Seinäkirjoituksessa luki: ”Ketä kiinnostaa?”
Syksyn aikana huomioni on kiinnittynyt toistuviin uutisiin koulukiusaamisesta. Teema on ollut usein esillä myös Facebookissa. Monissa tapauksissa nimitys ”kiusaaminen” tuntuu liian pieneltä sanalta, vähättelyltä. Terrori tai kidutus olisi mielestäni oikeampi sana. Otsikoihin päätyneet tapaukset ovat silti vain jäävuoren huippu, ja se huippu alkaa olla pelottavan suuri. Lukemissani uutisissa on yksi yhteinen, todella huolestuttava seikka. Erityisesti fyysistä väkivaltaa sisältäneistä tilanteista mainitaan usein jotenkin tähän tapaan: Ympärillä oli paljon silminnäkijöitä, osa kuvasi tilannetta, mutta kukaan ei puuttunut asiaan.
Myös henkinen väkivalta saa usein jatkua pitkäänkin kenenkään puuttumatta asiaan. Se on usein salakavalaa ja siihen on vaikea puuttua. Mutta jotakin on todella pahasti pielessä, kun ihmistä – tai eläintä – voidaan hakata ja ympärillä olijat vain katsovat tai kuvaavat tilannetta. Viime viikolla luin uutisen virolaisesta pikkukaupungista. Paikallisen kauppakeskuksen liepeillä oli kaksi yläasteikäistä tyttöä ja viisi-kuusi poikaa. Yhtäkkiä toinen tytöistä lyötiin maahan ja toinen tyttö ja yksi pojista hakkasivat häntä. Toiset pojat katselivat. Kun ulkopuoliset silminnäkijät puuttuivat tilanteeseen, hakkaaminen loppui. Kysyttäessä pojilta miksi he eivät menneet väliin, pojat vastasivat, että pelkäsivät itse saavansa turpiin. Usein taitaakin olla niin, että pelko ja häpeä estävät puuttumasta hankalaan tilanteeseen. Myönnän, että puuttuminen on vaikeaa. Silti uskon, että välinpitämättömyys vahingoittaa meitä enemmän kuin reagoiminen.
Pärnulaista taidetta.
Toinen aihe, joka on esiintynyt usein niin Suomen kuin Viron uutisissa on kodissa tai kadulla koettu väkivalta ja agressiivinen suhtautuminen toisiin. Esimerkiksi liikenneraivo on ollut tänä vuonna tapetilla. Mikä meitä oikein vaivaa? Kauhistelemme kyllä terroristijärjestöjen väkivallantekoja ja osoitamme mieltämme siviilien pommituksia vastaan, mutta itse heristämme nyrkkiä toisille, kun he sattuvat tavalla tai toisella olemaan tiellämme. Olen huomannut, että nyrkkiä voi heristää myös ajatuksissaan.
En ole käyttäytymistieteiden asiantuntija, mutta kysymys siitä, miksi ihminen käyttäytyy niin kuin käyttäytyy, on aina kiinnostanut minua. Hiljattain eräs kollega, joka kouluttaa nuoria ihmissuhdetaidoissa sanoi, että nykyään menee kurssin alussa paljon aikaa siihen, että nuoret oppivat nimeämään tunteita. Yleisesti ottaen voisi sanoa, että nuoret nimeävät kolme tunne- tai olotilaa: ”Ihan sama”, ”vi**ttaa” ja ”mitä välii”. (Nämä eivät ole ehkä klassisimpia tunteiden nimiä, mutta nuoret ovatkin aina toimineet kulttuurin uudistajina…) Se kertoo paljon myös meistä aikuisista. Tunteiden tunnistaminen ja nimeäminen vaatii aikaa ja ohjausta, toisen ihmisen apua.
Eräs raamatunopettaja sanoi kerran puhuessaan psalmeista, että ne ovat olleet aina valtavan tärkeitä myös tunteiden sanoittamisessa. Kun joku sanoittaa sen, miltä minusta tuntuu, minun ei tarvitse näyttää tunteitani väkivallalla. Sanat antavat mahdollisuuden katsella ja käsitellä omaa oloa. Kuka meistä ei olisi joskus kokenut tunnetta, jota kuvaillaan psalmissa 38: ”Olen painunut kumaraan, vääntynyt vääräksi. Aamusta iltaan minä kuljen surusta synkkänä. Lanteeni ovat tulessa, ruumiissani ei ole tervettä paikkaa. Olen lopussa, rikki lyöty, sydämeni huutaa tuskasta.”
Yksi tärkeimmistä asioista, mitä voimme tässä maailmassa tehdä, on nähdä ja kuulla toinen ihminen, lähimmäinen. Siihen meitä kristittyinä kutsutaan. Se on myös kaiken lähetystyön lähtökohta. Jotta kuulo- ja näkökykymme olisi selkeä ja ettemme nääntyisi, tarvitsemme Jumalaa, Hänen voimaansa, Henkeään ja johdatustaan. Meillä on kaikki mahdollisuudet olla mukana sanoittamassa monien tunteita, hyviä ja hankalia, positiivisia ja pelottavia. Meillä on myös kaikki valtuudet viestittää sitä, että Jumala on kiinnostunut jokaisen tunnoista ja siitä, missä olemme menossa. Jos et usko, lue vaikka psalmeja. Näin jatkuu psalmi 38: ”Herra, sinä tiedät, mitä minä kaipaan, huokaukseni ovat tulleet sinun korviisi.”
Titta Hämäläinen
kirjoittaja toimii lapsi- ja nuorisotyössä Viron kirkossa
Tallinnan Shnellin puistosta löytyy puhenurkka eli paikallinen ”Speakers cornerissa”. Siellä voi kyllä vähän pensaiden katveessa höpötellä, mutta kuulijaa sieltä ei oikein tahdo löytyä.
