Kulttuuriministeriön käynnistämä selvitys katsomusopetuksesta on herättänyt viime aikoina keskustelua kirkossa. Uusimmissa puheenvuoroissa (Kuula, Järveläinen, Järveläinen) uskonyhteisön jäsenyyteen sidottu oppiaine on koettu ongelmalliseksi. Niiden sijaan on peräänkuulutettu valinnanvapautta, kuten tekee myös asiasta tehty uusin kansalaisaloite.
Suomalainen vanha malli tarkastella uskonnonvapautta on painottanut jäsenyyttä uskonnollisessa yhteisössä sekä siihen liittyvää vanhempien ja yhteisön kasvatustehtävää ja -vastuuta. Yhteisön jäsenen on myös oletettu osallistuvan oman uskontokuntansa järjestämiin uskonnollisiin tilaisuuksiin. Vaaditun iän saavutaneen kohdalla uskonnonvapaus toteutuu mahdollisuutena erota yhteisöstä ja vanhempien holhouksesta. Moderni ajattelutapa, joka painottaa yhä nuorempana yksilön vapauksia, joutuu konfliktiin tämän kokonaisvaltaista kasvatustehtävää painottaneen näkemyksen kanssa.
Esitetyt puheenvuorot ja keskustelun painopisteen muutos kertovat samalla siitä, kuinka käsitys uskonnon luonteesta on kaventunut yhteiskunnassamme ja kirkossa.
Koulun uskonnonopetuksen historiaa
Kirkko vastasi koululaitoksesta harvalukuisia kaupunkeja lukuunottamatta kansakouluasetukseen 1866 asti. Koulu itsessään oli kristillinen instituutio, jonka tehtävänä oli opettaa ensin lukutaito, ja sitten ja samalla kristinoppia. Kun koululaitos kunnallistettiin, kirkolle taattiin että perustettu kansakoulu jatkaa tätä tehtävää, mikä näkyikin Raamatun historian, kristinopin ym. keskeisessä asemassa koulun opetusohjelmassa. Kirkko luopui oman koululaitoksen ylläpidosta luottaen tähän lupaukseen.
Kansallisbiografia kertoo, että suomalaisen kansakoulun perustaja Uno Cygnaeus näki uskonnon koulun opetustoiminnan keskeisimpänä osana. Kasvatuksen lopullinen päämäärä oli Jumalan valtakunnan laajentuminen. 1900-luvun aikana tämä ymmärrys koulun ja kasvatuksen kokonaisvaltaisesta tehtävästä on asteittain purettu siten, että se vaikuttaa jo monista kummallisuudelta.
Tekikö kirkko virheen?
Monissa muissa Euroopan valtioissa kirkko ei luovuttanut kasvatusvastuutaan tällä tavalla valtiolle luottaen sen lupauksiin, vaan kirkot ylläpitävät edelleen kouluja ja päiväkoteja. Tämä on monesti tyypillinen tilanne mm. Saksassa ja Englannissa. Esimerkiksi Englannin kirkko pyörittää 4644 koulua.
Tällaisessa tilanteessa keskustelua kasvatuksen hengellisistä tavoitteista ei tarvitse erikseen käydä. Kun menee kirkon ylläpitämään kouluun, kasvatuksen kristillisiä sidonnaisuuksia ei tarvitse ihmetellä eikä virren aikana marssia ulos. Keskustelu uskonnonopetuksesta ja koulun juhlien kulttuurillisistä elementeistä on siten monilta osin tiettyihin maihin rajoittuva kontekstuaalinen ilmiö. Suomalainen ratkaisu ei ole itsestäänselvyys, vaikka sitä perspektiiviharhasta johtuen helposti sellaisena pidämme.
Vuosisadat ylittävän kulttuurivaikutuksen akselilla voitaneen arvioida, että luterilainen kirkko teki missionsa kannalta virheen luopuessaan koulujen ylläpidosta. Yhteistyö valtion kanssa takasi ensin kristilliselle kasvatukselle laajemmat resurssit, mutta aikojen ja ideologioiden muuttuessa kirkko menetti olennaisen välineensä toteuttaa kokonaisvaltaista kristillistä kasvatustehtävää. Sitä ei muutaman viikon rippikoulu kykene kaikista ansioistaan huolimatta korvaamaan.
Kaventunut käsitys uskonnosta
Kristillinen missio Euroopassa on aikoinaan toteutettu transformoimalla kulttuuri läpäisyperiaatteella. Uskonto ei ole jokin yksittäinen oppiaine, vaan kaiken läpäisevä ilma. Suomalaisesta luterilaisuudesta tehdyissä tutkimuksissa (esim. Kaappiluterilainen kansa) tämä läpäisyperiaate on havaittu mm. pohjoismaisen sosiaalidemokratian luonteessa.
Kirkossa nykyisin käytävä keskustelu uskonnonopetuksesta tapahtuu sen sijaan modernin sekulaarin diskurssin ehdoin. Uskonto on muuttunut ensin todellisuuden ja elämän keskiössä olevasta yhdistävästä ja niille merkityksen antavasta tekijästä yksilölliseksi katsomukseksi, jonka valossa maailman irrallisia faktoja voi tarkastella, kukin omasta perspektiivistään. Nyt se on nyt muuttumassa vaihdannaiseksi tiedolliseksi kokonaisuudeksi, jota vapaa yksilö tarkastelee ulkopuolelta.
Uskonnon näkeminen jonakin erillisenä palasena, jota voi ja pitäisi ongelmitta opettaa muusta irroitettuna vaihdannaisena kokonaisuutena, on esimerkki kirkon oman itseymmärryksen antautumisesta sekularismille, kirkon missionäärisen luonteen unohtamisesta ja luopumisesta todellisuuskäsityksestä, jossa Jumala antaa maailman kokonaisuudelle merkityksen. Uskonnon esittäminen tällaisena palasena antaa länsimaiselle ihmiselle myös virheellisen kuvan siitä, mitä uskonnot ytimeltään ovat, ja johtaa pikemminkin uskontojen ymmärtämättömyyteen kuin ymmärtämiseen. Luterilaisen teologian näkökulmasta lähestymistapaa voisi pitää syvästi ongelmallisena myös siksi, että luterilaisuudessa on korostettu ihmisen kyvyttömyyttä tehdä tällaisia ratkaisevia kokonaisvaltaisia valintoja. On myös ajateltu, että se, mistä Jumalassa on kyse, ymmärretään vasta, kun ymmärtäminen muuttaa ymmärtäjää.
Kriittinen teologia tekisi tästä huomioita, vaikka se ei ehkä voi vaikuttaa asiaan.
Kiitos erinomaisesta erittelystä!
Hei Ilmari,
kun tulen tässä viitatuksi, mahdollisen väärinkäsityksen oikaisemiseksi sanon, että omissa kirjoituksissani en ole kannattanut valinnanvapautta. Sen sijaan olen ehdottanut kaikille oppilaille yhteisiä opintoja. Näkökulmani on tiedollisen kulttuurin ja yleissivistyksen, ei hengellisen elämän, joskin olen kyllä kirjoittanut asiasta myös ”kirkolliseen” julkaisuun. En kuitenkaan katso puheenvuorojeni olevan kirkollisia puheenvuoroja.
Luterilaista teologiaa voi aivan hyvin opiskella henkilö, joka ei ole luterilainen, kuten muidenkin tunnustusten ja uskontojen teologiaa. Tällainen henkilö voi kehkeytyä myös merkittäväksi asiantuntijaksi näillä alueilla. Tiedollisella kulttuurilla on kuitenkin rajansa. Se ei vastaa kaikkiin tarpeisiin, muun muassa hengellisiin tarpeisiin.
Yleisen koululaitoksen tehtävä ei mielestäni ole hengellinen kasvatus, joskaan sen ei tarvitse olla mitenkään näiden vastainenkaan. Tämä ”Jumalan ymmärtämisen” horisontti kuuluu tietysti sinne, missä tavoitteena on ”ymmärtää Jumalaa”, hengellisiin yhteisöihin.
Koulun kasvatustehtävän näkökulmasta on sen sijaan tukea sen oppilaiden kasvua ja ottaa huomioon näiden vakaumukset. Tästä syystä esimerkiksi uskomus, jonka mukaan seurakunta ei voisi järjestää koulun tiloissa hengellisiä tilaisuuksia jäsenilleen ja muille niihin halullisille, on ongelmallinen eikä kovinkaan yleinen ratkaisu kansainvälisesti katsoen. Tähän liittyvä ulkoistus loisi niitä ongelmia, joihin kirjoituksessasi viittaat.
Hei, Petri, käyty keskustelu valinnanvapaudesta toimii minulla siis lähtökohtana, jonka kautta tarkoituksenani on tarkastella sitä, mitä keskustelu kertoo käsityksestä uskonnosta. Myönnän, että muotoiluni ”on peräänkuulutettu valinnanvapautta” on epämääräinen ja sen voi tulkita niin, että esittäisin sinun kannattavan valinnanvapautta, vaikka tarkoituksenani on viitata siihen, että olet osallistunut keskusteluun, jossa yhtenä lähtökohtana on ollut kansalaisaloite valinnanvapaudesta.
Varsinainen pihvi, johon yritän puuttua on siis se, mitä keskustelu kertoo uskontokäsityksestä. Yhteiset opinnot ovat nähdäkseni yhtä ongelmallisia, siksi että niissä oma on uskonto on tuollainen palikka.
Keskustelu kirkollisuudesta ajattelen, että tämä on keskustelua kirkossa, mutta tietysti on yhtä epämääräistä, mikä sitä on. Puhuisin kirkollisesta keskustelusta sitten, kun opetusvirka ottaa kantaa, mutta sekin on yhtä epämääräistä, mikä repliikki on milloinkin minkätasoinen kannanotto. Tätä omaani en miellä mitenkään julistukseksi, vaan kriittiseksi huomioksi.
Katson, että koululaitoksella voi olla oma perspektiivinsä, mutta kirkolla ja uskontokunnalla voi olla yhtä oikeutetusti omansa, eikä julkinen keskustelu ole tässä mielessä neutraalia, vaan vaan sekulaari ja ei-sekulaari käsitys kasvatuksesta ovat lähtökohtaisesti yhtä oikeutettuja. Kirkko voi katsoa, että sen näkemyksen pitäisi olla yleinen ja lähtökohdaksi otettava. Tai jos se ei tee niin, onko se enää kirkko?
> Vuosisadat ylittävän kulttuurivaikutuksen akselilla voitaneen arvioida, että luterilainen kirkko teki missionsa kannalta virheen luopuessaan koulujen ylläpidosta.
Tämä tietysti tähän sisältyy sellainen oletus, että rinnalle ei olisi kehittynyt kilpailevaa opetusta ja että kirkko olisi pystynyt lainsäädännön kautta velvoittamaan lapset osallistumaan sen järjestämään opetukseen. Ainakin jälkimmäinen lienee aika kaukaa haettua nyky-yhteiskunnassa.
Tekisi mieleni verrata ”oman” uskonnon opetusta poliittisiin puolueisiin. Joku voisi ajatella, että vanhempien arvomaailmaa kunnioittaakseen koulun tulisi opettaa kokoomuslaisen perheen jälkikasvulle kapitalismia. Työläisperheen lapset opiskelisivat sosialismia ja vasemmistoon kallellaan olevat opiskelisivat kommunismin alkeita. Kaupunkien ulkopuolella lapsista tehtäisiin kunnon kepulaisia ja voisipa opintiensä aloittaville kerrata myös suvaitsemattomuuden ja maahanmuuttokriittisyyden alkeet, jos vanhemmat niin haluavat.
Joku voisi kysyä, miksi koulun pitäisi kasvattaa lapsista jonkin puolueen kannattajia. Ihan hyvä kysymys. Toisaalta keskimääräinen lukion käynyt on kahdentoista vuoden ajan opiskellut omaa uskontoaankin, joten miksei samalla voitaisi hoitaa muutkin ideologiat valmiiksi pääkoppaa rikastuttamaan.
Itse asiassa rinnasteisiin ongelmiin joudumme yhtenäiskulttuurin pirstoutuessa. Ja ottivathan 1970-luvun kommunistisen laululiikkeenkin laulut jo näihin kantaa. Niiden mukaan koulussa kuultiin yhtä, mutta pikku pioneerien toiminnanohjaaja kertoi, miten asiat todella olivat. Nykyisin väännetään kättä mm. Seta-opetuksesta (vaatimuslomake vapautuksesta on jo olemassa), Amerikan puolella taas kriittisestä rotuteoriasta.
> Nykyisin väännetään kättä mm. Seta-opetuksesta (vaatimuslomake vapautuksesta on jo olemassa)
Pakko kommentoida tätä Aito Avioliitto ry:n hanketta. Opetushallitus on linjannut, että koulussa käytettävä opetusmateriaali on puhtaasti koulun ja opettajan päätettävissä. Huoltaja ei voi päättää opetuksen sisällöstä eikä materiaalista. Perusopetuksen sisältö seuraa perusopetuslain määräämää opetussuunnitelmaa, eikä opetuksesta voi kieltäytyä.
Itselleni tulee lähinnä mieleen, että edellä mainitun yhdistyksen puheenjohtaja leikkii juristia ilman koulutusta ja osaamista. Mainitsemallasi vaatimuslomakkeella voi lähinnä pyyhkiä takapuolta.
Entisenä yhteiskuntaopin opettajana voin todeta, että vastuuntuntoinen opettaja on velvollinen opettamaan kaikkien relevanttien puolueidologioiden keskeiset piirteet asettamatta niitä mihinkän arvojärjestykseen. Katsomusopetuksessa on samoin esiteltävä kaikki tärkeät uskoont sekä ateismi ja agnostismi siten, että ko. katsomusten kannattajat voivat oman katsomuksensa tunnistaa, so. koulu ei saa käännyttää. Nykyinen ratkaisu katsomusopetuksessa voidaan perustella juuri tästä näkökulmasta. Luterilainen, ortodoksi, muslimi, agnostikko saa laajimmat perustiedot omasta vakaumusyhteisöstään, mutta myös asialliset kuvaukset kilpailevista katsomuksista. Näin kunnioitetaan kotien kasvatusoikeutta. Mitä seksuaalikasvatukseen tulee, on se niin herkkä alue, että vanhempien toiveet on syytä ottaa huomioon, jottei aiheuteta tarpeetonta ahdistusta sillä, että oppilaita painostetaan omaksumaan vanhempien vakaumuksen vastaisia arvoja.
Voidaanhan sitä uskonnon opetus korvata vaikkapa dialektisella materialismilla ja marxismi-leninismillä.
Itse ajattelen, että aika on ajanut ohi nykyisen kaltaisesta uskonnon opettamisesta.
Oma ehdotukseni olisi korvata uskonnonopetus sekä perusopetuksessa (luokat 1-9) sekä lukiossa kaikille oppilaille yhteisellä uskontotiedolla, jolla olisi yleissivistävä tehtävä. Ajattelen, että entistä moniarvoisemmassa ja entistä kansainvälisemmässä maailmassa jokaisen on hyvä hallita merkittävimpien maailmanuskontojen perusteet.
Mielestäni tämä oppiaine on suhteellisen lähellä historiaa ja yhteiskuntaoppia. Olen taipuvainen ajattelemaan, että perusopetuksen 5. luokka voisi olla aloittaa uskontotiedon opettaminen. Opetus alkaisi siis samanaikaisesti historian opettamisen kanssa ja ne voisivat jopa tukea toisiaan.
Tämän niin sanotun ”oman uskonnon” opettamisen jättäisin kokonaan uskonnollisten yhdyskuntien vastuulle siltä osin kuin halutaan syventää koulun uskontotiedon opetusta.
Eräs kristitty oli suuresti huolissaan kristinuskon hiipumisesta ja vain siitä syystä, että islam on leviämässä ja sitä hän ei mitenkään tahtonut meille sharia-lakeineen.
Kerroin hänelle, että ei meitä suinkaan kristinusko pelasta sharia-laista, vaan meidän oma Laki, eli Suomen laki, se on se josta kannattaa pitää kiinni.
Evankeelisesta ja Luterilaisesta opista olen sitä mieltä, että suhteessa molempiin, me elämme täysin toisessa/toisenlaisessa maailmassa. Toisesta on kulunut kaksituhatta vuotta, ja toisesta viisisataa vuotta.
IIhmiset ovat nykyisin lukutaitoisia ja lukemisen kautta kehittyy viisaus, taito ja ymmärrys.
Ei meitä voi hallita viisisataa vuotta sitten laadituilla opeilla, ne ovat jälkeenjääneitä ja osittain hyvin rasistisia ja omituisia, On tietysti ymmärrettävää, että jos ei ole muuta lukenut on ikäänkuin jämähtänyt johonkin menneeseen kun siitä lisäksi maksetaan palkkaa, mutta se mikä on vanhaa se jää vääjäämättömästi taakse.
Lukutaitoisia ajattelevia ihmisiä ei voi saada uskomaan sen enempää ikuiseen helvettiin kuin valtakuntaan taivaassakaan.
Jatkan tässä vielä pohdintaa asian tiimoilta. Eräs kaverini kysyi Facebookissa, kuinka kirkolla olisi [ollut] varaa pyörittää tuhansia kouluja.
Luultavasti vaikutus kirkon talouteen olisi positiivinen. En ole perehtynyt täysin verotusjärjestelyiden uudistamiseen 1860-luvulla, kun seurakunnallinen ja kunnallinen hallinto erotettiin maaseudulla, mutta nykyinen kunnallisvero on kirkollisveron perintöä, ja jos kirkolla olisi enemmän yhteiskunnalisia tehtäviä, se keräisi veropohjaisessa järjestelmässä enemmän veroja. Vaihtoehtoisesti jos kirkolliset koulut olisivat yksityiskouluja, ne saisivat samaa valtionavustusta kuin muutkin koulut ja niillä olisi luultavasti käytössään myös säätiöitettyä omaisuutta, joka perityisi osaltaan kirkolle aikanaan lahjoitetusta maaomaisuudesta.
Olennaista on ymmärtää, että se kohta, mihin kirkon ja kunnan raja vedetään, on periaatteessa keinotekoinen 1860-luvulla tehty päätös, ja raja olisi voitu vetää toiseenkin kohtaan. Sikäli kun sekularisoitumisprosessia ja kirkon eritymistä valtiosta pitää historiallisena välttämättömyytenä, tämä prosessi olisi voinut tapahtua toisellakin tavalla kuin se Suomessa sattui tapahtumaan [ts. kirkon hallinnoimien toimintojen, kuten sairaaloiden ja koulujen sisäisenä sekularisoitumisena, kuten mm. anglo-amerikkalaisessa maailmassa].
Kirkko on ollut ja on koko maailmassa myös keskeinen sote-toimija ja on aika sattumankauppaa, ettei meillä ole esimerkiksi kirkon ylläpitämiä sairaaloita, ja vanhainkotejakin vain vähän. Se, että meillä ylipäänsä on julkinen sairaanhoito, johtuu siitä, että kirkkoa ja kuntaa on pidetty aluksi niin kietoutuneina toimijoina, että ei ole ollut mielekästä erottaa kuin hallinnollisesti, kumpi taho valvoo esim. koulutusta, sairaanhoitoa ja moraalia. Mikäli kirkko vastaisi edelleen esim. sairaaloista ja vanhainkodeista, ne olisivat samalla kirkolle merkittäviä tulolähteitä, julkisrahoitteisesti tai yksityisesti.
Puuttumatta varsinaiseen aiheeseen, takerrun Ilmarin ytimekkääseen lausahdukseen jonka mukaan kouluopetuksen tarkoituksena on ”Ymmärtää mistä Jumalassa on kyse”. Ihailen hänen optimistista käsitystään siitä että a) Opettajilla olisi selvyys tästä b) että olisi olemassa jokin pedagoginen metodi jolla tuollainen ymmärrys saataisiin aikaan.
Tietenkin voidaan opettaa eri uskontojen ja niiden sisäisten lahkojen , kirkkokuntien, käsitys siitä mistä Jumalassa on kyse. Se voi ehkä antaa kimmokkeen perehtyä teemaan syvemmin . Mutta oletan että järkiperäinen opetus ilman hengellisyyden harjoitusta ja siihen liittyvää kokemuspuolta tuskin antaa käsitystä siitä mitä Jumalassa on kyse . Sellainen opetus nykyajassa herättäisi varmasti aikamoista vastarintaa.
Oikeastaan , ihan vain uteliaisuudesta ihmettelen sitä itsekin , että mistä Jumalassa on kyse?
Mutta hyvä uskonnonopetus on ilman muuta paikallaan vahvistamassa yleissivistyksen tarvetta riippumatta siitä antaako se virikkeen hengelliseen elämään tai ei.
Kysymyksessäni viittaan siis nimenomaan luterilaisen teologian kantaan siitä, ettei kysymystä voi ymmärtää vain puhtaan teoreettisesti, ulkokohtaisesti tarkastellen.
Reformaation alkulaukauksia olivat Lutherin disputaatiot skolastista teologiaa vastaan ja Heidelbergin disputaatio. Niissä Luther kiistää aikansa skolastisen teologian mallin, joka tarkasteli Jumalaa luomakunnan kautta sen kanssa univookkisena toimijana (ns. kunnian teologia) ja lähtee siitä, että ihminen ei voi olla tällaisessa neutraalissa tarkastelusuhteessa suhtessa Jumalaan, vaan Jumalan ymmärtäminen ja itsen ymmärtäminen ovat välttämättömässä sidonnaissuhteessa toisiinsa.
Kommentti ei siis esitä pedagogista metodia, pikemminkin se on sen kritiikkiä. Ts. sellaisen näkemyksen kritiikkiä, että uskonnon ulkokohtainen tarkastelu johtaisi ymmärtämään, mistä uskonnossa on kyse. Tämän näkemyksen kritiikki oli reformaation ytimessä ja olisi erikoista, jos luterilainen kirkko nyt katsoisi, ettei näin enää olekaan.