Oulussa neljän papin järjestämät agnostikko-illat johtivat aina kapitulille tehtyihin kanteluihin saakka. Nyt kantelut on käsitelty ja pappeja pastoraalisesti ohjeistettu. Tärkeää Oulun tuomiokapitulin lausunnossa on myös se, että kapituli näki illoissa paljon hyvää. Ehkä niissä tapahtui myös jonkinlaisia ylilyöntejä tai ainakin asioita, jotka olisi voinut toteuttaa toisin. Tämä taas liittyy seurakuntiemme varovaiseen toimintakulttuuriin, jossa olen itsekin mukana ja jossa tunnistan oman varovaisuuteni ja myös sovinnaisuuteni.
Viime viikon Kotimaan pääkirjoitus käsitteli samaa asiaa tietystä vinkkelistä käsin. Jäin itsekin näitä uutisia ja asioita seuratessani miettimään, miten kirkon tulisi oikein toimia.
Kirkossamme on siis esitetty kaksi tavallaan toisistaan hieman vastakkaista tavoitetta ja mallia. Toisen mukaan kirkon uskon ja opin opetusta tulisi lisätä ja sen tulisi olla painopisteenä. Toinen tavoite pyrkii taas keskustelevaan kirkkoon. Kirkon opetustehtävä nousee perinteisesti kaste- ja lähetyskäskystä sekä kirkon viran tehtävistä. Saarnavirka on mielletty vahvasti myös opetuksen viraksi. Opetus on meillä puettu myös ilmaukseen ”kristillinen kasvatus”. Se on opetusta laajempi käsite. Sen perusjuttuja meillä ovat seurakunnan lapsityö ja rippikoulu. Aikuisia on kasvatettu kinkereillä, raamattuopetustoiminnassa ja erilaisissa opintopiireissä.
Kinkerit olivat oman aikansa hieno innovaatio, joka nousu reformaation taustalta. Niiden asema oli vahva aikana, jolloin koululaitos oli vasta kehittymässä. Kinkerit olivat myös kristillisen elämän opastamisen ja valvomisen paikka. Lukutaito antoi tärkeän mahdollisuuden lukea itse katekismusta ja Raamattua. Lukutaito antoi pääsyn kirkolliseen avioliittoon. Meidän rippikoulumme ja seurakuntaopetuksemme nousee vielä osaltaan kinkereiden perinteistä käsin.
Maailman ja ihmisten elämänmuotojen muututtua olennaisesti 1700-luvun tilanteeseen verrattuna pitää miettiä, mikä opetuksen merkitys ja paikka on nykypäivän kirkossa meillä Suomessa.
Ensinnä tulee mieleen uskonpuhdistuksen ja katekismuksen pohjalta kotien kasvatuksen merkitys. Kirkon tehtävä on tukea kotien kristillistä kasvatusta, josta on kannettu aiheellisesti huolta. Sen parhaita saavutuksia viime aikoina kirkossamme on ollut Kotien rukouskirja ja iltarukouksen merkityksen korostaminen. Seurakunnissa on viime vuosikymmeninä toteutettu raamattuopetussarjoja ja maaseudulla kinkereillä on käyty uuden katekismuksen myötä kristillisen uskon perusasioita läpi. Kinkereillä on ollut myös virsi- ja jumalanpalvelusopetusta. Ne ovat liittyneet kirkon uudistuksiin. Kirkossamme on edelleen mm. raamattuopetusta.
Otsikon kysymys tuo joko-tai-asetelman, jonka pohjalta ei synny hyvää ratkaisua. Mielestäni on selvää, että kirkon toiminnassa tarvitaan sekä keskusteluun pyrkimistä ja sen mahdollistamista että opetusta. Opetusta kirkko antaa jo perustoiminnassaan eli muiden muassa lapsityössä, rippikoulussa, jumalanpalveluksissa ja kirkollisissa toimituksissa. Se muu opetus onkin sitten jo vaikeampi juttu.
Kirkon uskossa ja opissa ovat tietyt perusasiat, jotka odotamme kristityn omaksuvan, että hän voisi olla kristitty. Tässä on varmasti huikea ero, mitä ”heavy-user”-seurakuntalainen ja tavallinen rivikristitty omaksuu. Joskus tietysti joku ns. tavallinen kristitty voi olla perehtynyt enemmän asioihin, kuin ahkerasti seurakunnan penkkejä kuluttava uskovainen.
Nykyajan kirkon opetuksen tulisi mahdollistaa ihmisten kysymykset ja keskustelun. Vanha malli, jossa yksi opettaa ja muut kuuntelevat, ei kiinnosta kovin monia nykyajan ihmisiä. Vahvaa opetusta kaipaavat yleensä ne, jotka osallistuvat jo muutenkin ja jotka opetuksen myötä kaipaavat tietoisesti tai tiedostamatta vahvistusta omille hengellisille näkemyksilleen.
Keskusteleva kirkko ei voi tarkoittaa kaiken suhteellisuutta. Se ei poista kirkon oppia. Aikuisen usko tarvitsee tiedon, mistä kirkon uskossa ja opissa on kysymys. Samalla aikuinen ja aikuisen usko sallii sen, että ihminen voi kysellä ja epäillä ja myös kyseenalaistaa. Kirkon työntekijöiden tehtävä ei ole ensisijaisesti kyseenalaistaa vaan kysellä yhdessä ihmisten kanssa ja kertoa, miten kirkossa on uskottu ja opetettu.
Aiheeseen liittyy vielä suuri kysymys uskon ja kristillisyyden luonteesta. Se on tietoa oikeasta opista, mutta enemmän se on Jumalan armon eli Kristuksen varaan jäämistä. Vahvin spiritualiteetti syntyy uskon ja opin tuntemuksesta, mutta spiritualiteetti ei ole ensisijaisesti oppia ja tietoa vaan elämää uskon varassa.
Toivo Loikkanen
löytyyköhän vastaavaa ymmärrystä ja selittelyä tuomiokapitulin rankaisemalle Soramiehelle?
Ari: En ymmärrä kommenttisi sisältöä.
Oma törkeä pointtini jäi kirjaamatta, mutta se tulee kirjoituksessa esille. Opetusta tarvitaan, mutta se ei voi olla vain sellaista, jota tietyt seurakuntalaiset tai työntekijät odottavat. Ihmisen oppiminen tai omaksumisen kannalta on olennaista, että hän saa itse tutkia ja kysellä ja sitten omaksua. On helppo opettaa: Näin asia on. Mutta onko se monille paras asioiden vastaanottamisen kannalta?
Oulun agnostikkoilta osui yhteen kristinuskon vaikeimmista kysymyksistä, siihen, mitä voimme tietää Jumalasta. Näin itäisen kirkon jäsenenä toivoisin, että luterilaisella puolella arvoitaisiin, olisiko idän kirkon apofaattisesta teologiasta jotain iloa veljeskirkollemme. Agnostismi on 1800-luvun empirismin teologinen johtopäätös, erittäin protestanttinen kompromissi.
Agnostismia on erittäin vaikea sulauttaa roomalaiskatoliseen tai ortodoksiseen spiritualismiin, koska näiden kirkkojen mystisen tradition kannalta oppi on empiirisesti väärä.
Minusta ateismi on agnostismia johdonmukaisempi käsitys, koska agnostikot rajaavat filosofisessa mielessä yhden tieto-opin alueen verifioitavuuskriteerien ulkopuolelle. Se on epäjohdomukaista, tavallaan epistemologian taivuttamista sosiaalisiin normeihin. Se oli viktoriaanisen ajan ratkaisu, ”turn the blind eye”.
Ihmettelen vain, kuinka kiemuraisesti perustellaan sekä tuomiokapitulissa, että täällä, kuinka kirkkolakia rikkoen opinvastaisesti puhuneet papit yritetään nähdä hyvässä valossa, ja selittää musta valkeaksi.
Mutta opissa pysynyt pappi on hetkeä aiemmin tuomittu ja rankaistu, niin ettei asiaa ole edes pyritty ymmärtämään hänen kannaltaan.
Sama juridinen entiteetti käyttää yksiin pappeihin hyvää silmää ja toiseen pappiin pahaa silmää, ja näkee asiat kuten haluaa vääristellä, siinä kirkollisen oikeuslaitoksen tasapuolisuus.
Oulun Hiippakunnan Tuomiokapituli päätöksessään pitää sopivana sanoittaa Kristillistä Uskoa aikamme ihmiselle. Kun persoonallinen Jumala kielletään, menee samalla usko kolmiyhteiseen Jumalaan. Tämän mukana menee sitten kaikki muukin. En olisi ikinä uskonut aikanani näkeväni tämmöistä Kapitulin päätöstä.
Olen joku outo muinainen fossiili, kun päivittäin puhun persoonalliselle Jeesukselle.
Pitäisikö minun vain lepytellä jotakin maan henkeä tai muuta outoa kosmista voimaa. Silloinko kelpaisin nykykirkollemme ja nykypapeille?
Seuraa Minua, sanoi eräs muinaisuuden henkilö, joka elää ja toimii tänään!
Onko Jeesus ääneti vaikka häntä päivittäin puhutellaan? Mitä keskustelua se silloin on?
Mielestäni on hyvä että opista keskustellaan rohkeasti. Kapituli linjasi kuitenkin oikein, että epämuodollisissa keskusteluissakin pappi on sidottu kirkon tunnstukseen ja hänen tulisi kyetä seurakuntalaisten uskon kannalta rakentavaan keskusteluun. Kiinnitin myös huomiota kapitulin lausunnossa siihen, että Mikko Salmea huomautettiin erityisesti kasteoppiin liittyvistä epäselvyyksistä. Tämä on sinänä huomion arvoista, sillä pohjoisessa hiippakunnassa on perinteisesti sallittu kasteopissa kirkon tunnustuksesta poikkeava opetus. Siihen viitannee kapitulin lausuma:”Kirkossamme on erilaisia korostuksia uskon ja kasteen suhteesta”. Kyse ei siten ollut siitä, saako pappi opettaa kasteesta kirkon tunnustuksesta poiketen, vaan millainen poikkeama sallitaan ja millä perusteilla. Tämä jäi kapitulin perusteissa minulle hieman hämäräksi.