Kerttu kuurasi lattiaa. Polvillaan meni, märkä rätti kädessä ja märkää oli silmissäkin.
Aina sama juttu. Kauppa sulkeutui klo 13. Koko viikko yhtä hulinaa. Sulkemisen jälkeen piti järjestellä paikat, laskea kassa, vähän siivota ja pikaisesti valmistella tulevaa. Tapanina on oltava taas palvelemassa.
Olihan hänellä kaksi myyjää. Ei niitä voi kuitenkaan työllistää enempää kuin säädökset sallivat. Itse oli tehtävä, kun muut eivät voineet.
Joulukuussa oltiin auki joka päivä. Pienessä kaupassa Kerttu oli muuten rajoittanut sunnuntain aukioloja. Mutta ei se joulukuussa onnistu, kauppaa on tehtävä kun se käy. Taas muistui mieleen ja tuppasi naurattamaan 5-tien varresta kaupan kyltti: Aena aaki. Ei Kerttu sellaista halunnut.
Ja oli kauppa käynytkin, ihmisillä veronpalautukset ja kaikki. Pitkiä olivat päivät ja lyhyitä yöt. Ei se leipä kuitenkaan niin leveää ole kuin ilkeimmät huomauttelevat. Iso perhe ja työkyvytön puoliso. Eikä kauppiaskaan kuormasta voi syödä, maksaa sekin.
Nyt oli kuitenkin aatto. Vihdoin aikaa laittaa omaa joulua. Sydänvaivainen puoliso oli jostakin raahannut kuusen ja makasi sohvalla nitro kielen alla. Lapset oli komennettu pihaleikkeihin, että edes hetki rauhaa.
Siivoaminen oli lopuillaan. Rättiväsynyt Kerttu ei enää jaksanut vastustella. Itku kihahti mieleen, sitten silmiin ja lopulta suusta vaimeana nyyhkytyksenä. Piti varoa ettei puoliso hätäänny, Kerttu nielaisi itkunsa. Kunhan joulusta selviän, kyllä sitten taas jaksaa. Vaikka senkin Kerttu tiesi, että juhlia riittää ja sama rumba jatkuu.
Yhtä ajatustaan Kerttu häpesi. Ei sitä voinut ääneen sanoa. Mieleen se kuitenkin nousi eikä sille mitään mahtanut.
Raivon vallassa Kerttu ajatteli, ettei halua enää kertaakaan kuulla laulua Voit joulun elää joka päivä vaan. Ei missään tapauksessa joka päivä, ei välttämättä edes joka vuosi. Mieluummin vaikka yhtä arkea kuin tätä hulinaa ja hälinää.
Mutta Kerttu nielaisi senkin. Hämärä laskeutui, siivous oli valmis. Ennen pöydän kattamista päätti hetkeksi käydä pitkälleen. Kyllä se taas siitä.
Unestaan Kerttu havahtui lasten kuiskailuun ja supinaan, tuoreen kuusipuun ja jouluruokien tuoksuun. Kerttu avasi silmänsä ja kas, siinä olivat rakkaat lapset vuoteen äärellä.
Hyvä, että sait nukkua, äiti, tuli esikoisen suusta. Herää jo, kiirehti kuopus. Olemme koristelleet kuusen ja kattaneet pöydän, sirkutti kolmas. Tuletko syömään, isä odottaa että saisi lukea jouluevankeliumin, pyysi neljäs.
Hämmentyneenä Kerttu nousi, suori hiuksiansa ja vaatteitansa, siirtyi pöytään. Siis sittenkään hänen ei tarvinnut tehdä kaikkea. Mieleen hiipi onnellisuus. Kiitolliseksikin Kerttu itsensä tunsi. Liikutettuna perheestään ja joulusta Kerttu asettui aterialle.
Jouluevankeliumin jälkeen hän pyysi saada sanoa yhden asian. Sopisiko ettei kukaan laula sitä Voit joulun elää joka päivä vaan? Toiset nyökkäilivät kummeksuen. Mielessään Kerttu ajatteli, että hyvä näin. Kyllä joulun kerran vuodessa kestää.
Kiitos kaikkien kauppa-apulaisten (vanhemi nimitys) puoleta.
Muistan aina, kun äiti tuli jouluaattona lihakaupasta kotiin kello 15 maissa rättiväsyneenä.
Ei jaksanut juurikaan edes syödä.
Meidän suomalaisten elintaso ja kaupan henkilökunnan olot ovat paljon parantuneet.
Peukutus tykkäyksestä.
Tuli mieleen luuttuaminen ja meidän äiti. Oli talon tapa, että kun äiti siivosi hän oli tosi pahalla päällä. Isä teki yleensä siinä vaiheessa lenkin kylälle tietäen, että kun siivous oli tehty, niin emäntä oli taas mitä aurinkoisin. Kerrankin äiti oli Hurstin Lahjalla ja Veikolla ja koko kolmikko tuli meille. Olin yrittänyt siivota, mutta tulos taisi olla semmoinen, ettei sitä huomannut. Vaikka matkaa oli ollut monta sataa kilometriä, niin äiti alkoi heti siivomaan sekä kamala puputus ja Lahja nyökkäili siinä vieressä. En viitsinyt sanoa, että olin pessyt lattian. Siinäpähän siivoilivat kun ei kelvannut. Nyt se naurattaa. Mahtaako ne samaa taivaassa? Voi olla enkeleillä rankkaa.:D
En halua olla vaatimaton – mutta nostin asian eli seurakuntien yhdistymisen ja suurten seurakuntien rakentamisen ongelmia esille jo kymmenisen vuotta sitten. Nyt, kun kirkon jäsenkato alkaa oikeasti vaikuttaa kirkon tulevaisuudennäkymiin, aletaan asiaan herätä muutenkin.
Verotulojen väheneminen alkaa jo kriisiyttää seurakuntien taloutta. On korkea aika ruveta tosissaan varautumaan kokonaan uudenlaiseen toimintatapaan. Palkattua työvoimaa joudutaan ehkä jyrkästikin vähentämään ja vapaaehtoistyön osuutta on vastaavasti lisättävä reippaasti. Tämä edellyttää seurakunnan ymmärtämistä yhteisöksi eikä hallinnolliseksi yksiköksi.
Vapaaehtoistyö on jo huipussaan jo tänä päivänä. Ne jotka ovat kiinnostuneet ottamaan toimintavastuuta ovat jo sen tehneet.
Vapaaehtoisten mobilisointi näyttää loogiselta ratkaisulta,, mutta niin kauan kun työntekijöiden palkkaus ei ole paikallisseurakunnan huoli, niin miksi he alkaisivat kantaa vastuuta toiminnasta ilmaiseksi kun on palkattuja työntekijöitäkin.
On tietenkin sellaisia jotka tuntevat kutsumusta olla vetäjinä erilaisissa piireissä, mutta luulla että suurseurakunnissa, joissa kotipaikan tunne on väljähtänyt, sellaista suuremmassa määrin tapahtuisi on toiveajattelua.
Piispa Keskitalon kirjoitus oli hyvä. Niin diplomaattinen ja hienovarainen että radikaali sisältö jäi melkein huomaamatta.
Kiitos näistä. Markulle sanon että tämän blogin aiheena ei olekaan vapaaehtoistyö. Aiheena on se piispa Keskitalon radikaali asjatus (joka tosiaan saattaa jäädä huomamatta) vaihtoehtoisesta tai niinkuin hän sano ”mahdollisesta maailmasta”, jossa työntekijöiden palkkauksesta tulee paikallisseurakunnan huoli. Mitä sitten?
Onko se pirujen maalaamista seinälle vai jotain muuta. Minusta se on asia joka kiireesti pitäisi ottaa pöydälle ilman paniikkia, ja katsoa avoimin silmin ja mielin mine päin tahansa maailman seurakuntia ja nähdä että elämää on virkamiesseurakunnan jälkeenkin.
Miten tämän piispan kolumnin radikaalin sisällön saisi laajempaan näköpiiriin?