Keskiajan pimeys ja luterilaisuuden synkkyys ovat usein toistettuja – ja vääriä – väittämiä. Ensimmäistä kertaa kuitenkin luin eilisestä Hesarista, että synkkä luterilaisuus olisi keskiajan pimeyden syytä.
Näin nimittäin kirjoittaa Matti Mäkelä (HS 16.4.) arvioidessaan Hannele Klemettilän kirjaa Federigon haukka ja muita keskiajan eläimiä: ”luterilaisuuden pimentämän keskiajan valoisaksi tekeminen” on toinen Klemettilän aiempien keskiaikaa käsittelevien kirjojen tendensseistä. Edellisen lauseen kirjaimellinen ymmärtäminen tarkoittaisi sitä, että luterilaisuus olisi keskiaikainen ilmiö.
No hyvä, ymmärrän kyllä, että kirjoittaja tarkoittaa luterilaisuuden jälkikäteen antamaa kuvaa keskiajasta pimeänä ajanjaksona. – Mutta tällä perusteella kyllä luterilaisuutta enemmän on keskiaikaa värittänyt pimeäksi vaikkapa 1800-luvun goottilainen kirjallisuus (Victor Hugo, Edgar Allan Poe). Tarkasti ottaen Lutherin ja hänen lähipiirinsä tilille voidaan lukea kirkon väärinkäytösten ja ennen muuta renessanssipaavien kuten Leo X hengellisen rappion arvostelu ja toissijaisesti skolastisen teologian haastaminen sitä vanhemman augustinolaisen teologian hyväksi. Ennen kaikkea Luther liittyi keskiajan läpi kulkeneeseen teologian ja aristotelisen filosofian jatkumoon. Ei hän voinut sitä väittää pimeäksi.
_ _ _
Keskiajan katsotaan yleensä päättyneen renessanssin yksilön korostuksen ja suurten löytöretkien myötä 1500-luvun taitteessa. Käänne keskiajan yhteisön korostuksesta yksilöön merkitsi esimerkiksi yleisen lukutaidon korostusta. Jokaisella piti olla itse oikeus päästä lähteille. Tämä oli ennen kaikkea humanistien painotus. Reformaattorit liittyivät siihen. Lutherin Sola Scriptura –periaate korosti, että ihmisten oli päästävä kristinuskon lähteille Pyhässä Raamatussa. Tästä saivat alkunsa kirkon uudistusliikkeet. Katolisesta kirkosta irtautuivat anglikaaninen, reformoitu ja luterilainen kirkko. Alkoi Raamatun kääntäminen kansallisille kielille. Toki uudistusliikkeitä oli ollut jo aiemmin keskiajalla, kuten Bernhard Clairvauxlaisen ja P. Franciscuksen käynnistämät sääntökuntauudistukset.
Mikael Agricolan maltillisessa muodossa Suomeen välittämä luterilainen uskonpuhdistus 1500-luvun puolimaissa käytännössä jätti keskiajan tavat voimaan. Seurakunnat saivat pitää puuveistoksensa ja seinämaalauksensa sekä kirkkolaulunsa, joiden teksteistä kuitenkin riisuttiin esimerkiksi Maria-kulttia.
Suurin keskiajan pimentäjä oli humanismista seurannut valistus, joka Suomessakin kalkitsi kirkkojen keskiaikaiset seinämaalaukset 1700-luvulla. Valistuksen ohjelmana oli poistaa keskiajan pimeys, joka oli vielä jäänyt jäljelle synkkään luterilaisuuteen. Valistuksen mukaan kansaa pidettiin oppimattomana Jumalan pelon avulla. Siksi Jumalan pelko piti poistaa ja nostaa ihmisen viisaus keskiöön.
Tämä käynnisti teollistumisen, mutta myös siirtomaiden ja luonnon riiston. Samalla tiellä ollaan edelleen.
Pimeä valistus on johtamassa synkkään lopputulokseen: maailman luonnonvarat ehtyvät ihmisen loputtomien tarpeiden tyydyttämisessä –jota puuttuva pelko ja rakkaus Jumalaa kohtaan ei rajoita.
_ _ _
Fredrik Viisaan hovimaalari Lucas Cranach on ikuistanut luterilaisen reformaation omaksuneen herransa (otsikkokuva, jonka olen kuvannut Sevillan taidemuseossa). Tämä tunnustaa ristiinnaulitun Jeesuksen Jumalan Pojaksi, samoin kuin evankeliumin sadanpäämies (Matt 27:54). Evankeliumin tapahtumien aktualisoiminen nykyaikaan oli tuolloin tapana.
_ _ _
Sotilaat ovat muuten Uudessa testamentissa yksi suurimpia ammattiryhmiä, jonka kerrotaan uskoneen Jeesukseen. Tänäkin päivänä se on totta. Parin viikon päästä on Tampereella puolustusvoimien hengelliset päivät. Tervetuloa messuun Kalevan kirkkoon pe 3.5. klo 13.
Haluan sen verran täsmentää, ettei tarkoitukseni ole vähätellä kirkon konservatiivisuutta. Kirkko, varsinkin instituutiona, on monissa kysymyksissä tullut jälkijunassa ja impulssit yhteiskunnalliseen kehitykseen ovat tulleet aivan muualta.
Siitä ei voi kuitenkaan vetää niin yksioikoisia johtopäätöksiä ja yleistyksiä, kuin mihin keskusteluissa tavan takaa törmää.
Yksi seikka on myös se, missä vaiheissa ja missä maissa kirkosta voidaan edes puhua itsenäisenä toimijana. 1600-luvun Ruotsissa, johon Suomikin kuului, se oli osa valtionhallintoa. Sisäkkäin yhtenäiskulttuurin valtion kanssa.
1800-luku on moninaisuuden suhteen jo aivan toisenlaista aikaa. Eurooppalaiset aatevirtaukset, kuten liberalismi ja nationalismi aiheuttivat turbulenssia, mutta myös vapauttivat ilmapiiriä. Sen hedelmää oli Schaumanin kirkkolaki, seurakunnan ja kunnan erottaminen toisistaan sekä tässä keskustelussa mainittu kansakoulukin. Sitä olivat myös herätysliikkeet, jotka sisällöllisesti edustivat muutosvastarintaa, mutta toiminnallisesti edistivät eriytymistä ja yhtenäiskulttuurin hajoamista.
Jorma,
en ihan tiedä mihin nyt viittaat, mutta ehkä viittaat naisten tai vähemmistöjen asemaan kirkossa. En usko että minkään yhteisön heterogeenisyyttä tai moninaisuutta edistää se, jos siellä ei puututa ihmisten syrjintään syntyperäisten ominaisuuksien kuten sukupuolen, ihonvärin, etnisen taustan, kansallisuuden, seksuaalisen suuntautumisen jne. perusteella.
Sari R-L kirjoittaa tuossa heterogeenisuuden vaimentamisesta. Se on hyvä havainto. Sen taustalle asettaisin kuitenkin ennemmin hegeliläisen nationalismin ja Suomessa fennomaanit. Sille aatteelle oli kansan yhtenäisyys ydinkohtia. Tämä on historiassa tuottanut iskulauseita, kuten Ein reich ein volk ein führer ja El pueblo unido jamás será vencido! Mielikuvissa fennomania ja kirkko usein samaistetaan. Suurin syyllinen siihen taitaa olla Väinö Linna, jonka Täällä Pohjantähden alla -romaanin papinrouva Ellen Salpakari oli tyypillinen fennomaani.
Jatkan blogin alkuperäisestä ajatuksesta, ympäristöstä piittaamattoman ihmiskeskeisyyden tuhoisuudesta, joka selvästi on vastoin Jumalan pyrkimystä pitää yllä monimuotoista elämää. Kaikella elämällä on ihmisen arvostuksista riippumaton itsesiarvonsa Jumalan luovan rakkauden kohteena. Voisiko kirkko olla ihmisen luontosuhteen tervehdyttämisessä muutosajattelun kärjessä, eikä konservatiivisena jarruna?
Teemu, yhtenäisyyttä korostava nationalismi tosiaan tukahduttaa heterogeenisyyttä. Ehkä nationalismi on juuri sen takia (sekä Suomessa että muuallakin) usein hakenut oikeutusta ja lyöttäytynyt yhteen heterogeenisyyttä tukahduttavan (yhdenmukaisuutta, harmoniaa ja ykseyttä korostavan) uskonnollisuuden kanssa. Suomessakin vanhasuomalaisuusliike 1800-luvulla omaksui voimakkaasti uskonnollis-konservatiivisen poliittisen linjan. Yksi historiallisesti tavallisen kuvion versio on nähtävissä nyt esimerkiksi Venäjällä (ortodoksisen kirkon ja valtiovallan läheisinä suhteina, joissa molempi osapuoli tukee auliisti toista. Vahvaa patriarkaalisuutta, heterogeenisyyden tukahduttamista: vrt.mm. Pussy-Riot, homopropaganda-lainsäädäntöhankkeet, joita ortodoksikirkko ja myös Inkerin luterilainen kirkko tukevat – ja arkkipiispa Kirillin näkemykset naisten velvollisuudesta keskittyä kotiin ja lapsiin. Puheissaan Kirill näyttää viittaavan vuoronperään kansakunnan ja kirkon etuun.).