Rakkaat ystävät Kristuksessa,
Kirkolliskokous meni jo, ja avioliittokysymys jäi mielen ja kielen päälle pyörimään. Oltiin yhtä mieltä siitä, että keskustelua on jatkettava, ja mieluusti vielä kunnioittavaa keskustelua. Jatketaan vain, ei se ota jos ei annakaan.
Avioliittokysymykseen on esitetty hiljattain kahta ratkaisua. Katri Korolainen ehdotti esimerkiksi 10 vuoden siirtymäaikaa kirkon nykyisen käsityksen kannattajille. Tuon ajan mentyä tulisi kaikkien pappien sitoutua vihkimään kaikkia pareja.
Jouni Turtiaisen vastaehdotuksessa osalle papeista sallittaisiin omantunnon vapaus vihkiä myös samaa sukupuolta olevia pareja. Näiden pappien tulisi kuitenkin sitoutua kirkon nykyiseen avioliittokäsitykseen ja opettaa sen mukaisesti muun muassa rippikoulussa.
Näillä ehdotuksilla pyritään löytämään kompromissiratkaisua pattitilanteeseen. Hyvä niin. Mutta kumpikin ehdotus kuitenkin on epätyydyttävä. Molemmissa malleissa toisten näkemys ja vakaumus alistetaan omalle. Korolaisen esittämä 10 vuoden siirtymäaika menee yhdessä hujauksessa, ja moni pappi onkin sitten hurjan kiperässä tilanteessa. Turtiaisen ehdotuksessa taas samaa sukupuolta olevia pareja vihkivien pappien edellytetään olevan ikään kuin ”kaapissa” ja suorittavan vihkimisiään vähän salassa.
Vaikuttaa siltä, että näissä kompromissiehdotuksissa ainoastaan toisen näkemyksen on selviydyttävä kirkossa voittajana. Taustalla on varmasti myös ajatus, että kirkossa ei avioliittokysymyksessä voi ajaa kaksilla rattailla. Mutta tiedättekö mitä, kirkossa ajetaan jo nyt vaikka kuinka monilla rattailla, ja mitä moninaisimmissa kysymyksissä. Vähän väliä törmää toisistaan poikkeaviin näkemyksiin vaikkapa kysymyksissä, kuinka ihminen pelastuu, kuka pelastuu, ja kuinka saa synnit anteeksi. Eli aika keskeisissä asioissa. Näistä voisi nostaa isompaakin mekkalaa, mutta onko pakko? Sydämessämme tiedostamme että täysin yhteneväisesti ajattelevan yhteisön saa aikaiseksi ainoastaan aivopesulla tai väkivallan avulla.
Monet kristityt piispoja myöten puhuvat kirkon ykseyden tärkeydestä. Näkisin, että yksi keskeinen siirto tässä tilanteessa olisi mahdollistaa kaikkien parien vihkiminen sekä tunnustaa ja sallia kirkossamme kaksi eri näkemystä avioliitosta, ilman että toisen on saatava alistaa toista. Ei siirtymäaikoja tai ponsia, eikä opettamista oman vakaumuksen ja omantunnon vastaisesti. Rippikoulussa opetettaisiin suunnilleen näin: ”Kirkossa elää kaksi erilaista näkemystä avioliitosta. Minä ajattelen näin ja näin, tästä ja tästä syystä, mikäli teitä kiinnostaa. On lupa ajatella eri tavoin jne.”
Olisiko tämä epätyydyttävä kompromissi? Varmasti joillekin. Mutta se olisi kompromissi, joka vastaa kirkon ja ihmisten todellisuutta. On tietenkin niin, että jos tämä eräänlainen relativismi olisi liian iso pala purtavaksi, olisi silloin etsittävä hengellinen koti muualta. Mielestäni tämä kompromissi voisi sisältää kuitenkin seuraavanlaisia ajatuksia:
– Avioliittonäkemys ei ole pelastuskysymys
– Minun raamatullisuuteni ei ole ainoaa oikeaa raamatullisuutta
– Uskomme että Kristuksessa me erilaiset ja erimielisetkin voimme olla yhtä ja julistaa Jumalan valtakunnan tulemista
Armorikasta Helluntaita itse kunkinmieliselle!
Kuulostaa todella järkevältä, mutta tuskinpa kelpaa tasa-arvoista vihkimistä vastustaville. Olen käsittänyt, että heidän mielestään heidän raamatullisuutensa on sitä ainoaa oikeaa. Miksi tinkiä, kun totuus on hallussa?
Joonas Vapaavuori. ”On tietenkin niin, että jos tämä eräänlainen relativismi olisi liian iso pala purtavaksi, olisi silloin etsittävä hengellinen koti muualta”.
Niinpä niin. Minulle on tätä kysymystä työstäessäni jo 1980-luvulta asti ollut selvää, että sinä päivänä kun homoja aletaan vihkiä kirkosta on aika lähteä johonkin muuhun vanhaan kirkkoon tai vapaisiin suuntiin tai sitten uusiin luterilaisiin yhteisöihin. Varasuunnitelmat tietysti kannattaa muidenkin uskovien tehdä.
Antti: Olen umpiuskovainen eikä ole tarvinnut mitään varasuunnitelmia tehdä. Kirkkolaiva kääntyy vähän hitaasti, mutta kääntyy varmasti.
Seija Rantanen.”Olen umpiuskovainen eikä ole tarvinnut mitään varasuunnitelmia tehdä. ”
Minä tein varasuunnitelmani jo 1980-luvulla kun näin minne ollaan menossa. Ei se ole muuttunut, eikä tietysti ole varmaa tarvitsenko sitä.
Antti H. liioittelee: 1980-luvulla ei ollut puhetta homoparien vihkimisestä, saati kirkossa.
Mietin usein, miksi kysymys vihkimisestä on näin suuri kynnyskysymys. Että se määrittää, voimmeko kuulua kirkkoon vai ei. Toisaalta käsitän, että se johtaa suurempien ja perustavampien kysymysten äärelle: ihmiskäsityksen, raamattunäkemyksen, jumalakäsityksenkin. Siinä mielessä se voi olla todellinen kynnyskysymys.
Joonas. ” Toisaalta käsitän, että se johtaa suurempien ja perustavampien kysymysten äärelle: ihmiskäsityksen, raamattunäkemyksen, jumalakäsityksenkin. Siinä mielessä se voi olla todellinen kynnyskysymys.”
Olet ymmärtänyt oikein.
Tämä on hankalampi kysymys niille, jotka ovat kirkon palveluksessa, ja joille kirkko on sitä kautta rakas ja jonka puitteissa on annettu oma elämä kutsumukselle. Minä en ole sellainen, vaan olen ollut vain Sanan palvelija.Minun kotikirkossani on hieno hautausmaa, jonne tahdon päätyä. Se on ehkä mahdollista vaikka en lopulta enää olisi kirkon jäsen. Minulla ei muuten ole henkilökohtaisia odotuksia kotikirkkoni suhteen.
Hentilä.”Antti H. liioittelee: 1980-luvulla ei ollut puhetta homoparien vihkimisestä, saati kirkossa”.
En sanoisi näin, ellei asia olisi juuri niin. Esirukouspiireissä nähtiin jo silloin, mitä tuleman pitää. En minäkään silloin ymmärrystäni mistään julkisesta keskustelusta saanut, vaan se oli hengellinen analyysimme siitä, minne luterilaisissa kirkoissa ollaan menossa. Tämä olis siis meille ilmeistä jo silloin.
Hämäläinen: ”Esirukouspiireissä nähtiin jo silloin, mitä tuleman pitää. ”
Eipä tainnut Jumala noita tulevaisuudensuunnitelmiaan sitten vielä silloin muulle Telluksen porukalle kuin esirukoilijapiireille paljastaa, koska ainakaan minä en mitään asian tiimoilta muista. No, siihen aikaan Jumallalla oli tietysti yllin kyllin muutakin puuhaa, kun ensin oli hoidettava naisen pappeuskin pois päiväjärjestyksestä.
Wow, kerro ihmeessä Antti missä jengissä näitä näkyjä silloin nähtiin?
Jos vaihtoehtoina on kaikkien parien vihkiminen ja vain miehen ja naisen vihkiminen, eiköhän jokainen ymmärrä, että kompromissi olisi se, että papeilla on oikeus valita kumpaa polkua kulkevat ja kumpikaan ei ole sen oikeampi kuin toinen.
Vaatiihan se aika paljon munaa ehdottaa ”kompromissiksi” sitä, että te saatte vihkiä kunhan tunnustatte, että me olemme oikeassa. Ei ihan heti tulisi mieleen, että näin toimitaan, paitsi kirkossa.
Totta Jusu V., mutta voidaan ajatella että tuollaisen kompromissin ehdottaminen tuntuu helpolta ja luonnolliselta vielä tällä hetkellä, kun kirkon virallinen kanta vihkimisen laajentamiseen on kielteinen.