Usko, toivo ja raskaus -kirja on nostanut sellaisen kuohunnan vl-liikkeen pariin, etten olisi ikinä, en kuuna kullan valakiana uskonut sitä kirjoittaessamme niin käyvän. Vl-kentältä tulee asian johdosta mulle paljon palautetta. Itse jollakin tavalla pläsähdinkin koko juttuun kirjaprojektin aikana ja olen oikeasti ihan aidon yllättynyt tilanteesta. Ilmeisesti kuitenkin osuimme kirjamme kanssa varsinaiseen vl-liikkeen ”kultasuoneen” ja siinä valossa kirjan nimikin pitää todella paikkansa, kun raskaus on nostettu uskon ja toivon kanssa samalle lähtöviivalle, samaan tärkeysasteeseen.
Mutta nyt tartun väärinkäsityksiin, jota kirjamme on aiheuttanut.
Kirja ei lähde suurperheyden vastustamisen pohjalta. Vahva EI sellaiselle ajatuksenpoikasellekin! Itse olen ikäni ihannoinut suurperheyttä. Se on parhaimmillaan oma pieni yhteisö, jossa on toisilleen monta läheistä ja rakasta ihmistä. Se on parhaimmillaan ihan valtava voimavara ja turvaverkko elämän eri haasteissa ja myrskyissä ja mukana ilossa ja onnessa. Ilot kertaantuu kun on monta osallistujaa ja surut jakaantuu, kun on monta jakajaa. Elämä on värikästä ja hyvä meno päällä.
Näistä tällaisista hyvinvoivista suurperheistä on ollut ja on monilla liikkeen ihmisillä ja myös ulkopuolisilla kokemuksia; ne eivät ole jääneet huomaamatta. Ääriesimerkkeinä loistavasta selviytymisestä ovat tarinat, joita voisi tarjota jopa Guinessin ennätyskirjaan. Kenellä on suurin ylioppilaiden määrä perheessä? Kuka on väitellyt tohtoriksi kohtalaisen lyhyessä ajassa samalla kun on synnyttänyt ja kasvattanut ison perheen? Minkälaisia ammatteja on mahdollista hankkia suuren perheen ohella? Ja niin edelleen, näitä tarinoita riittää.
Ja sitten on ihan tavallisia esimerkkejä suurperheistä, joissa ei ole mitään tuollaisia edellä mainittujen kaltaisia huippusuorituksia esitettäväksi, mutta jotka ovat ihan aidon onnellisia ja tasapainoisia perheitä. Näitä tarinoita riittää vielä enempi liikkeen parissa ja ovat ihan yhtä arvokkaita kuin näkyvästi menestyneemmätkin tarinat.
Tähän väliin on ihan pakko sanoa väärinkäsitysten välttämiseksi, että ihan jokainen perhe päällä maan, on ainutlaatuinen, arvokas ja ihana, perhekoosta sun muista asioista riippumatta <3
Toinen ihan järkyttävä väärinkäsitys on se, että vl-vanhemmilta kiellettäisiin nyt väsymisen tunteet. Aijjai miten paha väärinkäsitys! Juuri kirjan kautta haluamme Ailan kanssa tuoda vanhempien uupumksen esille ja ottaa se tosissamme. Ei mennä sen ohitse oikealta ja vasemmalta, ummisteta siltä silmiämme ja olla välittämättä siitä. Uupumus ei kysy lupaa tullakseen, se tulee kysymättä johtuen milloin mistäkin. Sitä ei voi eikä saa kieltää, se mitä sen kanssa ja edessä pitää tehdä on se, että SE PITÄÄ OTTAA TOSISSAAN ja VAKAVASTI. Todella näin. Sille pitää tehdä jotakin. Mikä avuksi, kun väsyttää, uuvuttaa?
Se ei auta uupunutta
– kun kerrotaan muidenkin olevan uupuneita tai yksinäistenkin kärsivän uupumuksesta.
– kun lohdutetaan elämän olevan kuin kämmenen leveys tai ei mitään vaikeuksien keskellä kamppaileville, se johtaa vain välinpitämättömyyteen itseä ja elämää kohtaan. Elämässä tulee pyrkiä onnellisuuteen ja tasapainoon, se on ihan kristillistä ajattelua; omasta ja läheisen ihmisen hyvinvoinnista huolehtiminen, siihen tähtäävät myös terveydenhuolto ja lainsäädäntö.
– kun kerrotaan epäuskoisten elämän olevan vielä hirveämpää aborttien, alkoholismien ja avioerojen keskellä. Eihän alkoholistiperheidenkään ongelmia vähätellä sillä, että huumeriippuvaisten perheiden elämä on vielä kauheampaa.
– kun todetaan, ettei elämää ole missään luvattukaan helpoksi. Masentaa vaan entisestään; mitään helpotusta ei kannata odottakkaan, saati iloa ja onnea!
– kun vanhempi henkilö lohduttaa pikkulapsivaiheen olevan rikkainta aikaa elämässä. Jonkin kohdalla näin on voinut ollakin, mutta ei kaikkien, riippuu monista asianhaaroista.
– kun lohdutetaan Jeesuksen seuraamiseen kuuluvan ristin kantaminen. Ensin lapsi on lahja ja sitten risti, melko ristiriitaista. Ja kuka haluaa ajatella oman lapsensa olevan ristin?
– että lohdutellaan taivaassa nautittavan iki-ilosta, ilman uupumusta ja murhetta. Se ajaa vain toivomaan ajallisen elämän ja kärsimyksen loppumista, kuolemaa ja taivasiloa. Ei masentunut ja vailla elämäniloa oleva elo ole mitenkään sellainen olotila, johon kannattaa jämähtää.
Kaikki virkistykset, leirit, oma aika ja harrastukset ovat asioita, jotka ennaltaehkäisevät jossakin määrin ja joillakin uupumusta, mutta eivät auta keskellä lapsirumbasta johtuvan uupumuksen kanssa kamppailevia vanhempia kuin pienenä virkistyksenä. Tällaisessa tilanteessa uupumuksesta aletaan pikkuhiljaa nousta siinä vaiheessa, kun lapsia ei enää synny. Jos uupunut jatkaa kokoajan vain lisääntymistään, siinä ei enää vippaskonstit auta. Siinä pitää saada keskittyä itsensä kuntouttamiseen ja se ei onnistu raskausten, synnytysten ja pikkuvauvojen hoitamisen lomassa. Tiedän vanhempia, jotka ovat muuttuneet pikkulapsivaiheen ohitettuaan niin, ettei heitä meinaa tunnista samoiksi ihmisiksi. Samaa on sanottu minulle usein. Elämänilo ja kukoistus alkaa, kun on aikaa ajatella itseäkin ja muuta elämää ympärillään, eikä vain selviytyä arkirutiineista ja lapsirumbasta.
”Elämä on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille…” Nämä laulunsanat ovat niin totta!
Eräs kommentoija koki, että kirjamme on omiaan leimaamaan kaikkia liikkeen suurperheitä. Tämä ei ole ollut tarkoituksemme, mutta näinkin voi käydä. Mutta koko kirjaa ei edes olisi, jos liikkeessä välitettäisiin aidosti niistä perheistä, joille suurperheys on lähes maanpäällinen helvetti. Kärsimystä kärsimyksen perään.
Sama kirjoittaja koki suurperheyden olevan siunauksellinen asia. Missä mielessä? Mitkä ovat suurperheen siunauksen tunnusmerkit? Jos suurperheen vanhemmat jonottavat Helluntaiseurakunnan leipäjonossa leipää perheelleen, puuttuuko heiltä siunaus? Jos valtaväestöön kuuluva perhe on onnellinen, ehjä, tasapainoinen ja varakas, voidaanko heidän perheensä ja perhekokonsa olevan siunauksellinen asia? Voiko pienperhe kokea siunauksellisuutta elämässään oli sitten kyseessä vl-ihminen tai ei?
Mutta, ei mahda mitään. Kun aikoinaan pf-asia tuli julkisuuteen, asiaa pahensi liikkeen johdon ilmeinen välinpitämättömyys uhreja kohtaan. Sama hoitokokousten osalta; kun niitä seliteltiin siunauksellisiksi ja puolusteltiin, se antoi liikkeen ihmisistä sellaisen kuvan, ettei hoitokokousten uhreista välitetä ollenkaan. Sama nyt tämän kirjan myötä. Kun se nostaa esiin liikkeen perhepolitiikasta johtuvien kärsivien tarinoita, liikkeen hyvinpärjäävillä perheillä nousee ihan ensiksi huoli maineestaan ja kunniastaan. Näillä tarinoilla on oikeus tulla julkisuuteen, mutta tällaisessa asiayhteydessä se ei ole viisasta. Ensinnäkin kärsivistä tuntuu pahalta, että heidät ohitetaan tyystin sankaritarinoilla ja toiseksi liike niittää taas mainetta ja ”kunniaa” empatiaköyhänä porukkana.
Jos joku tulee kertomaan minulle, että jo kotoamme poismuuttanut lapsemme näkee kodissaan nälkää ja vilua, onko minun reagointini silloin oikea, jos kiellän perheemme kärsivän ihan mistään puutteesta. Eikö se olisi oikeanlaisempi reagointi, että kiittelisin kertojaa välittämästään tiedosta, olisin tosi huolissani ja kiiruhtaisin auttamaan lastani?
Noh, onhan se kuulema niinkin, että kiittämättömyys on maailman palkka. Ei uskoisi, että köyhistä, kärsivistä, rikkonaisista ja uupuneista ihmisistä välittäminen saa hirvittävän kuohunnan aikaiseksi. Mutta enpä taida siltikään lakata välittämättä heistä.
Jos otan seuraavaksi ”työmaakseni” suomalaisen alkoholikulttuurin ja sen vaikutuksen pieniin lapsiin, taidan saada niskaani vielä isomman ja vihaisemman lauman kuin nyt. Aika näyttää.
Hyvä Vuokko. Itse olen tämän kirjaan liittyvän kirjoittelun ja keskustelun äärellä miettinyt lähinnä tätä: Voi kunpa me ihmiset muistaisimme sen, että toisen kokemus ei tee tyhjäksi toisen kokemusta. Minun kokemukseni on minun kokemukseni. Se ei ole kenenkään muun kokemus. Minun kokemuksen ei muuta kenenkään toisen kokemusta epätodeksi. Minun kokemukseni perusteella ei voi yleistää asioita. Ja taas toisinpäin jonkun toisen kokemus ei muuta minun kokemustani epätodeksi. Jonkun toisen kokemus ei välttämättä sovellu yhtään minun kokemustani kummemmin yleistämisen perustaksi.
Siis hyväksytään se, että me ihmiset olemme erilaisia ja meillä on samoista asioista hyvin erilaisia kokemuksia. Mutta ei ohiteta eikä koiteta vaientaa toistemme kokemuksia vaan pyrkikäämme näkemään ja kuulemaan ja ennen kaikkea hyväksymään erilaisuus ja monimuotoisuus. Eikä niitä tarvitse laittaa minkäänlaiseen arvojärjestykseen…oikeellisuusjärjestykseen keskenään. Eikös meitä kehoiteta iloitsemaan iloitsevien kanssa ja itkemään itkevien kanssa…näkemään siis toisemme aidosti, kohtaamaan toisemme aidosti ja vielä osoittamaan empatiaakin. Siinä on meille haastetta.
Niinpä Lea!
Minusta onnellisuus, tasapainoisuus ja hyvävoipaisuus ovat ihania asioita jokaisen ihmisen, jokaisen perheen kohdalla ja tavoiteltavia asioita. Sellaista voi nähdä, tuta ja kokea monissa, monissa ja taas monissa perheissä lapsilukumääristä ja monista muistakin asioista riippumatta, se on aina ihana kokemus <3
Sitten taas vastaavasti kärsimys on asia, jollaista en toivo kenellekään ja haluni on kykyjeni ja voimieni mukaan auttaa.
Yhyy; haluaisin että kaikki maailman ihmiset voisivat olla onnellisia <3 <3 <3 Toivon koko maailmalle iloa ja rakkautta! En kenellekkään kärsimystä, yksinäisyyttä, rakkaudettomuutta <3 <3 <3
Minkä kirjoititte, sen kirjoititte.
Kirjahan ei ole fiktiota, vaan elävien ihmisten kokemuksia, tosia, koska omakohtaisesti koettuja.
Olisiko nyt vain niin, että joku myytti on avattu, sen toinen puoli, kun vain toinen aurinkoinen puoli on ollut näkyvissä. Toivon, että kirja saa hyvää aikaiseksi, eli opettaa ajattelemaan myös omilla aivoilla. Minä uskon, että niinkin voi olla hyvä kristitty.
En ottanut kantaa kirjaanne ja vielä vähemmän uupuneiden äitien kertomuksiin, vaan julkiseen keskusteluun siitä.
Lööppi ”Lestadiolaisnaiset ovat vaarallisen uupuneita” on todella leimaava. Tästä huolimatta K24:n kommenteissa kyseenalaistettiin hyvinvoivien lestadiolaisvanhempien oikeus kertoa, että he voivat hyvin ja ovat kokeneet siunausta elämässään.
Koska olen perheetön, voin kertoa tästä siunauksesta sen, mitä minulle on kerrottu ja mitä itse olen nähnyt. Jeesus sanoi jotenkin näin: Jos joku ottaa vastaan yhdenkään tällaisen lapsen minun nimessäni, hän ottaa vastaan minut. Uusimmassa käännöksessä on muistaakseni holhota-verbi. Me kaikki – suurperheiset, pieniperheiset, lapsettomat, lestadiolaiset ja ei-lestadiolaiset – voimme holhota omia ja muiden lapsia. Kun teemme sen Jeesuksen nimessä, varmaan koemme siunausta, vaikka emme tulekaan rikkaiksi.
Minusta olisi aika keskittyä uupuneiden auttamiseen ja lakata leimaamasta lestadiolaisperheitä uhreiksi. Kysyin eräältä todella suuren perheen äidiltä, nyt jo isoäidiltä, miksi lestadiolaiset perheet eivät jaksa. Hän vastasi, että ulkoiset paineet ovat nyt niin suuret. Taloudellinen tuki lapsiperheille on heikentynyt ja äitien on mentävä töihin. Pilkka uuvuttaa eniten, kirjoitti eräs äiti.
Joo, ei voi sanoa, että ”lestadiolaisäidit ovat vaarallisen uupuneita”, koska kaikki lestadiolaisäidit eivät sitä ole. Eli otsikko on harhaanjohtava. Mutta osa on vaarallisen uupuneita ja se on valitettava tosiasia. Noh, ei se mitään, tehty mikä tehty. Jos olisvat olleet viisaita, olisivat olleet myötätuntoisia liikkeen uupuneita kohtaan ja heistä olisi välittynyt lämpöä ja rakkautta heitä kohtaan. Toisaalta ei keskustelu saa olla mitään pelaamista, pitää sanoa rehellisesti miltä tuntuu ja jos jostakin ei tunnu pahalta kanssasisaren tai -veljen uupumus ja kärsimys, niin mitä tuota teeskentelemäänkään. Itsestä vain sellainen välinpitämättömyys tuntuu niin kamalan pahalta 🙁
Tuo siunausasia on ihan höperö minusta. Tarkoittaa varmaan sitä, että jollakin asialla on hyvät seuraamukset. Aika monella asialla on hyvät seuraamukset ihmisen elämässä. Ehkä moni vl-ihminen käyttää tuota sanaa enempi ajattelematta sen sisältöä. Kuulostaa hienolta ja jumalalliselta sanoa niin jonkin asian yhteydessä. Tiedän sellaisiakin vl-vanhempia, jotka ovat olleet aivan kertakaikkisen ihania ja lämpimiä vanhempia ja tehneet kaikkensa lastensa eteen ja vl-liikkeen opetuksen kuuliaisuuden nimissä ja lapsista on tullut siltikin tosi huonokäytöksisiä. Eli miten tuollaiset vanhemmat esimerkiksi voivat ajatella suorakätisesti lastensa olleen heille siunaus? Ei tasan mitenkään.
Jos suurperhe toisi automaattisesti siunauksen/hyviä seuraamuksia elämään, silloin suurperheillä ei pitäisi olla mitään ongelmia. Mutta niitähän on!
On se kumma juttu, että kun minä olen ikäni saanut kuulla suurperheiden vanhempien vuodatuksia uupumuksesta ja siitä, ettei millään jaksaisi ja miten koko elämän mittainen stressitila suurperheen vanhemmuus on, niin julkisuudessa sitten yhtäkkiä tosi harva jos kukaan on uupunut. Ei mene jakeluun!
Terttu. Jos joku näkee vl-perheet tai heidän vanhempansa uhreina, niin silloin hän näkee. Hän katsoo tilannetta omista lähtökohdista käsin. Mitä itse ajattelet esimerkiski Jehovan todistajien verensiirtokiellosta, uskomisesta siihen ja varsinkin sen toteuttamisesta hengen uhalla? Ovatko he opetuksen uhreja mielestäsi? Vai ovatko he vapaasta tahdostansa sitä mieltä asiasta ja antautuvat vaaraan sairastuessaan?
Minusta vl-ihmisten osalta harmillisinta säännöissä ja niiden toteuttamisessa on se, että sellaisia sääntöjä ylipäätään keksitään, jotka erottavat heidät valtaväestöstä. Mitään tekemistähän niillä ei useimmiten edes ole uskon kanssa. Esimerkiksi itse koin suurta ahdistusta ja häpeää kouluakoinani, kun en saanut katsoa kouluteeveetä tai olympialaisia koulussa, kun liikkeessä asia oli kielletty. Eli ihan turhaan jouduin silmätikuksi asian suhteen. Noh, kuka oli häpeantunteitteni todellinen syyllinen; koulukaverit, jotka ihmettelivät kun en saanut katsoa viattomia ohjelmia teeveestä vai ne MIEHET, jotka kouluteeveekiellon keksivät?
Kannattaa miettiä näitä asioita hieman syvällisemmin. En silti ole sen kannalla, että luokkakaverit saisivat kiusata ihan ketään minkään asian takia, mutta tuollaista aitoa ihmettelyä on vaikea estää lapsilta. Onhan heidän vaikea ymmärtää viattomien ohjelmien katselukielto. Eikä se ihmettely ole kiusaamista, mutta ihmettelyn kohteesta asia tuntuu kiusalliselta ja häpeälliseltä.
Sama juttu ehkäisykiellon suhteen. Kyllä se herättää ihmisissä ihmetystä. Jokainen lapsen saanut tietää, miten suuri yllätys vapauden menettäminen 24/7 tarkoittaa (vaikka lapsi olisi miten toivottukin!) ja jos sitä hommaa kestää vielä lähes 30 vuotta, niin onhan se ihan käsittämätöntä. Ja nämä tällaiset ihmettelyt tuntuvat vl-vanhemmista kiusallisilta ja häpeällisltä. Saati sitten jos ihmettelijät tietävät, että ehkäisyn opetetaan olevan kadottava synti, niin tottamaar’ he ajattelevat kyseessä olevan pakkosynnytysopin. Liikkeen ihmiselle asiaa on opettettu manipuloidusti ”haluammehan-emmehän me halua” -asiana ja hänen on vaikea havaita olleensa mielenhallinnan uhri, jota hän todelisesti on.
”Kyllä se kuulee suomen kielen, joka ymmärtää kaikkein mielen” Nämä kuuluisat Mikael Agricolan sanat nousivat mieleeni, kun olen vähän seurannut tätä keskustelua kirjasta ”Usko, toivo ja raskaus”.
Olin nuorena suviseuroissa, kuuntelin kahden mummon keskustelua. He keskustelivat Reinikaisen saarnasta ja ihailivat saarnan antia, eli sitä, miten viisaita hän puhui. Kysyin, että mitkä opetukset teille jäi mieleen? Mummot katsoivat hölmistyneinä minua, eli varmaankin ajattelivat, etten älyä mitään, koska olen tuleva maanviljelijä
Kun keskustelimme enempi, kävi selville, että mummot eivät olleet ymmärtäneet puheesta juuri mitään, koska puhuja oli käyttänyt hyvin paljon sivistyssanoja. Tämä sivistyssanojen suuri määrä, oli tehnyt heihin vaikutuksen – viisasta oli!
Entisajan papit saarnasivat latinan kielellä. On hyvin ymmärrettävää, että me maanviljelijät emme älynneet papin puheesta mitään. Mutta uskokaa pois; me maanviljelijät emme ole tyhmiä! Mutta meidän älymme on suunnattu toisaalle, ei johonkin vieraaseen kieleen, ei edes sivistyssanoihin.
Se mitä tällä esipuheella haluan ilmaista, on tämä: Keskustelkaa asiasta, siis siitä, minkä kirja nostaa esiin! Nyt keskustelu käy sen asian ympärillä; onko suuri perhe ihana asia ja Jumalan siunaus, vai ei.
Jotkut kertovat, että heitä ei pakoteta synnyttämään paljon lapsia. Tämä on heidän oma päätöksensä, he haluavat ottaa kaikki lapset vastaan Jumalan lahjana, eivätkä ole uupuneita. On tosiasia, että suurperheitä katsotaan pitkin ”nenänvartta”. Tästä johtuu se, että monilapsisen perheen äiti liittää kirjoituksensa loppuun vakuuttaakseen, etten ole tyhmä (vaikka on paljon lapsia) kaikki oppiarvot.
Ei ole kysymys ihmisen älystä, pitääkö hän huivia päässään, vai kulkee avopäin, tukka tuulessa hulmuten. On kysymys uskonopista! Eli juuri tästä tulisi keskustella! Aila ja Vuokko ovat kirjallaan nostaneet esiin, hyvin kipeän aiheen. Tämä ei koske ainoastaan äitejä, kyllä isät ovat hyvin kiinteästi mukana.
SRK:n opillinen tulkinta on, että on jokaisen avioparin omantunnon asia, ehkäistä, tai olla ehkäisemättä. Mutta sitten opetetaan, että ehkäisy on kadottava synti joka vie ikuiseen kadotukseen. Siis, missä ja kenen taskussa on omantunnon asia?
Tästä tulee keskustella. Voiko elää ja kulkea ilman huivia? Voiko päästä taivaaseen, jos ehkäisee? Milloin ehkäisy muuntuu sairaudenhoidoksi ja kuka tämän määrittää.
Vielä minä sanon, että älkää nuhdelko Ailaa ja Vuokkoa. He ovat nostaneet esiin tämän monia rasittavan opillisen kysymyksen. Mitään selkeyttä ei synnytä keskustelu, joka käydään heistä. Kun nyt jatkamme tätä keskustelua, niin muistetaan tämä Paavalin neuvo:
Gal. 5:13 ”Teidät on kutsuttu vapauteen, veljet. Mutta älkää tämän vapauden varjolla päästäkö itsekästä luontoanne valloilleen, vaan rakastakaa ja palvelkaa toisianne.”
En ole vielä lukenut kirjaanne Vuokko mutta olen seurannut blogejasi ja uutsiointia kirjasta. On vaikea ymmärtää kaikkea kritiikkiä, kun kirja pyrkii tekemään kuulluksi niiden äänen, joiden ei ole ollut ehkä lupa sanoa, miten asiat juuri heidän kohdallaan ovat.
Ajattelen, että jokaisessa liikkeessä, yhteisössä ja ideologiassa on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Jos heikkouksia nostaa esiin, syntyy yleensä puolustusreaktio. Pelätään kissan pöydällä heikentävän yhteisöä. Tosiasiassa heikkouksien rehellinen kohtaaminen vahvistaa yhteisöä.
Joku viittasi siihen, miten kirjasta on uutisoitu. Ymmärrän, että kärkäs uutisointi voidaan kokea leimaavana. Eri medioissa ilmestyvät jutut eivät kuitenkaan ole kirjan kirjoittajien vastuulla, he vastaavat vain oman kirjansa sisällöstä. Toimitukset vastaavat omasta uutisoinnistaan. Toisaalta kärkäs uutsiointi kuuluu asiaan kuin asiaan, harva on siltä suojassa ja sen tarkoitus on saada lukijat lukemaan itse juttu. Vuokko tekee myös paljon työtä blogissaan oikaistakseen vääriä käsityksiä, blogikin on (sosiaalinen) media. Vuokon blogi on hyvin seurattu.
Tsemppiä Vuokko!
T. blogiesi hiljainen lukija, jolla ei itsellään ole vl-liikkeesseen kytköksiä
Jännä ilmiö, että Vuokolle sataa ”ei meillä ole tuollaista” – palautetta…..
Kun taas minä olen100% varma, että ajoittain – ei siten jatkuvasti – mutta ajoittain – voisinpa vain sanoa, että tuommoistahan se kuulkaa kaikissa nopeasti kasvavissa suurissa vl-perheissä silloin tällöin on. Hampaat irvessä mennään ”eteenpäin lumihankessa kaikki mummot” kun mentävä on, muutenhan joutuu helvettiin.
Turha tosiasioita on kiistää. Petätte vain itseänne.
Kiitos kirjan kirjoittajille. Tätä kantaaottava ilmaapuhdistava kirjallisuus parhaimmillaan on.
Hampaita kiristelevät fariseukset kieltävät koko aineiston valheellisena, lukijoitaan turmelevana materiaalina, ja männävuosinahan taisivat koota kirjat kaikki ja polttaa roviolla.
: D
Aion lukea kirjan, kunhan sen saan käsiini. Surullinen ilmiö on tuttu, vaikka en vuosiin ole ollut vl-liikkeessä mukana. Toivon, ettei kukan synnyttäisi lapsia minkään liikkeen pelosta vastentahtoisesti 🙁
Toisaalta. Suuria (suomalaisittain mitattuna) perheitä on muuallakin kuin kyseisessä liikkeessä, tiedän useita yli viisilapsisia ’poikueita’. Toivottavasti suuria perheitä ei yleisesti leimata aivopestyiksi ja alistetuiksi, sillä on todella ihmisiä, jotka ovat iloisia tilanteessaan. Kuten Vuokko totesit, perheissä on parhaimmillaan paljon iloa ja rakkautta, mahdollisuus aitoon yhteyden ja tuen jakamiseen.. Paljon riippuu vanhemmista ja näiden panoksesta.
Jäin miettimään, kuinka monta lasta perheessä saa olla, ennen kuin on ’tahdoton’ ja ’aivopesty’? Missä määrin taas enemmistö on ympäröivän yhteiskunnan lapsikielteisyyden ’aivopesun’ vaikutuksen alla, niin että pitää pientä lapsimäärää itsestään selvänä valintana? Vaikeuksia ja kriisejä voi joutua kokemaan pienessäkin perheessä – ja silloin muutamankin lapsen hoitaminen voi tuntua ylivoimaiselta ja vanhemman osa liian haastavalta. Silloin voi tutnua, että parempi olisi ollut jäädä lapsettomaksi… Etukäteen ei voi tietää, milloin ja mitä haasteita voi elämässä tulla. Ilman Jumalalta tulevaa armoa ja viisautta ei ole tarkoitus täällä kenenkään jaksaa kulkea, omien voimiensa varassa.
Lea Maria Haapalainen:
”Jäin miettimään, kuinka monta lasta perheessä saa olla, ennen kuin on ‘tahdoton’ ja ‘aivopesty’? Missä määrin taas enemmistö on ympäröivän yhteiskunnan lapsikielteisyyden ‘aivopesun’ vaikutuksen alla, niin että pitää pientä lapsimäärää itsestään selvänä valintana?”
Mielestäni nuo sinun kysymyksesi koskevat vain uskonyhteisöjä, joissa ehkäisy ja perhesuunnittelu saarnataan synniksi. Kaikkialla muualla vanhemmilla on vapaus päättää itse perhekoosta ja lapsimäärästä, sikäli kun se ylipäätään on ihmisten päätettävissä. Jotkut parit eivät saa lapsia vaikka haluaisivat, mutta onneksi heidän kohdallaan on mahdollisuus adoptioon.
Ajatukseni oli kommentoida Lea Maria Haapalaisen toistakin kysymystä, mutta ovikello soi ja piti lopettaa kesken. Lea on kyllä aivan oikeassa, ettei yhteiskunta tänäpäivänä ole enää niin lapsimyönteinen kuin vielä muutama vuosikymmen sitten ja tämä todellakin saattaa vaikuttaa vanhempien ratkaisuihin lapsimäärän suhteen, paitsi ei tietystikään vanhoillislestadiolaisten kohdalla. Mutta sitähän se perhesuunnittelu oikeasti on, että vanhemmat arvioivat omat voimavaransa ja kestokykynsä, niin henkiset, fyysiset kuin myös taloudellisetkin. Tärkeintä nähdäkseni on että on kaikilla on vapaus tehdä omat ratkaisunsa vapaasti ilman painostusta mihinkään suuntaan. Onneksi tämä mahdollisuus Suomessa on melkein kaikilla.
Leikkiikö täällä joku ihan oikeasti? Tahtoisin ihan oikeasti tietää mistä on kysymys. 🙁 Minun ni ensimmäinen osio katosi näkyvistä ja näyttää olevan hyväkyttävänä kun myöhempi toinen kommenttiosio on vielä näkyvissä. Ehkäpä seuraavaksi molemmat poistuvat? Mutta tässä kommenttini ensimmäinen osio Lea Maria Haapalaiselle:uudelleen:
>>>>> Lea Maria Haapalainen:
“Jäin miettimään, kuinka monta lasta perheessä saa olla, ennen kuin on ‘tahdoton’ ja ‘aivopesty’? Missä määrin taas enemmistö on ympäröivän yhteiskunnan lapsikielteisyyden ‘aivopesun’ vaikutuksen alla, niin että pitää pientä lapsimäärää itsestään selvänä valintana?”
Mielestäni nuo sinun kysymyksesi koskevat vain uskonyhteisöjä, joissa ehkäisy ja perhesuunnittelu saarnataan synniksi. Kaikkialla muualla vanhemmilla on vapaus päättää itse perhekoosta ja lapsimäärästä, sikäli kun se ylipäätään on ihmisten päätettävissä. Jotkut parit eivät saa lapsia vaikka haluaisivat, mutta onneksi heidän kohdallaan on mahdollisuus adoptioon. <<<<<
Kommentti Vuokolle:
>>>>> Vuokko Ilola
16.09.2014 06:57
En tiedä, minunkin kommentti oli poistettu. Ylläpito liene asialla…?
Pikaisen poistettujen kommenttien silmäilyn perusteella, piistoihin on ollut syynä seuraavien termien käyttö: “omilla aivoilla ajattelu”, “aivopesu”, “lahko”, “mielenhallinta”. Välttäkäämme siis niitä ilmaisuja 🙂 <<<<<
Kotimaa24 on muka tarjoavinaan mahdollisuuden keskustella blogin alla blogin aiheesta, mutta ei näemmä kuitenkaan salli keskusteua. Ylläpidolle tiedoksi, että enempää en pahastu vaikka bannaisitte minut ulos täältä, sen verran ottaa pannuun tällainen tyhjänpäiväinen niuhottaminen. 🙁
Ehkäisy ja abortti kulkevat käsi kädessä. Taitaa olla körttiperheissä enemmän väsyneitä vanhempia kuin vl-perheissä. Lasten määrällä ei tähän väsymykseen ole aina merkitystä. Moni 1 tai 2 lapsisista perheistä haluasia enemmän lapsia, mutta asunnot ja pienet tulot voivat olla esteenä. Lisäksi on niitä, jotka eivät saa lapsia, vaikka kuinka yrittäisi.
Juha Heinilä:
”Ehkäisy ja abortti kulkevat käsi kädessä.”
Mitä Juha mahdat tarkoittaa tällä? Tarkentaisitko hieman, please?
Ehkäisymyönteisten on helpompi turvautua aborttiin (ehkäisyn pettäessä) kuin ehkäisyyn kriittisesti suhtautuvien.
”Ehkäisymyönteisten on helpompi turvautua aborttiin (ehkäisyn pettäessä) kuin ehkäisyyn kriittisesti suhtautuvien.” Onko tuollaista tutkittu? Mitä ensiksikin tarkoittavat ’ehkäisymyönteinen’ ja ’ehkäisyyn kriittisesti suhtautuva’. Ne eivät taida olla ihan vastakohtia. Kriittinen ei ole ihan sama kuin vastustava. On muuten mielenkiintoista, että aborttiin kielteisesti suhtautuvakin käyttää sanontaa ’turvautua aborttiin’. Olisihan hän voinut käyttää vaikka ilmaisua ’päätyä aborttiin’. Turvallisuudestako abortissa on lopulta kysymys?
Kiitos Juha Heinilä vastauksesta, vaikka enemmän se antoi aihetta lisäkysymyksiin kuin antoi vastausta. 🙁 Ehkäisy ja abortti ovat mielestäni enemmän vastakkaisia kuin käsi kädessä kulkevia. Mutta olkoon minun osaltani tässä. Ehkä minäkin saan paremmin kiinni ajatuksestasi kun vastaat Martti Pentin hyviin kysymyksiin. 🙂
Heinilä: ”Ehkäisymyönteisten on helpompi turvautua aborttiin (ehkäisyn pettäessä) kuin ehkäisyyn kriittisesti suhtautuvien.”
Esittäisitkö jotain tutkimustuloksia väitteesi tueksi. Vai edustaako se peräti ihan omaa pohdintaasi?
Miten ja millä perusteella voisi joku suhtautua kielteisesti ehkäisyyn, jos samalla pitää aborttia hyväksyttävänä toimenpiteenä? Ja toisaalta, joka suhtautuu kielteisesti ehkäisyyn, ei varmaan pidä hyväksyttävänä aborttia. Toki voin olla väärässä, eikä se olisi ensimmäinen kerta. Ja usein yleistykset menevät jonkun yksilön kohdalta väärin.
Määriytyykö ihmisten suhtautuminen ehkäisyyn yleensä samoilla perusteilla kuin kanta aborttiin? Kuinka tavallista on perustella ehkäisyyn asennoituminen uskonnolla? En rupea edes arvailemaan. Jos tällaisia asioita on tutkittu, olisi mielenkiintoista tietää jotain täsmällisempää.
Minusta näyttää vieläkin siltä, että Juha Heinilä rinnastaa ehkäisyn ja abortin toisiinsa. Nehän ovat kuitenkin toisiaan poissulkevia eri asioita. Aina silloin kun ehkäistään raskaus, syystä tai toisesta, silloin abortti ei ole mahdollinen. Silloin kun ei ehkäistä, aborttiin päätyminen on mahdollista ja saattaa jonkin komplikaation seurauksena olla perusteltuakin äidin hengen säästämiseksi ja pelastamiseksi.
Jotkut katsovat ehkäisyn ja abortin olevan syntiä oman uskonsa/uskontonsa näkökulmasta ja se on tietysti heidän oma asiansa ja näkemyksensä. Tällöin sopii vain toivoa, etteivät he omassa elämässään joutuisi sellaisiin tilanteisiin, jossa he joutuisivat harkitsemaan joko ehkäisyä tai aborttia omalla kohdallaan.
Meillä jokaisella on oma työkalupakki, jota me kartutamme vaelluksemme aikana. Monet porttiteoriat ovat hyviä. Esim. tupakka/alkoholi → miedot huumeet → vahvat huumeet; tarkoittaa sitä, että useimmiten kovien huumeiden kokeilijoille on jokin mieto huume tuttu tai mietojen huumeiden kokeilijoille on alkoholi tai tupakka tuttu.
Jeesus Kristus kertoi meille kahdesta portista.
Jeesus Kristus sanoo: ”Menkää ahtaasta portista sisälle. Sillä se portti on avara ja tie lavea, joka vie kadotukseen, ja monta on, jotka siitä sisälle menevät; mutta se portti on ahdas ja tie kaita, joka vie elämään, ja harvat ovat ne, jotka sen löytävät.” (Matt. 7: 13-14)
Mikä portti johti tupakointiin? Tutti, jota edelsi äidin rinta.
Olisi järkevämpää etsiä syitä, miksi edetään pidemmälle ’paheen polulla’ kuin hakea sitä ensimmäistä porttia.
Tuntuu siltä, että kaikilla osapuolilla menisi paremmin keskustelussa ja elämässä ilman siunaus-sanan käyttöä, se kun ei taida objektiivisesti ottaen tarkoittaa yhtään mitään.