Kerjäläistytön tarina, osa1

Jatkan vielä tyytyväisyysteemalla. Kuten viime blogissani kirjoitin, mielestäni monet ihmiset valittavat aika pienistäkin asioista. Kun kuitenkin yhteiskunnassamme ovat monet asiat hyvin.  Ajattelen nyt vaikka koulu- terveys-tai sosiaalipuolen palveluja. Ei tarvitse mennä kuin muutama sukupolvi taaksepäin, niin yhteiskuntamme oli rakenteeltaan ihan eri näköinen. Silloin yleensä rikkaille järjestyi monetkin asiat itsestään selvästi, mutta köyhät kärsivät. Hyvän oppitunnin tyytyväisyydestä olen saanut tutustuessani vaikka Karoliina tytön elämäkertaan. Tämä on siis tositarina mummini Elisabetin äidistä Karoliina Poppiuksesta. Olen kuullut tämän tarinan jo lapsuudessani ja lähtemättömästi on jäänyt monta seikkaa mieleeni.

Tuolloin elettiin 1870-lukua Etelä- Hämeessä. Maamme kuului tuolloin Venäjään. On varhainen syysaamu eräässä maalaistalossa, jossa äiti valmistaa tytärtään kerjuumatkalle. Pienen Karoliina-tytön on pakko lähteä pois kotoa ilkeän isäpuolen vuoksi.

– Onko minun ihan pakko lähteä? lapsi kysyy.

– On, olet paremmassa turvassa mierontiellä, kuin tässä kodissa,  äiti vastaa.

– Mistä minä saan ruokaa? lapsi taas kysyy.

– Hyvät ihmiset elättävät sinut, äiti vastaa.

– Missä minä nukun yöllä? tahtoo lapsi tietää.

– Siinä talossa, mihin aina illaksi ehdit kulkea, kuuluu vastaus.

Äiti jatkaa: On ihme, että sinä olet vielä elossa. Kun olit ihan pieni, oli maassamme ankara katovuosi, paljon pahempi kuin ne kaksi aikaisempaa. Ihmiset vaelsivat laumoittain kylästä toiseen kerjäten ruokaa. Mutta kenelläkään ei ollut antaa. Tuhansia kuoli nälkään. Kulkutaudit surmasivat nälän heikentämiä ihmisiä. Meillä oli vain pettuleipää. Sinä olit laiha kuin tikku, mutta olit sitkeä. Elit kuin elitkin yli hätäajan. Nyt on ihan toista lähteä kerjuulle. Taloissa on perunoita ja Venäjän jauhoja.

– Äiti, mitä minä sanon, kun menen taloon kerjuulle? kysyy lapsi.

– Sano, että ” Hyvät ihmiset, armahtakaa köyhää. Minulla on nälkä.”

Ja kun olet syönyt, muista sanoa ”kiitos” ja ” Jumala hyvyytenne palkitkoon!”

Sitten äiti otti leivänkannikan ja muutaman kolikon taskustaan ja sitoi ne pieneen kangaspalaan. Niin pieni Karoliina tyttönen lähti astelemaan äidin neuvomaa tietä pitkin. Illan suussa paljaat jalkapohjat olivat hiertyneet rikki, mutta edessä näkyi iso maalaistalo. Jokohan tuosta pyytäisi vuodetta nukkuakseen, tyttö miettii.

Karoliina raottaa tuvan ovea ja pujahtaa arasti sisään.

– Taas kerjäläinen, kuuluu naisen ääni.

– Hilma, jäikö iltaselta mitään tähteeksi?

– Tilkka maitoa ja perunankuoret, vastaa toinen ääni. Mutta kyllä ne kerjäläiselle käyvät.

Syötyään Karoliina menee pitkäkseen tuvan leveälle penkille. Väsyttää. Mutta uni ei tule. Penkki on kova. Ei ole patjaa, ei tyynyä, ei peittoa. Viluttaa. Tyttönen ristii sormensa iltarukoukseen.

Silloin aukenee ulko-ovi. Renki tulee töistä. Hän huomaa tytön penkillä nukkumassa. Renki riisuu takkinsa ja menee ja peittää sillä kerjäläistytön. Unen ja valveen välimailla tyttönen tuntee, että äiti häntä peittelee. Tulee turvaisa olo. Jumalan enkelitkään eivät ole kaukana.

Onnellisena Karoliina nukahtaa ensimmäisenä yönään mierontiellä. Mutta kun hän myöhemmin elämässään rikastui, hän lähti etsimään tätä taloa ja hyväsydämistä renkiä.

Renkiä hän ei löytänyt enää. Mutta talon hän osti itselleen.

Uskomattoman rohkeuden ansiosta hän menestyi elämässään, mutta ne tapahtumat ovat jo toisen tarinan ainekset.

Näin korona-aikana voisi vain todeta, että on sitä ennenkin selvitty vaikeista ajoista.

–