovastille. Ensimmäinen kerta liturgina jännitti ihan tolkuttomasti. Tarkkaan ajatellen kyse taisi olla ns. Pyhästä pelosta. Vasta jumalanpalveluksen aikana huomasin, että alttarilla oli mustareunainen puulaatikko, jonka lasikannen alla oli kolmio, josta lähti kultaisia säteitä. Ja kolmion keskellä oli iso avoin silmä. Jumala näkee minut! Kauhistuin. Meinasin saada sätkyn. Halusin juosta karkuun. Pysyin kuitenkin paikallani, sillä jalkani olivat pelosta nauliutuneet lattiaan.
Tahdotteko pyhän kolmiyhteisen Jumalan nimessä ryhtyä pappisvirkaan ja hoitaa sitä oikein ja uskollisesti Jumalan kunniaksi ja seurakunnan rakentamiseksi?
Tahdotteko pysyä Jumalan puhtaassa sanassa, karttaa väärää oppia, julistaa rohkeasti Kristuksen evankeliumia ja jakaa pyhiä sakramentteja hänen asetuksensa mukaisesti?
Tahdotteko myös kilvoitella niin, että elämänne on esikuvana seurakunnalle?
Nuoret papit antavat tätä nykyä pelkän pappislupauksen, mutta vielä 1970-luvun lopulla me teimme uskollisuuden- ja kuuliaisuudenvalan lisäksi myös tämänsisältöisen pappisvalan:
”Minä N.N. lupaan ja vannon kaikkivaltiaan ja kaikkitietävän Jumalan kautta, että minä, toimittaessani Jumalan seurakunnassa saarnavirkaa, jonka nyt olen valmis ottamaan vastaan, olen uskollisesti ja puhtaasti pysyvä Jumalan pyhässä sanassa, joka on ilmoitettu Vanhan ja Uuden Testamentin profeetallisissa ja apostolisissa kirjoissa, sekä evankelis-luterilaisen kirkon siihen perustuvassa tunnustuksessa, niin etten julkisesti julista ja levitä enkä salaisesti edistä ja suosi sitä vastaan sotivia oppeja.
Minä tahdon myös kaikin tavoin ahkerasti ja uskollisesti harrastaa Jumalan sanan oikeata opettamista sanankuulijoilleni ja pyhiä sakramentteja Kristuksen säätämisen mukaan hoitaa, sekä jumalisuuden harjoitusta keskinäisessä rakkaudessa ja kaikin puolin hyvää, rauhaisaa ja kunniallista vaellusta opilla ja esimerkillä vahvistaa ja edistää.
Niin ikään tahdon uskollisesti noudattaa ja käyttää kirkon lakia ja voimassa olevia asetuksia, tunnollisesti täyttää virkatehtäväni ja osoittaa esimiehilleni velvollisuuden mukaista kuuliaisuutta, virkakumppaneilleni veljellistä hyväntahtoisuutta, sanankuulijoilleni altista palvelemista ja kaikkea kohtuutta. Kaikkea tätä minä tahdon rehellisesti noudattaa, niin kuin oikean papin tulee ja sopii, niin että siitä voin vastata Jumalan ja ihmisten edessä. Tähän Jumala minua auttakoon.”
Tänä päivänä papiksi vihittävät mankeloidaan psykologisen testin läpi, jotta jyvät seulottaisiin akanoista. Olisi mielenkiintoista kokeilla, mitä tuollainen testi sanoisi meikäläisen sopivuudesta papiksi tällä iällä ja tällä järjellä varustettuna. Olen 33 vuoden ajan tykännyt papin työstä kuin hullu puurosta, mutta voihan hyvinkin olla, että vuosikymmenten aikana tapahtuneet mullistukset ovat voineet saada aikaan sen, että meikäläinen voisi vallan mainiosti reputtaa kokeessa…
Valatekstissä käytettiin termiä Oikea pappi. Millaisia intohimoja tuo ilmaus lukijoissa mahtaa herättää? Onko Oikea pappi samalla myös ns. Hyvä pappi?
Kuvateksti: Me olemme Jumalan instrumentteja. Kuvassa niistä kaksi: läskibasso ja luuviulu.
Eija. Ennen kuin pappi voi saarnata toisille, hänen on ensin saarnattava itselleen. Näin on myös tuon aamusaarnani laita. Se on totta minulle itselleni, kenties siitä saavat jotakin myös lukijat…
Juuri eilen vihtatalkoissa pohdimme eri ihmisten voimavaroja. Keskustelimme siitä mitä mitä itsekullekin oli jo elämässä tapahtunut, mistä kaikesta on tai on pitänyt selvitä.
Talkoojoukossamme oli leskiä ja eronneita ja muuten yksinäisiä. Kaikki myönsivät kovien kokemusten rakentaneen heidän minuuttaan ja vahvistaneen sitä. Mutta kukaan ei ollut jäänyt maahan makaamaan ja muistelemaan kokemaansa pahaa,vaan noussut ylös ja jatkanut juoiksuaan. Tässä tarvitaan monasti ulkopuolista apua.
Hannu. Olet eilen kirjoittanut näin:
Tietämättä tästä olen tänään täällä kommentoinut erästä juttua lähes samoin sanoin:
Tämä on varmaan sitä keskinäistä vertaistukea . Ainakin vertaislöytöä
Mietin itse, että on tullut käytyä kaikki kriisit. Siihen kolmenkympin kriisiin auttoi tällainen Raamatun paikka.
Pitää ihan laittaa se, että pääsee atet haukottelemaan, että ihan hulluhan on tuo uskova nainen. Siinä tilanteessa se nousi asiayhteydestään pois ja alkoi hoitamaan. Tajusin, että haavani olivat arpeutuneet hoitamatta. Kukaan ei ollut niitä pehmittänyt ja aina kun osui, niin sattui. Samalla siinä tajusin, että siinä tilanteessa ei voinut voinut kuin Jumala. Se oli sellainen itseen meno, että siinä oli oksat pois. Kyllä siinä vähän siltä tuntui, että yksin istui kurkkumaassa, mikä lie tyrkännyt ja saarroksissa. Tämä tuli itseä kohti. En kokenut siinä huonouta, vaan tajusin vaan, että näin se on. Sitten tuli pillitettyä helpotuksesta. Siitä alko todellinen tervehstyminen. Eihän se elämän ongelmia poistanut, mutta tilale tuli elämän kokemus, että tämäkin kääntyy viellä parhaakseni.
Jesaja 1
”Härkä tuntee omistajansa ja aasi isäntänsä seimen; mutta Israel ei tunne, minun kansani ei ymmärrä. Voi syntistä sukua, raskaasti rikkonutta kansaa, pahantekijäin siementä, kelvottomia lapsia! He ovat hyljänneet Herran, pitäneet Israelin Pyhää pilkkanansa, he ovat kääntyneet pois.Mihin pitäisi teitä vielä lyödä, kun yhä jatkatte luopumustanne? Koko pää on kipeä, koko sydän sairas.Kantapäästä kiireeseen asti ei ole tervettä paikkaa, ainoastaan haavoja, mustelmia ja vereksiä lyömiä, joita ei ole puserrettu, ei sidottu eikä öljyllä pehmitetty.
Teidän maanne on autiona, teidän kaupunkinne ovat tulella poltetut; teidän peltojanne syövät muukalaiset silmäinne edessä; ne ovat autioina niinkuin ainakin muukalaisten hävittämät. Jäljellä on tytär Siion yksinänsä niinkuin maja viinitarhassa, niinkuin lehvämaja kurkkumaassa, niinkuin saarrettu kaupunki.
Ellei Herra Sebaot olisi jättänyt meistä jäännöstä, olisi meidän käynyt pian kuin Sodoman, olisimme tulleet Gomorran kaltaisiksi.”
Leppäkorven rovasti ruttopuiston rovastille. Olin jo nelikymppinen, kun Vikström vihki minut papiksi. Kutsumus oli. Jo isältä rovastilta ja ja ukilta rovastilta saatuna. Mutta ei satuttanut ennen kuin aikuisena. Mutta sittemmin satutti. Tosin ensin minut konsultin toimesta todettiin kykenemättömäksi hoitamaan hallintojohtajan virkaa, jota olin jo lähes 20 vuotta hoitanut. Papin virkaan minua ei ole vielä ”konsulttien” eikä muidenkaan toimesta kykenemättömäksi todettu. Olen päin vastoin saanut kiittävää palautetta toimituksista.
Osmo: Joo, noita konsulentteja mekin täällä pääkaupunkiseudulla olemme vuosien varrella saaneet ”kiittää” monista asioista. Kummasti niillä on ollut samat näkemykset kuin kulloinkin vallassa olevilla johtajilla. Vanhan termin Käsikassara voisi myös ottaa jälleen käyttöön… :p
Myös siinä olen kanssasi samaa mieltä, että ihan tavallinen seurakuntapastorin pesti on paras: Siinä saa tehdä juuri niitä duuneja, joita papin kuuluukin tehdä.
Ihmiset, jotka hihhuloivat homoliittojen puolesta tai niitä vastaan, ovat molemmat keskenään tismalleen samalla tasolla. Jeesus, joka tuli pelastamaan ihmiskunnan, osoitti, miten emme osaa täällä tehdä muuta kuin kiistellä laeista. Laki tappaa. Homot ja heterot. Talossa ja puutarhassa. Se on lain koko sisältö ja tarkoitus. Laki tappoi myös Kristuksen. Niin piti tapahtua. Tämä on kristillisen uskon syvin sanoma ja mysteeri. Ymmärtättekö sen? Kun tämän oivallatte, pelastutte kaikki, homot ja heterot. Mutta vain kirkon huomassa. Ette muuten. Joten älkää erotko kirkosta. Sillä kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta.
Minä vaan mietin kuka sitten taistelee niiden loppuja puolesta ja kanssa jotka jäävät kirkoon. Kuka julistaa ainoasta oikeasta pelastustiestä. Ollaanko me sitten rintama karkureita jos jätämme kirkon. Ja ne jotka jättävät ovatko he liian pyhiä näiden syntisten joukoon jossa vielä olen, olenko minä niin paha ja syntinen että olen viellä tässä ”luopiokirkossa”.
Mitä Peitsamo oikein tarkoitat lausunnollasi ”Ihmiset, jotka hihhuloivat homoliittojen puolesta tai niitä vastaan, ovat molemmat keskenään tismalleen samalla tasolla.” Eihän se näin voi olla. Toiset nousevat halveksien Jumalan säätämystä vastaan, toiseet kiivailevat sen puolesta. Pikkasen ajatusta mukaan…
Pekka Sahimaa, olemme kaikki yhtä väärässä. Tätä yritin sanoa. Tai minä ainakin. Tai itse asiassa itse koen jo olevani enemmän väärässä kuin muut. Sanon tämän suoraan, hurskastelematta ja vailla tekopyhyyttä. Sillä kun kaikki mahdolliset argumentit on nyt kuultu, ja on käynyt selväksi, että kaikki järkisyyt, tasa-arvo, ihmisoikeudet ja yleinen oikeustaju ylipäänsä vaativat meitä luopumaan siitä, mitä Raamattu sanoo, mitä vastaan väittämistä tässä enää on? Tätä tarkoitin, kun sanoin, että laki tappaa. Sen pitääkin tappaa. Näin on ihmisten välillä aina ollut ja näin tulee aina olemaan. Olemme kaikki yhtä sokeita.
Muotoilen asian vielä näin. Olemme kaikki, itse kukin siis, yhtä kärkkäitä ottamaan tässäkin tarinassa Kristuksen roolin, vaikka meille nimenomaan on varattu fariseusten rooli. Kuvittelemme itsestämme liikoja. Ajattelemme olevamme jonkinlainen poikkeus massasta, fiksumpia kuin muut. Me emme ole fariseuksia! Nuo toiset sen sijaan ovat. Me haluamme Jeesuksen roolin, koska olemme viisaampia ja parempia kuin muut. Se kuuluu mielestämme meille. Ikävä kyllä tuohon roolin meistä ei ole. Ei ole ikinä ollut eikä tule ikinä olemaan. Sen tähden olemme tuomitut tuomitsemaan toisemme, ikuisesti, tässäkin asiassa.
Entisenä ortodoksikirkon jäsenenä olen sitä mieltä, että kun evl.kirkosta erotaan nyt sen vuoksi, että tunnustuskirjoja ei noudateta, niin luonnollisempi vaihtoehto olisi luterilainen Lähetyshiippakunta. Ortodoksikirkossahan on mm. luostarilaitos, jota Augsburgin tunnustus ei hyväksy. Samoin ortodoksiehtoolliselle meno voisi tuntua hankalalta, kun ennen ehtoollista ei saisi nauttia edes aamupalaa.
Kari Peitsamon ensimmäistä väittämää Hän tuskin uskoo Itsekään. Pelastuksesta kirkon ulkopuolella kuvaa hyvin Augsburgin tunnustus, mutta loput kohdat numero kahden jälkeen koskevat sitten Pyhän Hengen olemusta ja sen vaikutusta niin yhden kuin seurakunnankin kannalta. Saman tekee myös oma Uskontunnustuksemme vaikkakin opetusta siitä emme saa. Arkkipiispan lausuman takia erota ei kannata, mutta saamamme opetuksen kannalta ihan uskontunnuksemme pohjalta asiaa voi pohtia.
Pekka Väisänen: Kirjoitit, että ”Arkkipiispan lausuman takia erota ei kannata…” Tästä ei voi olla kuin samaa mieltä. Vaikka arkkipiispa pitäisi kuinka pahasti langeeneena tahansa (en suinkaan väitä näin), se ei olisi peruste luopua kirkon jäsenyydestä. Kristinuskoon kuuluu aivan oleellisesti ajatus siitä, että kirkko ei ole mikä tahansa organisaatio. Ensimmäinen kirje korinttilaisille kuvaa 12.luvussaan kirkon Kristuksen ruumiiksi (http://www.evl.fi/raamattu/1992/1Kor.12.html). Toisin kuin esimerkiksi puolueet tai yhdistykset kirkkoa ei ole koskaan kristinuskon historiassa pidetty vain ihmisyhteisönä. Siksi ajatus siitä, että se lakkaisi olemasta Kristuksen ruumis, vaikka joku sen paimenista lankeaisi (en siis väitä sellaista nyt tapahtuneen), on hyvin maallistunut.
Ei voi rehellisesti väittää olevansa klassisen kristinuskon linjoilla ja erota kirkosta siksi, että arkkipiispa on sanonut jotain.
Kyllä voi.
Muutkin kristilliset kirkkokunnant ovat Kristuksen ruumista, ei todellakaan ainoastaan tämä sekoilevien piispojen evl-kirkko.
Eivätkö muka paljon vanhemmat kirkkokunnat ortod. ja katol. ole kristillisiä kirkkoja, Kristuksen ruumista? Niitten piispatkin kuulostavat siltä, että olisivat lukeneet ja ymmärtäneetkin Raamatun selvää tekstiä. Suuren hämmennyksen sijasta.
Et nyt ymmärtänyt lainkaan sitä, että ihmisen takia kirkosta eroaminen on epäkristillinen ajatus, donatistisen harhaopin nykyaikainen ilmentymä, siitä että ihmisen tai saatanan voima olisi suurempi kuin kirkon.
Toinen asia on tietysti, jos kirkko skismaattisuuden tai harhoppisuuden takia sulkee itsensä ulos Kristuksen ruumista, mutta silloin kirkko toimii kirkkona. Yksittäisten ihmisten teot eivät vielä ole kirkon toimintaa.
Juuri näin.
”Et nyt ymmärtänyt lainkaan sitä, että ihmisen takia kirkosta eroaminen on epäkristillinen ajatus, donatistisen harhaopin nykyaikainen ilmentymä, siitä että ihmisen tai saatanan voima olisi suurempi kuin kirkon. ” Matti Pulkkinen
En muista kuulleeni tämmöisiä äänenpainoja silloin kun porukka erosi kirkosta ja ilmoitti syyksi Päivi Räsäsen. Silloin vaikutti, että eroaminen oli oikeutettua. Miksi Päivi Räsäsen vuoksi eroaminen on oikeutetumpaa kuin Kari Mäkisen vuoksi eroaminen? Toinen, Räsänen, oli erobuumin aikaan rivikansanedustaja ja toinen, Mäkinen, on kirkon arkkipiispa. Kumman heistä oletetaan edustavan enemmän kirkon ääntä?
En pidä asiattomista kysymyksistä. En ole tilivelvollinen siitä mitä en ole sanonut kenellekään.
Kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta, kuten Peitsamo kirjoittaa, mutta tuo kirkko ei tarkoita pelkästään Suomen ev.lut. kirkkoa. Tämä tarkennus siksi, ettei tule väärinkäsityksiä.