Heikki Nenosen Kirkko ja kaupunki- lehteen kirjoittama kolumni herätysliikkeistä on herättänyt runsaasti keskustelua sosiaalisessa mediassa. Vaikka Nenosen herätysliikkeistä maalaamat karikatyyrit menevät suurelta osaltaan maalinsa ohi, liityn Nenosen esille nostamaan ajatuksen herätysliikkeiden keskiluokkaistumisesta.
Tämä on asia, joka tulisi ottaa todesta niin perinteisissä herätysliikkeissä kuin vaikkapa Lähetyshiippakunnassa. Ja tätä en nyt kirjoita ulkopuolelta arvostellen, vaan enemmän tai vähemmän sisäpuolelta havaintoja tehneenä.
Tulen itse työläisperheestä ja olen perheeni ainoa akateemisesti koulutettu. Suvussa toki on maistereita ja tohtorikin, mutta perhe on kuitenkin se, joka vaikuttaa yhteiskuntaluokkaan sijoittumiseen kaikkein eniten. Ylioppilas en ole, vaan ponnistanut jatko-opintoihin ammatillisen koulutuksen kautta. Jo siinä olen aikamoinen kummajainen. Lapsuuteni kotiseurakunnan kirkkoherran oli jopa vaikea ymmärtää ja hyväksyä, että tältä taustalta voisi maisteriksi opiskella. Koin tämän varsin loukkaavana.
(Anekdoottina kerrottakoon, että opintojeni aikana hain eräästä herätysliikejärjestöstä töitä. Haastattelija kysyi, miten olen pärjännyt yliopiston kieliopinnoissa kun en ole ylioppilas. Kerroin saaneeni ruotsin kurssista korkeimman arvosanan ja samalla kurssilla oli reputtaneita ylioppilaita sitä uusimassa. En saanut työpaikkaa.)
Taustastani johtuen olen aina sympatiseerannut työväenluokkaa ja ammatillista koulutusta. Myös hengellisiä liikkeitä olen tarkastellut tältä pohjalta.
Herätysliikkeissä ja Lähetyshiippakunnassa ja muissakin järjestöissä on kyllä paljon käytännön palvelutyötä tarjolla. Ilman tätä nämä liikkeet eivät tulisikaan toimeen. Tosin viime vuosina kiristyneistä normeista johtuen vaikkapa kesäjuhlien järjestelyissä talkootyön määrä on vähentynyt ja sitä on siirtynyt maksullisena palvelutoimintana tehtäväksi. Nähdäänkö tämän palvelutyön arvo ihan oikeasti ja tasa-arvoisena Kristuksen ruumiin rakentamisessa?
Keskiluokkaistuminen näkyy monissa hengellisten liikkeiden käytänteissä. Ketä pyydetään puhujiksi, keitä pyydetään kokoomateosten ja hartauskirjoitusten kirjoittajiksi, kenelle annetaan hallinnollista päätäntävaltaa? Millaisia tekstejä kirjoitetaan ja ketä haastatellaan hengellisiin lehtiin ja digitaalisille kanaville eli kenen ääni pääsee kuuluviin, kenen elämänkysymyksiin vastataan? Ketkä keskustelevat kesäjuhlien paneelikeskusteluissa tai keskustelukanavissa ja mistä aiheista? Millaista kieltä käytetään, kenelle viesti on suunnattu? Entä mistä vaietaan?
Niinpä. Kovin keskiluokkaista meininkiä enimmäkseen. Onko hengellisissä liikkeissä oikeasti tilaa myös heille, jotka ovat jätettyjä, petettyjä, eronneita, karanneita,
langenneita, ratkenneita, sisimpänsä salanneita, kiusattuja, tuomittuja, perintönsä juhlineita, kivipohjaan pudonneita, kirottuja tuhlareita? Siis oikeasti eikä vain keski-ikäisen, keskiluokkaisen setämiehen keskinkertaisessa kesäjuhlapuheessa tuhlaajapoikavertauksen pohjalta? Ja tällä en tarkoita nyt sitä, että yllämainitut edustaisivat työväenluokkaa ja keskiluokka olisi elämässä onnistunut. Ei – keskiluokkaistuminen edustaa minulle tässä blogissa myös kielteisyyttä elämän särkymisen äärellä.
Muutamia vuosia sitten eräs pastori kertoi sähköpostilla olevansa lähdössä ylioppilasjuhliin ja toivotti työtovereilleen: ”onnittelut teidän ylioppilaillenne!” Tämän hyväntahtoisen toivotuksen äärellä ajattelin, että olisivat ne ammatillisesta koulutuksesta valmistuneet ansainneet ihan yhtä lailla onnentoivotuksensa.
Suosittelen muuten kaikkia perehtymään teokseen Huijareiden vallankumous. Se ehkä antaa ymmärrystä myös tähän hengellisten liikkeiden keskiluokkaistumiseen.
Hyvä kirjoitus. Ehkä kirkko kokonaisuudessaan on keskiluokkainen?
https://www.kotimaa.fi/blogit/onko-kirkkokin-keskiluokkainen/
Ajankohtainen kysymys tämäkin, Pirjo.
Kimmo
Kiitos tekstistäsi
Kiitos ajatustesi esiin tuomisesta
Kimmo,
Harkitsin pitkään, ennenkuin tämän kirjoitin: Kirjoituksesi kärki on Jumalalta!
Minulla helluntalaisena, ei ole sanomasi näennäiseen/ rajottuneeseen kattavuuteen osuutta, vaikka veljiä Kristuksessa olemmekin!
Paavali mainitsi pariinkin otteeseen puuttumasta alueisiin, joissa oli jo Kristuksen nimi mainittu. Siis jopa olla ”tutkimatta” opin puhtautta, koska Kristus on tie ja oppi. Se, ett onko kysymyksessä toisenlainen Kristus ja toisenlainen oppi, tulee kyllä ilmeiseksi ja esille. Tästä esimerkkinä pidän Paavalin kohtaamista Efesossa niiden 12 Johanneksen kasteeseen uskovan kanssa. Näitä kahdentoista tavalla uskovien jälkeläisiä on vielä tänäänkin Israelissa.
On sokeutta köyhiä kohtaan kyllä, tahoja mainitsematta, koska on monia. Esimerkiksi kahvin tarjoamisvuoro. Se pitää tuntemallani viidellä taholla sen kustantaa, joka keittää, laittaa ja tarjoaa. Sitten ehkä kyräillään niitä laiskamato-naisia jotka eivät keitä ja laita. Kukaan ei ota huomioon että ehkä hän /he laittaisivat, jos ei tarvitsisi itse maksaa kokonaan. Kun olen joskus jossain puhunut tästä, saan naamalleni tokaisun, että kyllä kaikilla nykyään on varaa.
Tiedän paremmin.
Eräässä seurakunnassa taas kävi nii, että oli yksi ehtoisa emäntä, joka itse keitti ja laittoi, eikä sallinut kenenkään osallistua. Kun hän joutui jäämään pois, kukaan muu ei alkanut tilalle, kaikki kun oli peloteltu keittiöltä pois. Niinpä siellä ollaan kuivin suin.
Olisiko mahdollista se, että perimmäisenä syynä on häpeä. On häpeällistä olla köyhä ja kipeä. Nämä on asioita joista ei yleensä puhuta häpeän tähden. Sen sijaan puhetta on paljon siitä miten kaikilla on samat mahdollisuudet koulutukseen ja hyvään elämään. Olemmehan maailman onnellisin kansa. Harvoin, tuskin koskaan kuulee kenenkään kertovan ettei pieni eläke riitä elämiseen. Hengissä kyllä pysyy, mutta entä elämä?
Moni sinnittelee pienillä tuloilla joista kaikki menee välttämättömiin menoihin.
Elämän piiri supistuu melkoisesti ilman autoa, jolla pääsee keskustaan. Keskuksessa asuminen on liinan kallista. Siellä olisi ne kaikille luvatut onnellisuuden edellytykset eli kaupat, sotepalvelut, ystävät, tapahtumat.
Pahinta köyhyydessä on se että se periytyy lapsille. Ammattikoulun käynyt ei saanut alansa työtä, koska ei ollut ajokorttia. Ajokorttia ei ollut, koska vanhemmilla ei ollut varaa siihen. Toisen isoisän perintönä tuli osakesalkku. Moni hyvätuloinen säästää lapsenlapsille mukavan pesämunan.
Vaikuttaa siltä että lainsäädännössämme on jotain joka pitää yllä sitä, että köyhät köyhtyy ja rikkaat rikastuu sukupolvesta toiseen.
Juuri näin. Vanhempien sosioekonomisella taustalla on yhä todella iso merkitys lapsen tulevaisuuden kannalta. Mari Käyhkön väitöskirja avaa tätä hyvin. Ja esimerkiksi lukio-amis -jaottelu elää ja voi hyvin, vaikka molemmat ovat antaneet saman jatko-opintokelpoisuuden jo 40 vuoden ajan. Mutta ei siitä ole kuin pari vuotta kun tämä tuli eräälle lukion lehtorille täysin uutena tietona.
Uskontaistelu ei ole turhaa. Se on joskus kovempaa ja joskus helpompaa, mutta se jatkuu kuolinhetkeen asti. Meitä Pyhä Henki rohkaisee tänäänkin jatkamaan tätä kamppailua. Me saamme nimittäin juosta niin kuin se, joka voittaa. Se ei ole vain velvoitus, vaan myös lupaus. Yhtäkään Jeesukseen uskovista ja Hänen sanaansa turvaavista ei diskata!
Sakari Korpinen, joka kirjoitti näin muistaakseni Länsi-Suomen Herännäislehdessä joitakin vuosia sitten.
Jo Luther joutui aikanaan toteamaan: ”Niin kuin nähdään, kansa on nykyään käynyt ahneemmaksi, tylymmäksi, haureellisemmaksi, julkeammaksi ja häijymmäksi kuin ennen, paavikunnan aikana. Mistä tämä johtuu? Ei muuta kuin siitä, ettei tätä sanomaa oteta ilolla vastaan, vaan pidetään se turhana, kootaan vain enemmän kultaa ja tavaraa kuin tuota autuaallista lahjaa, jota Herramme Kristus meille tarjoaa. Sen tähden Herra Jumala nuhtelee meitä sanoen: kuinka saatatkaan olla minua kiittämättä siitä, että minä ainokaisen Poikani kärsimyksen ja kuoleman kautta otan pois synnin ja kuoleman?” (Huonepostilla, s. 21, Turku 1945, SLEY) Eikö tämä kuvaus sovi liiankin hyvin myös meidän aikaamme?
Itse asiassa Nenonen pyrkii raflaavaan sanontaan ja määrittelee herätysliikkeet kolumnissaan tavalla, joka ei tosiaankaan vastaa niiden omaa itseymmärrystä. Esimerkiksi vanhoillislestadiolaisissa seurapuheissa kuuluu edelleenkin lähes joka kerta kutsu ”ulkopuolella oleville” tehdä parannus eli uskoa epäusko ja muut synnit anteeksi (sekä hakeutua uskovan joukon yhteyteen). Muromalaisen viidesläisyyden äänenpainoja kuuluu yhä Kansanlähetyksessä.
Joka aikana on ollut sellaisia ilmiöitä, joihin herätysliikkeet ovat ottaneet kantaa ennen naispappeutta ja sateenkaariliikettä. Oli aika, jolloin varoitettiin ”roskaromaaneista” ja muusta viihdekirjallisuudesta, tanssista ja viinasta sekä rock-musiikista. Väärä hengellisyys, korttipelit, teatterissa ja elokuvissa käynti, ei-uskovan kanssa seurustelu ja esiaviollinen seksi, meikkaus, korvakorut ja hameenhelman pituus ovat klassikoita. Mitä erilaisimpien asioiden on nähty olevan ”kristityille” sopimattomia ja näissä linjauksissa on ainakin aluksi ellei edelleenkin ollut mielekkäitä pointteja.
Keskiluokkaisuus on siitä mielenkiintoinen juttu, että keskiluokkaistumista sosiologisena ilmiönä on tapahtunut koko yhteiskunnassamme useiden vuosikymmenien aikana useista eri syistä. Usea duunari tienaa paremmin kuin akateemisesti koulutettu ja niin sanotut paskaduunit teetetään maahanmuuttajilla, koska ne eivät enää alkuperäisväestölle kelpaa.
Väitän, että kristinusko keskiluokkaistaa useammalla tavalla. Katulähetyspiirit voivat olla asia erikseen. Esimerkiksi paheisiin kuluva raha voidaan (ja ehkä pitää) käyttää elämänlaadun parantamiseen ja vaatetukseen. Toisaalta raittiit elämäntavat vaikuttavat samaan suuntaan. Samalla on kyllä todettava, että eivät monet isot uskovaiset perheet suinkaan ole erityisen varakkaita: kulissit ovat mitä keskiluokkaisimmat, mutta arki voi olla niukkaa. Pohjanmaan lestadiolaisuudessa ollaan ahkeria mutta korkeampaa koulutusta vieroksutaan.
Lyhyesti: keskiluokkaistuvatko kristityt suunnilleen samaa tahtia kuin muukin yhteiskunta? Voisiko kristinuskon perinteinen tapakulttuurikin saada aikaan jonkinlaista ns. sosiaalista nousua uskoon tulleiden ja uskossa olevien parissa noin yleisesti ottaen?
Hyviä havaintoja ja kysymyksiä, Marko.