Simo Juntunen kirjoitti Hengelliseen Kuukauslehteen pääkirjoituksen, jossa hän asiallisesti kuvasi tasa-arvoisen avioliittolain käsittelyn tämänhetkistä tilannetta. Lisäksi hän tiivisti luterilaisen käsityksen avioliittoon vihkimisestä ja avioliiton siunaamisesta. Kirjoituksen lopussa oli kolme särmää.
Ensiksikin hän sanoi ääneen sen, mistä kirkolliskokouksen taannoisessa päätöksessä oli kyse: Pari vuotta sitten kirkkomme otti merkittävän askeleen, päättäessään torjunnan sijaan avata oviaan rukoilemisen puolesta liittonsa solmineille samaa sukupuolta oleville pareille.
Toiseksi hän liittyi niihin teologeihin, joille laki on muuttuva ja uudistuva: Yhteiskunta, kirkko ja ihmiset muuttuvat. Myös käsitykset, arvot ja asenteet muuttuvat välillä tuskastuttavan hitaasti ja välillä pelottavan nopeasti. Mikä ennen oli kiellettyä, voi olla tänään sallittua ja mikä ennen oli sallittua, voi olla tänään kiellettyä. Keskeisen muutosvoiman tulisi olla aina rakkaus, joka haluaa asettua toisen asemaan, ottaa huomioon ja toimii lähimmäisen parhaaksi. Vaikka emme elä enää varsinaisessa sääty-yhteiskunnassa, tulisi muutoksia ohjaavana voimanna ja korkeimpana säätynä olla lähimmäisen rakkaus. Se avaa merkillisesti silmät ja ovet.
Ja kolmanneksi hän jätti ratkaisun suhtautumisesta lakialoitteeseen lukijalle: Miltä aloite tasa-arvoisesta avioliittolaista näyttää lähimmäisen rakkauden näkökulmasta katsottuna sinun silmissäsi?
Tässä ei pitäisi olla mitään dramaattista. Kirjoitus edustaa kirkossa maltillista uudistusmielistä linjaa. Toisaalta kirjoituksella on nimenomaan kirkollisessa keskustelussa uutisarvo, koska se selvästi ja yksiselitteisesti kutsuu keskustelemaan asiasta ja jättää elintilan erilaisille näkemyksille. Ja tämä on uutta — ainakin herätysliikejohtajalta.
Heti ensimmäisessä kommentissa Mikko Suni haluaa nostaa tämän rinnalle Sanasaattajan tuoreen pääkirjoituksen. Hannu Kipon kirjoituksen pointti on, että lähimmäisenrakkauden nimissä ei saa kyseenalaistaa mitään Jumalan sanan kohtaa. Se, että kirjoituksessa puhutaan tasa-arvoisesta avioliittolaista jää tosin luettavaksi rivien välistä.
Tässä puolestaan ei ole mitään uutta. Olen lukenut saman argumentin Walter Trobischin kirjasta Rakkaus on tunne, joka on opittava lähes neljä vuosikymmentä sitten. Ja näitä kannantottoja mahtuu joidenkin herätysliikkeiden kirjoituksiin kolmetoista tusinaan. Ei sellainen kirjoitus ole uutinen!
Kun Kotimaa24:n toimittaja Johannes Ijäs esitti Juntuselle hänen oman loppukysymyksensä ja sai vastaukseksi, että jos Suomeen säädettäisiin sukupuolineutraali avioliittolaki, Juntunen olisi valmis kannattamaan sitä, että kirkko vihkisi ja siunaisi myös samaa sukupuolta olevat parit. Tähän Juntunen lisäsi: Toki itsekin pappina toimin niiden päätösten mukaan mitä kirkossa yhteisesti sovitaan. Jos päädyttäisiin johonkin toiseen ratkaisuun, sitten mentäisiin sen mukaan. Tämä menee askeleen pidemmälle kuin alkuperäinen kirjoitus.
Tämä on joillekin vaikeasti nieltävä näkemys. Timo Pöyhönen kirjoittaa: Kirkon vastapoolit tässä vain kirkastuvat entisestään; kohta ollaan niin etäällä, että yhteyden rakentaminen alkaa olla mahdotonta.
Mikä on mahdotonta? Sekö, että kirkon sisällä on tästä yhteiskunnallisesta ja teologisesta kysymyksesta kaksi eri näkemystä? Simo Juntunen ei ole työntämässä ketään pois. Eikä hän ole itse lähtemässä pois, vaikka kirkko ei tekisikään hänen kannattamaansa päätöstä.
Tähän reagoi Sakari Meinilä: Bloggaaja kirjoittaa [Haastateltu vastaa]: ”Toki itsekin pappina toimin niiden päätösten mukaan mitä kirkossa yhteisesti sovitaan. Jos päädyttäisiin johonkin toiseen ratkaisuun, sitten mentäisiin sen mukaan, hän sanoo.” Tässä ilmauksessa on jotain tuuliviirimäistä. Tähän kiteytyy yksi ohipuhumisen keskeisistä elementeistä.
On niitä, jotka eivät voi hyväksyä kuin oman totuutensa ja ajattelevat, että myös muiden pitäisi olla samanlaisia äkkivääriä. He ovat näyttämässä ovea jokaiselle, joka ei jaa heidän näkemystään ja kuvittelevat, että myös heille näytetään ovea.
Ja sitten on niitä, jotka haluavat palvella Kirkkoa, vaikka eivät olekaan samaa mieltä kaikista kirkon ratkaisuista.
Keskusteluun haastaminen ei ole riidan haastamista, mutta yritys tappaa keskustelu on.
Keskusteluun haastettaessa voisi periaatteessa kuulla vanhan kysymyksen: Onko Jumala todellakin sanonut? En kuitenkaan ole kuulevinani kysymystä vaan mietin sitä onko etiikka muuttuvaa vai muuttumatonta? Vai onko se jotakin siltä väliltä? Luterilainen etiikka on ymmärtääkseni luonteeltaan situaatioetiikkaa. Ts. eri eettiset tilanteet pitää pohtia tapaus kerrallaan, kun niitä tulee vastaan. Silti näkisin niin, että mitkä tahansa eettiset ratkaisut eivät ole mahdollisia.
Rajoitukset tässä suhteessa ovat ymmärtääkseni näkyvissä rakkauden kaksoiskäskyssä ja sen soveltamisessa. Tässä pohjalla on luonnollisesti kymmenen käskyä, jotka näkyvät rakkauden kaksoiskäskyssä. Ongelmana rakkauden suhteen on ihmisen lankeemus. Ihminen ei ota vastaan Jumalan rakkautta vaan hylkii sitä. Näin ihminen ei rakasta Jumalaa eikä lähimmäistään.
Tämä näkyy myös eettisessä pohdinnassa ja toiminnassa. Tahtoessaan hyvää ihminen tekeekin pahaa. Pelkkä rakkaus ei riitä vaan tarvitaan kriteerit sille mikä on hyvää ja mikä pahaa. Laki ja evankeliumi ovat ilmeisesti tässäkin kohdassa olennaiset, niin että lain kauhistukset ajaisivat ihmiset Kristuksen luokse turvaan.
Elämä Kristuksessa johtaa osaltaan myös eettiseen pohdintaan ja etsimään sitä mikä on oikein ja hyvää. Samalla on myös tiedostettava, että alkanut vanhurskauttamisprosessi on samaan aikaan valmis ja ihmisen ollessa kyseessä vielä keskeneräinen. Prosessi jatkuu koko elämän ajan.
Kysymys seksuaalietiikasta kuuluu myös eettisen pohdinnan piiriin. Siinä väistämättä nousevat esiin Raamatun kysymykset siitä mikä on Jumalan tahto ja mikä ei. Ajatus kuulostaa siltä, että Raamattu olisi kuin Sudenpentujen käsikirja. Näin ei kuitenkaan ole, sillä Raamattu ei ole samalla tavoin kaikenkattava joka tilanteeseen sopiva kirja. Siitä kuitenkin löytyvät perusperiaatteet oikealle toiminnalle. Ihmisen tehtävä onkin pohtia ja etsiä sitä mikä on oikein ja vanhurskasta.
Näin nähtynä etiikka ei ole kiinni ajan hampaissa ja sen raadeltavana vaan etiikka pyrkii muokkaamaan ihmisten ajattelua ja toimintaa Jumalan tahdon suuntaan. Voisi kaiketi sanoa niin, että etiikka on yhteisöllistä ja se haastaa yksilön ajattelun ja teot. Tämä haaste ei päästä vähällä. On pohdittava sitä mikä kestää vaikka ajan paineet olisivat voimakkaat.
En oikein ymmärtänyt tällä kertaa Heikin (sinuttelen vanhasta muistista) pointtia tähän kirjoitukseen.
Tällä hetkellä keskustelu tasa-arvoisesta avioliittolaista on julkisuudessa – lue kirkollisessa mediassa – mahdotonta ja tukahdutetaan, jos sanot poikkipuolisen sanankin Jumalan Sanaan vedoten taikka perustelet mielipiteesi ihan vain omin sanoin vedoten instituutioon. Tällainen perusteltu kannanotto joko poistetaan taikka sille asetetaan ehtoja. Ensimmäinen ehto on, että keskustelet vain myönteiseen sävyyn, joka tarkoittaa tässä tapauksessa, että silittelet myötäkarvaan. Olen tämän aviisin sivuilta lukenut kymmeniä kertoja, että homouden syntiä ei saa sanoa ääneen. Minulle tämä tarkoittaa, että ylipäätään mitään seksuaalisuuden syntiä ei saa sanoa ääneen.
Tätäkö me tältä keskustelulta haemme vain niistä tulokulmista joita tämä lehdistö ja kirkko sallii – mitään muuta ei saisi olla mutta kun on. Sietäkää se tosiasia jotka tasa-arvoista (?) avioliittolakia propagoitte – se on teidän etunne.
Julkisen keskustelun ja mielipiteen lopputuleman oikeutus tällaisessakin asiassa on se, että mikäli peruste ei pidä niin se tukahduttaa itse itsensä – eikä tässä ole kyse riidasta vaan todellisesta oikeasta mielipiteestä lausujansa kannalta. Ei sinun eikä minun sitä tarvitse perustella vaan heidän perustelunsa tappaa mielipiteen mikäli se on mahdoton. Aivan ilmeisesti ei ole koskapa kestää, jopa sen, että sitä sanotaan vihapuheeksi ja riidan haastamiseksi.
Tuomo pohdiskeli sitä, mitä saa ja mitä ei saa sanoa ääneen.
Keskustelu samaa sukupuolta olevien avioliiton ympärillä on todella kääntymässä siihen suuntaan, että vain puolesta olevat mielipiteet ovat kelvollisia ääneen lausuttaviksi.
Blogistikin ottaa esille nimeltä mainiten heidät, jotka tohtivat olla jotenkin eri mieltä asiasta.
Edustaako mielipiteen- ja sananvapautta suuntaus, että vain yhdensuuntaiset kannanotot ovat sallittuja ja muut teilataan riitelyksi ja vihapuheeksi?
Maassamme on myös sellaisia äkkivääriä (blogistin käyttämä sana), jotka hyväksyvät vain oman totuutensa mukaiset samaa sukupuolta olevien avioliiton puolesta olevat mielipiteet.
Jos mietitään sitä, kenelle seurakunnissa on tähän mennessä mahdollisesti näytetty ovea, niin heille, jotka eivät ole ko. avioliittolain puolella.
Miksi tämä asia pitää tuoda seurakuntiin riideltäväksi, kun toisaalta sanotaan, että on eduskunnan asia säätää lait?
Eikö voitaisi odottaa, että laki säädetään, jos säädetään ja sitten kirkko tekee omat ratkaisunsa vihkimisen suhteen?
Ymmärrän myös sen, että hengellisen kristillisen vakaumuksen omaavilla ihmisillä on jossakin raja, jonka kohdalla joustovara loppuu.
Heikki Leppä
Puhuttaessa rakkaudesta, lähimmäisen rakkaudesta ja Jumalan rakkaudesta ei mielestäni kristittynä ole mitään väärää muistuttaa myös syntiinlangenneen ihmissuvun itsekkyydestä.
Mielestäni kirjoitus on suunnattu koko kristilliselle seurakunnalle myös sen loppuosa, jossa puhutaan Helluntain Hengen muistutuksesta ja meidän syntisten ihmisten murtumisen tarpeesta Jumalan sanan edessä.
”Tarvitsemme rakkautta syntiemme tunnustamiseen ja rakkautta armon omistamiseen. Tarvitsemme todellista rakkautta, niin että välitämme omasta ja toisten iankaikkisuusosasta” niin kuin Kippo kirjoituksensa päättää.
Salme ja Tuomo,
teidän kommenttinne Simo Juntusen kirjoitusta käsittelevässä ketjussa poikkeavat tässä kritisoiduista kommenteista; tässä esitetty kritiikki ei osuisi niihin.
Niin – Simo Juntusen tulokulma on sellainen, että sillä hän tukahduttaa kritiikin, joka pohtii samaa asiaa mutta eri tavalla sanoittaen. Lähimmäisenrakkauteen luen muutakin kuin silittämisen myötäkarvaan.
Muuten tuosta blogin otsikosta sanoisin, että sana haastaminen on itsessään voimakas ellei peräti väkivaltainen.
Haastetaanhan riitaa ja saatetaan haastaa myös oikeuteen. Kertooko sanan käyttö tai käyttämättä jättäminen käyttäjänsä mielentilasta? Näin voi olla.
Itse ajattelisin, että keskustelu on kummankin osapuolen vapaaehtoista osallistumista keskusteluun, ei toisen väkisin kiskomista väittelyyn, jossa ainoa päämäärä on toisen taivuttaminen omalle kannalle.
Itse ajattelen, että kirkko on haastettu. Tärkeä kysymys onkin ”Kuka tai mikä kirkon haastaa?”.
Mielenkiintoinen ajatus tuo – Tärkeä kysymys on tällöin ”Ketkä toimivat haastajina?”.-
Ideaali kai olisi, että kirkko ei haasta itse itseään eli ei riitaannu itsensä kanssa Raamatun termiä käyttäen.
Yhteiskunnassa puhaltavat uudet tuulet ovat kautta aikojen haastaneet kristinuskon perustuksia.
Kestävätkö perustukset? Kalliolle rakennettu kestää, koska tuo kallio on Kristus.
Salme
Perinteisen kristillisen käsityksen mukaan ihmisen pahimmat viholliset ovat synti, saatana ja kuolema, jotka muuten ovat myös Jumalan vihollisia.
Haastaisivatko nuo myös kirkon? Hyvinkin väkivaltaisesti?