Keskiajan pimeys ja luterilaisuuden synkkyys ovat usein toistettuja – ja vääriä – väittämiä. Ensimmäistä kertaa kuitenkin luin eilisestä Hesarista, että synkkä luterilaisuus olisi keskiajan pimeyden syytä.
Näin nimittäin kirjoittaa Matti Mäkelä (HS 16.4.) arvioidessaan Hannele Klemettilän kirjaa Federigon haukka ja muita keskiajan eläimiä: ”luterilaisuuden pimentämän keskiajan valoisaksi tekeminen” on toinen Klemettilän aiempien keskiaikaa käsittelevien kirjojen tendensseistä. Edellisen lauseen kirjaimellinen ymmärtäminen tarkoittaisi sitä, että luterilaisuus olisi keskiaikainen ilmiö.
No hyvä, ymmärrän kyllä, että kirjoittaja tarkoittaa luterilaisuuden jälkikäteen antamaa kuvaa keskiajasta pimeänä ajanjaksona. – Mutta tällä perusteella kyllä luterilaisuutta enemmän on keskiaikaa värittänyt pimeäksi vaikkapa 1800-luvun goottilainen kirjallisuus (Victor Hugo, Edgar Allan Poe). Tarkasti ottaen Lutherin ja hänen lähipiirinsä tilille voidaan lukea kirkon väärinkäytösten ja ennen muuta renessanssipaavien kuten Leo X hengellisen rappion arvostelu ja toissijaisesti skolastisen teologian haastaminen sitä vanhemman augustinolaisen teologian hyväksi. Ennen kaikkea Luther liittyi keskiajan läpi kulkeneeseen teologian ja aristotelisen filosofian jatkumoon. Ei hän voinut sitä väittää pimeäksi.
_ _ _
Keskiajan katsotaan yleensä päättyneen renessanssin yksilön korostuksen ja suurten löytöretkien myötä 1500-luvun taitteessa. Käänne keskiajan yhteisön korostuksesta yksilöön merkitsi esimerkiksi yleisen lukutaidon korostusta. Jokaisella piti olla itse oikeus päästä lähteille. Tämä oli ennen kaikkea humanistien painotus. Reformaattorit liittyivät siihen. Lutherin Sola Scriptura –periaate korosti, että ihmisten oli päästävä kristinuskon lähteille Pyhässä Raamatussa. Tästä saivat alkunsa kirkon uudistusliikkeet. Katolisesta kirkosta irtautuivat anglikaaninen, reformoitu ja luterilainen kirkko. Alkoi Raamatun kääntäminen kansallisille kielille. Toki uudistusliikkeitä oli ollut jo aiemmin keskiajalla, kuten Bernhard Clairvauxlaisen ja P. Franciscuksen käynnistämät sääntökuntauudistukset.
Mikael Agricolan maltillisessa muodossa Suomeen välittämä luterilainen uskonpuhdistus 1500-luvun puolimaissa käytännössä jätti keskiajan tavat voimaan. Seurakunnat saivat pitää puuveistoksensa ja seinämaalauksensa sekä kirkkolaulunsa, joiden teksteistä kuitenkin riisuttiin esimerkiksi Maria-kulttia.
Suurin keskiajan pimentäjä oli humanismista seurannut valistus, joka Suomessakin kalkitsi kirkkojen keskiaikaiset seinämaalaukset 1700-luvulla. Valistuksen ohjelmana oli poistaa keskiajan pimeys, joka oli vielä jäänyt jäljelle synkkään luterilaisuuteen. Valistuksen mukaan kansaa pidettiin oppimattomana Jumalan pelon avulla. Siksi Jumalan pelko piti poistaa ja nostaa ihmisen viisaus keskiöön.
Tämä käynnisti teollistumisen, mutta myös siirtomaiden ja luonnon riiston. Samalla tiellä ollaan edelleen.
Pimeä valistus on johtamassa synkkään lopputulokseen: maailman luonnonvarat ehtyvät ihmisen loputtomien tarpeiden tyydyttämisessä –jota puuttuva pelko ja rakkaus Jumalaa kohtaan ei rajoita.
_ _ _
Fredrik Viisaan hovimaalari Lucas Cranach on ikuistanut luterilaisen reformaation omaksuneen herransa (otsikkokuva, jonka olen kuvannut Sevillan taidemuseossa). Tämä tunnustaa ristiinnaulitun Jeesuksen Jumalan Pojaksi, samoin kuin evankeliumin sadanpäämies (Matt 27:54). Evankeliumin tapahtumien aktualisoiminen nykyaikaan oli tuolloin tapana.
_ _ _
Sotilaat ovat muuten Uudessa testamentissa yksi suurimpia ammattiryhmiä, jonka kerrotaan uskoneen Jeesukseen. Tänäkin päivänä se on totta. Parin viikon päästä on Tampereella puolustusvoimien hengelliset päivät. Tervetuloa messuun Kalevan kirkkoon pe 3.5. klo 13.
Yritän poistaa oman virheellisen kommenttini, mutta se ei näköjään onnistu.
Koulujen perustaminen edellytti myös joitakin teknillis-taloudellisia olosuhteita, jotka olivat riippumattomia niin pappis-, porvaris- kuin talonpoikaissäädynkin mielihaluista. Sellaisia olivat esimerkiksi kirjankustannusalan innovaatiot, kuten paperin valmistaminen puuhiokkeesta ja pikapainokoneet, jotka yleistyivät Euroopassa 1840-luvulla. Ennen sitä ei ollut kirjojen massatuotantoa. Esimerkiksi ensimmäisen Kalevalan painos 1835 oli 500 kappaletta ja siitäkin jäi osa myymättä.
Teemu K.,
Olet oikeassa siinä, että ”kirkko” ei ole ollut – eikä ole – mikään monoliittinen toimija. Kaikki kirkon jäsenet, papit, muut työntekijät jne. eivät ajattele, puhu eivätkä toimi samalla tavalla. Tämä seikka koskee tietenkin myös ihan kaikkia muitakin aatteellisia ja uskonnollisia yhteisöjä, puolueita, järjestöjä jne. Kaikissa ihmisyhteisöissä (jopa Pohjois-Koreassa) on eri tavalla ajattelevia ihmisiä. Tämä ei sulje pois sitä tosiasiaa, että (sisäisestä moninaisuudestaan huolimatta) eri ihmisyhteisöt toimivat yhteiskunnallisesti eri tavoilla ja toiset ajavat erilaisia asioita kuin toiset. Esim. mitä hierarkkisempi, auktoriteettivetoisempi (sisäistä yhdenmukaisuutta, yksiäänisyyttä ja harmoniaa edellyttävämpi) yhteisö on, sitä ”yksiäänisemmin” ja monoliittisemmin se toimii yhteiskunnallisesti.
Siitä huolimatta että Suomen kirkossa oli 1800-1900-lukujen vaihteessa eri tavalla (esim. sääty-yhteiskunnan jumalallisesta oikeutuksesta, kansakoulusta ja sen kehittämisestä, naisten asemasta jne.) eri tavalla ajattelevia ihmisiä, kirkko oli myös sisäistä yhdenmukaisuutta -ykseyttä – varsin vahvasti edellyttävä, hierarkkinen yhteisö. Kirkon viralliset kannat olivat institutionalisoituneet sääty-yhteiskunnan rakenteisiin ja papistolla oli keskeinen rooli virkamiehinä ja säätyjaolle perustuvan hierarkian oikeuttajina. Kirkon keskeinen asema ihmisten maailmankuvan muokkaajina (vahvimmin maaseudulla) perustui paitsi hengelliseen myös maalliseen valtaan. Seurakunnat huolehtivat 1860-luvun lopulle asti paikallishallinnosta, pitäjänkokousten koollekutsumisesta jne. Papisto valvoi ja ylläpiti paikallista järjestystä mm. kirkkokurin avulla. Perusopetus oli vahvasti seurakuntien hallinnassa. Eli niiden talonpoikienkin maailmankuva, jotka kansakoulun kehittämistä (kirkon ohella) vastustivat, oli pitkälti papiston antaman kasvatuksen ja kirkkokurin muokkaama. Tämän järjestyksen kirkollisena perustana oli luterilainen tulkinta raamatusta, eli kolmisäätyoppi. Perusajatuksena oli se, että ollessaan tekemisissä maallisen esivallan kanssa alamainen on tekemisissä suoraan Jumalan kanssa. Jumala on asettanut maallisen hallituksen. Se, miten esivalta tehtävänsä hoitaa, ei kuulu alamaisille. Vaikka esivalta esiintyisi Jumalan tahtoa vastaan, oikeutta sen vastustamiseen ei ole. Oikeudenmukaisuus väärämielistä hallitusta vastaan on Jumalan, ei ihmisten kädessä. Tämä oli toki omiaan oikeuttamaan ja vahvistamaan sääty-yhteiskunnan asemaa. Kuvio oli myös hyvin patriarkaalinen (”huoneenhallituksessa” valta kuului aviomiehelle/isännälle, jonka alamaisia katsottiin olevan paitsi vaimo ja lapset, myös palkolliset). Yksi kolmisäätyopin kirkollisen tulkinnan seurauksista näkyi siinä miten kansakoulun kehittämistä (nimenomaan yleissivistävään suuntaan) vastustettiin papiston parissa.
Papistoa ei varsinkaan enää 1800-luvun lopulla voi pitää vain samalla tavalla ajattelevana, vaan se toimi sekä yhteiskunnallisesti että uskonnollisesti hyvin eri suuntiin. Pääsääntöisesti puolustuskannalla, koska uudet aatteet haastoivat sen, vähän kuin nykyäänkin. Mutta toisaalta uudstusliikkeiden kärjessäkin oli pappeja.
Yhteiskunnallisesti suuri osa pappeja kannatti 1900-luvun alussa vanhasuomalaisia, mutta paljon oli myös nuorsuomalaisia pappeja. Uskonnollisesti papisto oli hyvin heterogeenista: ”beckiläiset” mm Johansson ja Colliander, kirkollinen suuntaus mm. Elis Bergroth, teologisen lauantaiseuran ympärille ryhmittynyt tulevien kirkollisten vaikuttajien porukka, evankeliset-, herännäiset ja lestadiolaispapit jne. Kirkko tai papisto ei ollut (silloinkaan) mikään monoliittinen kokonaisuus. Tuleva arkkipiispa Erkki Kaila mm. oli kristillisen työväenpuolueen ehdokkaana ensimmäisissä eduskuntavaaleissa ja Oulun piispa Koskimies(Forsman) oli tuossa vaiheessa lähes sosialisti. Sitäpaitsi v 1905 perustettiin Pekka Ahon(Brofeld) päätoimittama Kotimaa-lehti, jonka uskonnollisesta suunnasta myös kisattiin.
Toinen myyttinen juttu on tuo autoritäärisyys ja usein kuultu määritelmä ”tsaristinen virkakunta”.
Kun lukee uutisia ja miettii kokemuksiaan, tuntuu siltä, että koko maailma on hyvin autoritäärinen vieläkin, ellei oteta lukuun Suomea.
Demokratian mallimaaksi itseään mieltävä USA on viranomaisen suhteessa alamaiseen mielestäni autoritäärinen ainakin suomalaiseen kulttuuriin verrattuna.
Kun puhutaan luterilaisen ortodoksian ajasta, taisi Suomi olla jossain määrin höllempi esimerkiksi emämaahan Ruotsiin verrattuna, jossa hanakammin tuomittiin kuolemaan noituudesta. Sitten taas 1800-luvulla Ruotsin kirkon jyrkkä suhtautuminen herätyskristittyihin johti vapaaseurakuntien syntyyn. Suomessakin oli tiukkaa linjaa, Kuopion piispa Johansson oli pohjoisessa tarkkana ja häntä ennen piispa Frosterus (?), mutta yleisesti ottaen heränneitä siedettiin paremmin. Suomessa oli silti ottettava huomioon myös se mitä ulkoministeri Karl Nesselrod sanoo Pietarissa.
Ajan autoritäärisyys näkyi kovina tuomioina. Se näkyi koko yhteiskunnan asenteissa. Sitä ei taidettu sen suuremmin kummastella, kun kruunusta luopunut ja Italiassa ja Ranskassa oleileva kuningatar Kristiina mestautti hovimestarinsa siitä syystä, että tämä oli vakoillut hänen asioitaan.
Tuossa edellä puhuttiin talonpojista, jotka istuivat kirkkoraadeissa.
Olihan vallitseva koulusysteemi heille kaikin puolin edullisempi, kun kustannukset ja hirsien veto metsästä olisi tullut heidän vastuulleen..
Sinänsä pidän oikein hyvänä (Teemunkin esiin ottamaa ajatusta siitä), että korostetaan ja tunnustetaan kristillisen kirkon ja kristillisten yhteisöjen sisäinen heterogeenisuus. Sekä papit että kirkon jäsenet ovat eri mieltä asioista ja edustavat keskenään ristiriitaisia kantoja monista kysymyksistä. Tätä heterogeenisyyttä ei tunnusteta tarpeeksi. Hyvin usein kuulee esim. sellaisia näkemyksiä että ”kirkko ja kristityt ovat aina ajatelleet torjuvasti naispappeudesta ja homosuhteista”.
Jos ja kun herkistymme kuuntelemaan paremmin kristillisten yhteisöjen sisäisiä heterogeenisiä ääniä, emme välttämättä voi esittää sellaisia monoliittisia ja heterogeenisyyden huomioon ottamattomia näkemyksiä kuin, että ”kirkko on tätä mieltä”, ”Raamattu opettaa näin” tai että ”kristinuskon mukaan asia on näin”. Kirkon sisäisen heterogeenisyyden tunnustaminen liittyy yksilöllisyyden tunnustamiseen (yksilölliset kristityt tulkitsevat eri tavoilla Raamattua). Eri tulkinnoille tulisikin antaa enemmän ”ääntä” kuin mitä niille on annettu. Heterogeenisyyden tunnustaminen ja hyväksyminen on samalla sen tunnustamista että Raamattua tulkitaan .
Kirkoissa (ja kristillisissä yhteisöissä) on ollut ikävänä tapana vaimentaa sisäistä heterogeenisyyttä ja yksilöllisyyttä vetoamalla kristittyjen ykseyteen, riitelemättömyyteen jne. Tätä on ilmassa paljon edelleenkin, tosin huomattavasti vähemmän kuin ennen, esim. tuolloin 1800-luvulla, joka oli nykyistä huomattavasti enemmän auktoriteettivetoista,yhdenmukaisuutta ja monoliittisuutta korostavaa aikaa.
Kuten Teemu tuossa mainitsi, oli 1840-luku jonkinlainen rajapyykki mm. kirjapainoalalla.
Jo ennen kansakoululaitoksen syntyä olivat suomalaiset kustantajat, muistaakseni ainakin Edlund, alkanut järjestelmällisesti painaa oppikirjoja kotien tarpeiksi. Siihen aikaan opiskeltiin kotona kotiopettajan johdolla, josta sitten saatettiin mennä johonkin valmistavaan kouluun tutkintoa varten. Niitä oli sitten kirjava joukko rannikkokaupungeissa, ja jossain sellaisessa Katajanokan murjussa Aleksis Stenvallkin kuuluu käyneen.
Meidän historiastamme näkyy unohtuneen Petter Forsskål, joka kirjoitti 1756 siihen aikaan arveluttavan pamfletin ”Ajatuksia kansalaisvapaudesta”. Forsskålin ajatukset painosensuurin lakkauttamisesta toteutuivat valtiopäivillä kymmenkunta vuotta myöhemmin ja yleensä asia katsotaan pappissäädyn edustajan Anders Chydeniuksen ansioksi. F. oli kuitenkin saattanut asian yleiseksi puheenaiheeksi Ruotsissa.
Forsskålia voisi myös kutsua ensimmäiseksi suomalaisvangiksi Jemenissä. Hän kuoli siellä malariaan heinäkuussa 1763.
Oliskohan kehitys mennyt kirkossa heterogeenisyyden sijasta homogeenisuutta korostavampaan suuntaan, tai sitten heterogeenisyys on sallittua vain tietyn viiteryhmän sisällä tapahtuvaksi?