Kävin herättäjäjuhlilla. Kaikkia tuttuja en ehtinyt tapaamaan, mutta kaikkien tavattujen näkeminen oli kovin mieluista.
Päiväseurojen puheet olivat kovasti hyviä. Johanna Rusanen kertoi sen, minkä itsekin rippikoulussa Aholansaaressa koin. Hieno puheenvuoro. Matti Sihvonen toi syvän viestin aikojen takaa. Eduskunnan puhemies Vehviläinen luki saman Aale Tynnin runon, josta Lennart Pinomaa ihaili ja josta Lauri Haikola totesi, että minä en kun en ymmärrä muusta kuin tästä Lutherista.
Uuden johtajan puhe oli taidollisesti valmistettu, mutta toisaalta paahteessa istuessa mieleen tuli Petrus Abelardin sanoitus teoksessaan Onnettomuuksieni historia. Abelard katsoi lohdutukseksi sen, että ikäviä kokemuksia kokeneet voivat aina tukeutua siihen, että hänellä on ollut paljon kovempaa.
Juhlien otsikosta Lohdutuksi toisillemme virittyi mieleen kirkkoveisu: Taivaallinen Kuningas, lohduttaja ja totuuden henki, jokapaikassa asuva ja hyvyyden lähde ja elämän antaja.
Olen kohdannut inhimillistä lohdutusta, mutta en aivan ostaisi sitä ostovalinnan ikuisessa päätöksessä hengellisen elämäni loppusijoitustuotteeksi.
Sisältöjen osalta ei siis muuta kuin sydämellistä sanottavaa.
Ajoin kotiin, koska helle ei ollut paahtava, mutta kova siltä osin, että tunnin seuroissa istuttuani aloin tuntea oloni kuin kattilassa keitetyksi perunaksi.
Pari mietettä.
Korona on tietysti totuttanut ihmiset kotiin. Juhlat ovat tarjolla myös netissä ja radiossa. Voi olla pitkä matka ajella poikki Suomen itärajalle. Ydinjoukko on vanhentunut.
Katselin, että pääosin väki istui katsomoissa. Niihin mahtuu noin 3000 henkilöä. Aivan täynnä ne eivät olleet. Sen sijaan itse penkeissä oli erittäin vähän ihmisiä. Kiertelin myös ympäristössä, jossa istui harvoja henkilöitä varjossa. Tämä huomio siksi, että körttiretorikkaan sisältyy väite, jonka mukaan kaikki juhlille osallistumattomat ovat körttiläisiä.
Jos uskaltautuisi lausumaan päiväseurojen osallistujamäärään, veikkaan, että 4000 voisi olla jo aika kova luku.
Kun väki vähenee, niin pidot paranee. Ja jos jokin sosiaalinen ilmiö, joka on vaalinut jotakin elämäntunnelmaa, vaipuu menneisyyteen, niin ainahan elinkelpoiset sisällöt jatkavat kulkuaan jossakin toisessa muodossa.
Ehkäpä ei ole aivan perusteltua jos vastaisuudessa perusopetuksen uskonnonkirjoihin kirjataan perinnäinen jargon, jonka mukaisesti Suomen kirkko on herätysliikkeiden kirkko. Vanhoillislestadiolaiset ovat selvästi herätysliike. Ovatko muut jo uupuneet?
Hieman ironisesti voisi sanoa, että Apulannan konsertissa on tänään 30 000 henkilöä ja Pridekulkuessa 80 000. Näiltä osin voisi viitata Lauri Haikolan toteamukseen: Körttiläiset ovat oikeassa. Kun kaikista on tullut körttiläisiä, voi Herättäjä-Yhdistys lopettaa toimintansa. Noiden osallistujalukujen valossa ajatukseen sisältyy hieman profeetallisiakin näkökohtia.
Mutta ehkä kyse on siitä, että uskonnollinen käyttäytyminen on pirstaloitunut pieniksi heimoiksi. Sosiologisesti katsoen ennen kuvaa värittäneet herätysliikkeet ovat muuttuneet samanlaisiksi kuin modernimmat vastaliikkeet.
Herättäjäjuhlille osallistuu vähän ihmisiä. Näinhän on myös jonkun Hiljaisuuden ystävien tai Tuomasmessun toiminnassakin, siitä huolimatta, että osallistujen kokemus merkityksestä on voimakas.
Ollaan siirrytty kansanliikkeiden ajasta pienten liikkeiden ja pienihmisen periodiin?
Körttejä marssi – varmaan moniakin – Pride-kulkueessa. Valkoinen risti oli viestinä kadunvarsiyleisölle kristittyjen mukanaolosta.
Minulla on sama käsitys. Kärjistäen: herännäistalojen hurskaita lapsia on enemmän Pride-kulkueessa kuin herättäjäjuhlilla. Tämä on kirkkohistoriallisesti kiinnostava jatkumo. Eino Murtorinne ja eräät muut ovat kiinnittäneet huomiota herännäisyyden romantiikkaan, joka on saanut muotoutumisensa ohjautumisena erilaisiin yhteiskunnallisiin liikkeisiin. Tällä hetkellä tämän ilmiön jatkumo tulee esille tässä mainitussa asiassa.
Äkkiseltään tuntuisi loukkaavalta rinnastaa körttiylioppilaat 1920-luvulla AKS:n riveissä ja myöhemmin Lapuan liikkeen sekä IKL:n porukoissa ”herännäistalojen hurskaisiin lapsiin pride-kulkueissa, mutta samasta ilmiöistä saattaa olla kyse: herännäisteologian poliittis-ideologisesta ulottuvuudesta. Murtorinteellä artikkeli asiasta esim. Herättäjäyhdistyksen vuosikirjassa 2008.
Tietenkin 30-luvun körttiläiset tyrmistyisivät lastenlastensa menosta. Mutta ilmiö on aivan sama. Romanttinen yhteiskunnallisiin näkyviin liikkeisiin sitoutuva hurskas väki.
Ei nyt kuitenkaan ole kyse vain ”lastenlasten menosta”, kun katsoo, miten näkyvät körtit toimivat kirkolliskokouksessa avioliittoasiassa. Jos oikein muistan, Jaakko Elenius otti puheessaan Järvenpään herättäjäjuhlilla myönteisen kannan silloin kirkollisen väittelyn kohteena olleeseen parisuhdelakiin.
Järvenpään herättäjäjuhlat (2001) olivat minulle ensimmäiset. Tyypillistä ”pistoradan päässä asuville”, kuten Oulussa muinoin helsinkiläisiä kutsuttiin. Kauemmas ei hevin lähdetä. Jakob Söderman jyrisi vierailevana puhujana. Myyrmäessä olin talkoolaisena.
Jos – meitä – körttejä marssii Pride-kulkueessa, on – meitä – sateenkaarevia mukana myös herättäjäjuhlilla. Järvenpäässsä, Espoossa ja Myyrmäessä tunnistin monia. Ja tiedän ainakin muutaman lähteneen Joensuuhun Priden sijasta. Mitä 30-luvun körttiläiset tähän sanoisivat?
Luonnnollisestikaan ei ole kyse lastenlasten puheista vaan ilmiön assimiloitumisesta yhteiskunnalliseen liikkeeseen. Jaakko taisi olla jo 70-luvun loppupuolella eduskuntatalon portailla megafoni kädessä sukupuolivähemmistöjen asialla ja myöhemmin puhui tyylilleen kurmoittavasti piispojen homofobiasta. Mutta historiallisesti tarkasteltuna on kiinnostavaa, että linkittyminen yhteiskunnallisiin liikkeisiin on ollut herännäisyydelle ominaista, Toki 30-luvun natsit pöyristyisivät, mutta eräässä mielessä heillä oli samansuuntainen maailman pelastamisen ohjelma, toki aivan vastakkaisessa muodossa.
Totta, se oli Setan vuosipäivän tilaisuus, jossa Jaakko Elenius puhui.