Hämmentynein mielin olen seurannut viime päivien puhetta taantuvan tasa-arvon kirkosta ja siihen liittyvästä tuoreesta kirjasta. Sen perusteella näyttäisi, että yhteyden rakentamishalut ovat kirkossa vähissä. Heti kärkeen totean, että asiattomuuksiin tulee puuttua. Julkinen häpäisy, mitätöinti ja solvaaminen ei kuulu kristityn käytökseen, omasi sitten minkä mielipiteen tahansa mistä tahansa asiasta.
Ongelma on vain siinä, että keskustelun hedelminä syntyneet uutiset, haastattelut ja blogipostaukset käsittelevät konservatiivisempaa kirkkoväen laitaa yhtenä blokkina, joka on lähtökohtaisesti kirkon isoin ongelma. Näin keskustelu leviää #metoo -tyyppisestä häirinnästä yleiseen konservatismin kritiikkiin. Lukijalle syntyy merkillinen näköharha, että jo paikallaan pysyminen tietyissä asioissa on itse asiassa taaksepäin liikkumista. Tässä vyöyrytyksessä tulee kyllä varsin selväksi se viesti, että tulevaisuuden kirkossa konservatiivisia näkemyksiä aiotaan sietää vähemmän ja vähemmän. Ja tässä on juuri iso ongelma.
Yhteyden rakentamisen tulisi alkaa tosiasioiden tunnustamisella puolin ja toisin. Naispappeus on tullut jäädäkseen, mutta niin ovat myös ne, jotka eivät sitä hyväksy. Samaa sukupuolta olevien avioliitot ovat nekin peruuttamattomasti totta maassamme, mutta yhtä ilmeistä on se, ettei kirkkomme nyt pysty seuraamaan valtiovallan jälkiä tässä asiassa. Emme pysty avaamaan näitä umpisolmuja, koska emme koe enää kulkevamme synodaalisesti samalla tiellä.
Täysin riippumatta siitä, mihin päähän näiden kiistakapuloiden äärellä asemoituu, kaksi tietä on valittavana. Voi jatkaa tilanteen kauhistelua, toisen osapuolen syyllistämistä ja kriminalisointia. Sitähän on kirkossamme osattu tehdä iät ja ajat. Näen tämän viikon ulostulot tästä hyvinä esimerkkeinä. Ylen ykkösaamun haastattelussakin tuli kyllä päivänselväksi, keiden tulee katsoa peiliin ja keiden ei. Lopputuloksena on vain yhä tiukentuva umpisolmu.
Mutta tarjolla olisi toinenkin tie. Se lähtee siitä, että suostunkin kohtaamaan toisin ajattelevan ja pyrin vilpittömästi ymmärtämään hänen perusteensa, vaikken kaikkia niitä hyväksyisikään. Seuraavalla askeleella minun täytyy vakuuttaa toinen osapuoli siitä, että hänen ei tarvitse pelätä minua eikä valmistautua iskuun tai diskriminointiin taholtani. Molemmat ymmärrämme, että kummankin on mahduttava tulevaisuuden kirkkoon, muutoin kaikki häviävät.
Aito suvaitseminen tarkoittaa elintilan sallimista. Vasta siinä vaiheessa alla on niin tukeva pohja, että sen varaan voidaan rakentaa yhteistuumin ratkaisuja näihin vaikeisiin kysymyksiimme. Se ei onnistu, jos toisen hyvään tahtoon ei voi luottaa. Valitettavasti juuri tässä on vielä kyistä sarkaa kynnettävänä puolin ja toisin.
Juuri tätä yritimme taannoisessa kirjeessämme piispoille avata yhden osa-alueen kohdalla. Samaa pitäisi tehdä monissa muissa kipukohdissa. Käy vain niin, että ne, jotka yrittävät yhteyttä rakentaa, joutuvat helposti linjojen väliseen ristituleen. On niin helppoa tehdä parannusta toisen tekemisistä ja vaatia vastapuolelta yhteyden tekoja. Vielä helpompi heittäytyä ymmärtämättömäksi ja siten sallia itsellensä suvaitsemattomuus. Yksimielisyys saavutetaan helpoiten tukahduttamalla moniäänisyys. Siihenkö Kristus meitä kehotti?
Mikko Niemisen näkemys paradigmamuutoksesta kylmää. Kirko pitäisi siis tietoisesti katkaista yhteensopivuutensa taaksepäin. Vanhan pappisvalan vannoneet eivät ole enää valideja. Seinät ovat leveällä ja katto korkealla vain tiettyyn suuntaan. Ovi suljetaan suuntaan, jossa juuremme ja pelottavan iso osa aktiivijäsenistöstä ovat.
Jos paradigma muuttuu, mitä tapahtuu niille, jotka eivät siihen suuntaan halua lähteä? Pitäisikö heidät ajaa ulos kirkosta? Tehdä heidän elämänsä niin vaikeaksi, etteivät voi olla lähteämättä? Mitä tapahtuu sen jälkeen torsokirkolle? Miten käy niille seurakunnille, joissa enemmistö kannattaa vanhaa linjaa? Monesti juuri tähän jätetään vastaamatta, ei haluta viedä ajatuskulkua loogiseen loppuunsa. Kannattaa testata. Kestääkö oma pää lopputulemia?
Itse vastustan tällaista agendaa viimeiseen hengenvetoon. Tuolla linjalla kirkon tulevaisuus ei ole järin valoisa. Tätä tarkoitin, kun kirjoitin, että meidän on mahduttava samaan kirkkoon. Se tarkoittaa suvaitsevaisuutta ja tilan antamista puolin ja toisin – uhrauksia siis.
Mutta onko siihen motivaatiota? On kivempi olla samanmielisten seurassa.
Pappisvala on validi mutta kirkon järjestys muuttuva ajassa. Pitäisikö vuoden 1986.n ponnen olla kirkkoamme ohjaava vielä nytkin kirkon virkaan vihittävien kohdalla. Kirkon ja valtion suhde on olemassa, olisiko parempi nykyisen mallin muuttua yhdyskunnaksi mikä harjoittaa hengellistä kutsumustaan. Tällöin hyvin voisi kutsumuksensa kohdistaa niille joille yhdyskunta laupeutensa haluaa osoittaa niin siunaamisen kuin avion konsensuksen vahvistamisen asiassa.
Uusi tilanne toisi tietysti haastetta eläke kuten työsuhdeasioissa. Luulen tässäkin olevan paikka missä kenkä tahi toinen hieman puristaa.
> Miten käy niille seurakunnille, joissa enemmistö kannattaa vanhaa linjaa?
Paradigma seuraa aina enemmistöä. Ei naisilla olisi edelleenkään äänioikeutta, jos enemmistö katsoisi että ainoastaan säätyihin kuuluvat miehet saavat päättää asioista.
Ymmärrän sen tuskan, mikä konservatiivisissa yhteisöissä on. Aidosti ymmärrän. Samaan aikaan kuitenkin olen sitä mieltä, ettei meidän pidä suvaita rasistisia mielipiteitä vaikka uusnatsistiset järjestöt kuinka vaatisivat itselleen yhdenvertaisuutta.
Historian väärällä puolella on kylmää. Se on paradigman muutokseen liittyvä valitettava fakta, jolle kukaan meistä ei voi mitään. Ei sellaiselle voi vaatia oikeutusta, joka on syvästi arvomaailman vastainen ja ylittää sen kynnyksen, että kyse olisi vain mielipide-eroista. Mielipidettä on helppo kunnioittaa vaikka se ei olisi oma.
Mikko Nieminen: ”Ymmärrän sen tuskan, mikä konservatiivisissa yhteisöissä on. Aidosti ymmärrän. Samaan aikaan kuitenkin olen sitä mieltä, ettei meidän pidä suvaita rasistisia mielipiteitä vaikka uusnatsistiset järjestöt kuinka vaatisivat itselleen yhdenvertaisuutta”.
Mielenkiintoinen rinnastus ja mielleyhtymä. Perinteisellä loogisella argumentaatiolla tämä on tässä yhteydessä tietysti ”olkinukke”- ja ”non sequitur” -argumentti.
Lisäksi, ei ole olemassa mitään sellaista ”arvomaailmaa”, joka olisi riippumaton ihmisten uskomuksista ja maailmankuvasta. Tähän liittyy myös ymmärryksemme paradigmasta ja sen muutoksesta, koska tämä kaikki koskee käsitystämme Jumalasta ja ihmisestä sekä Jumalan ilmoituksesta.
Kirkon eettinen paradigma ei voi irrota sen enempää Jumalasta, ihmisestä kuin ilmoituksestakaan. Toki tulkinnoille on aina jäänyt tilaa, mutta viime kädessä paradigman muutokseen kirkossa tarvitaan riittävän suuri enemmistö. Ja enemmistökin voi erehtyä, kuten historia selvästi osoittaa. Erityisesti silloin, kun enemmistön vaatima paradigman muutos ei nouse Jumalan ilmoituksesta, vaan jostain uudesta ilmoituksesta, jolla vanha kumotaan.
Eikoiselta paradigman muutokselta sen sijaan tuntuu, jos kirkossa ahtaalla ovat nyt ne, jotka eivät ole muuttaneet mitään kahteen vuosituhanteen.
Miksi heidän ääntään ei pitäisi kuulla tai suvaita muuttuvan paradigman kirkossa – jos kerran Jumala, ihminen ja ilmoitus ovat yhä kirkon arvomaailman lähtökohtia?
Eikö kirkko olekaan aidosti moniääninen? Onko paradigman muutos siis synonyymi yksiääniselle (liberaalille) kirkolle, jossa konservatiivinen ääni on määritelmällisesti vihapuhetta (Niemisen uusnatsivertaus)?
Sekin on vain hyväksyttävä vallitsevana tosiasiana, ettei kaikki ole valmiita yhteyden rakentamiseen. Eivätkä sitä, edes halua olla rakentamassa. Siinä tulee esiin yksi kirkon parhaita puolia. Ketään kun ei voi erottaa kirkosta. Joten yhteyden vastustajillakin on tilaa täällä.
Tulee sellainen tunne, että kaima katsoo kirkon historiaa ja tulevaisuutta lähinnä kulttuurievoluution silmälasein. Heikot sortuu elon tiellä. Asiat kehittyvät suuren ihmismassan varassa kelluvan yleisen ”arvomaailman” määräämänä – ihan kuin natsisaksassa aikanaan. Paradigmat tuuppivat toisiaan, ja aina jonkun on aika kellahtaa marginaaliin.
Aivan, kuin mitään Pyhää, ylimaallista ”paradigmaa”, johon meidän tulisi kiinnittyä, ei olisi muuttujana mukana ollenkaan.
Kirkkolakimme 1. pykälää (josta on tullut varsin monelle lähinnä kirosana) seuraten Jumala määrittää meidän paradigmamme ja meidän arvomaailmamme. Me voimme löytää luotettavasti Jumalan tahdon hänen Sanastaan. Tässä ei tarvitse jäädä yksilökohtaisten jumalakuvien päälle onneksi kellumaan. Tiedän, Raamatun tulkinta on vaativa laji, tulkinta on joskus vaikeaa, ja paljon sen ääressä on riideltykin. Mutta pääasia yhteyden näkökulmasta on, että pysymme Sanan äärellä ja sitoudumme kaikki sen autoritatiiviseen rooliin tässä asiassa. Sana sitoo yhteytemme lujaksi.
Jos joku irrottautuu tästä haasteesta ja alkaa rakennella kirkkoa Sanasta välittämättä, silloin hän irtautuu itse asiassa kirkon ytimestä eli Kristuksesta. Ja kirkko, joka päättää tehdä sen, ei ole enää Kristuksen kirkko vaan pelkästään ”minun kirkkoni”.
Mikko A. Himanka: ”Paradigmat tuuppivat toisiaan, ja aina jonkun on aika kellahtaa marginaaliin.”
Noinhan se on. Miksi siis tarvitsee edes yrittää nostella noita ”kellahtaneita” pystyyn. Saattaa olla niin, että Raamatussa mainittu ”Jumalan valtakunta” tulee kun ihmiskunnassa todellinen yhteys rakennetaan ihmisten keskinäisen tasa-arvon pohjalle. Todellisessa yhteydessä ”Ei ole juutalaista eikä kreikkalaista, ei ole orjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista; sillä kaikki te olette yhtä Kristuksessa…”
Siksi ei myöskään ole syytä vedota piispoihin, jotta todellisen yhteyden vastustajat saisivat erityisoikeuksia.
En lähtisi rakentamaan asetelmaa, jossa vastakkain ovat kulttuurievolutistit ja oikeassa olijat.
On myös olemassa mahdollisuus, että konservatiivien vastustuksesta välittämättä Jumala haluaa homoparit vihittävän. Ei voida pitää itsestäänselvänä, että Jumala mukautuu konservatiivien näkemykseen.
Mikko Nieminen: ”On myös olemassa mahdollisuus, että konservatiivien vastustuksesta välittämättä Jumala haluaa homoparit vihittävän. Ei voida pitää itsestäänselvänä, että Jumala mukautuu konservatiivien näkemykseen.”
Tämä on totta. Se tulisi vain enää kyetä osoittamaan Jumalan omasta ilmoituksesta.
Lopulta taitaa olla niin, että Sana itse jakaa ihmiset, toiset eivät kestä enää kuulla Jeesuksen Sanomaa, koska se ei miellytä itseriittoista ihmistä, toiset taas riippuvat Sanassaan kiinni, koska tuntevat oman kelvottomuutensa ja ovat laskeneet kaiken toivonsa Häneen, joka voi syntisen pelastaa. (Monet opetuslapsetkin vetäytyivät seuraamasta Jeesusta tämän puheiden tähden.)
Profeetoissa on kirjoitettuna: ’Ja he tulevat kaikki Jumalan opettamiksi’. Jokainen, joka on Isältä kuullut ja oppinut, tulee minun tyköni.
Ei niin, että kukaan olisi Isää nähnyt; ainoastaan hän, joka on Jumalasta, on nähnyt Isän. Totisesti, totisesti minä sanon teille: joka uskoo, sillä on iankaikkinen elämä.
Minä olen elämän leipä. Teidän isänne söivät mannaa erämaassa, ja he kuolivat.
Mutta tämä on se leipä, joka tulee alas taivaasta, että se, joka sitä syö, ei kuolisi.
Minä olen se elävä leipä, joka on tullut alas taivaasta. Jos joku syö tätä leipää, hän elää iankaikkisesti. Ja se leipä, jonka minä annan, on minun lihani, maailman elämän puolesta.”
Silloin juutalaiset riitelivät keskenään sanoen: ”Kuinka tämä voi antaa lihansa meille syötäväksi?”
Niin Jeesus sanoi heille: ”Totisesti, totisesti minä sanon teille: ellette syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertansa, ei teillä ole elämää itsessänne.
Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, sillä on iankaikkinen elämä, ja minä herätän hänet viimeisenä päivänä.
Sillä minun lihani on totinen ruoka, ja minun vereni on totinen juoma.
Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, se pysyy minussa, ja minä hänessä.
Niinkuin Isä, joka elää, on minut lähettänyt, ja minä elän Isän kautta, niin myös se, joka minua syö, elää minun kauttani.
Tämä on se leipä, joka tuli alas taivaasta. Ei ole, niinkuin oli teidän isienne: he söivät ja kuolivat; joka tätä leipää syö, se elää iankaikkisesti.”
Tämän hän puhui synagoogassa opettaessaan Kapernaumissa.
Niin monet hänen opetuslapsistansa, sen kuultuaan, sanoivat: ”Tämä on kova puhe, kuka voi sitä kuulla?”
Mutta kun Jeesus sydämessään tiesi, että hänen opetuslapsensa siitä nurisivat, sanoi hän heille: ”Loukkaako tämä teitä? Mitä sitten, jos saatte nähdä Ihmisen Pojan nousevan sinne, missä hän oli ennen!
Henki on se, joka eläväksi tekee; ei liha mitään hyödytä. Ne sanat, jotka minä olen teille puhunut, ovat henki ja ovat elämä.
Mutta teissä on muutamia, jotka eivät usko.” Sillä Jeesus tiesi alusta asti, ketkä ne olivat, jotka eivät uskoneet, ja kuka se oli, joka oli kavaltava hänet.
Ja hän sanoi: ”Sentähden minä olen sanonut teille, ettei kukaan voi tulla minun tyköni, ellei minun Isäni sitä hänelle anna”.
Tämän tähden monet hänen opetuslapsistaan vetäytyivät pois eivätkä enää vaeltaneet hänen kanssansa.
Niin Jeesus sanoi niille kahdelletoista: ”Tahdotteko tekin mennä pois?”
Simon Pietari vastasi hänelle: ”Herra, kenen tykö me menisimme? Sinulla on iankaikkisen elämän sanat; ja me uskomme ja ymmärrämme, että sinä olet Jumalan Pyhä.” Joh.6:45-69
Martti Pentti,
Se on myös toteenäytetty, mitä Einstein on kerran sanonut; että ”luonnonlaeissa paljastuu niin paljon korkeampi järki, että kaikki inhimillisen ajattelun ja järjestyksen merkityksellisyys on siihen verrattuna täysin mitätön heijastus.”
Hän siis jos kukaan on nähnyt tuon ”ylimaallisen järjen maailmankaikkeudessa”, joka ylittää käsityskykymme. Siitä huolimatta hän torjuu persoonallisen jumalakäsitteen ” antropomorfisena. Hän ei siis kuitenkaan kyennyt ottamaan tuota ”kvanttihyppyä” sanoakseen Credo in Deum, muuten kuten kosmisena uskona maailman rakenteen järjellisyyteen.
Sitä mitä sinä sanot toteennäytetyksi ei tarkoita muuta kuin epäilyksen ja uskon kamppailua , joka ilmenee kautta koko ihmiskunnan aina siihen asti, kun Kristus tulee takasin kuin salama voimassaan.
”Sitä mitä sinä sanot toteennäytetyksi ei tarkoita muuta kuin epäilyksen ja uskon kamppailua , joka ilmenee kautta koko ihmiskunnan aina siihen asti, kun Kristus tulee takasin kuin salama voimassaan.” Tuotat vaikuttavan näköisiä lauseita, Kosti Vasumäki. Minun on kuitenkin vaikea löytää niistä selkeitä ajatuksia. Puutun nyt vain sanaan ’toteennäytetty’. Keskustelemme tietyllä tavalla tieteellisen ajattelun ja uskonnollisen vakaumuksen erosta. Tiedolla tarkoitetaan toistettavissa olevilla kokeilla tai riittävän tarkoilla havainnoilla varmistettua teoriaa, jota tullaan mahdollisesti korjaamaan uusien havaintojen tai koetulosten myötä. Tätä voisi ehkä kutsua uteliaisuuden ja tietämisen kamppailuksikin. Usko puolestaan on Heprealaiskirjeen mukaan ”sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä”. Niinpä usko on muuta kuin jonkin pitämistä ’toteennäytettynä’. Epäilykselle on siis aina sijaa. Se ei ole samaa kuin epäusko, joka kieltää uskon.
Toteat, että sinun on vaikea löytää tekstistäni selkeitä ajatuksia.
”Sillä niinkuin salama leimahtaa idästä ja näkyy hamaan länteen, niin on oleva Ihmisen Pojan tulemus.” Tämäkö ei ole mielestäsi selkeää? Toisin ei vielä toteennäytetty. Todellisuutta kuitenkin aikanaan.
Minusta tuo Einsteinin huomio luonnonlaeista, josta paljastuu niiden takana oleva paljon korkeampi järki, että meidän järkemme – kuten hän itse toteaa – on siihen verrattuna täysin mitätön. Se perustuu hänen kokemukseensa. Eihän tässäkään ole mitään epäselvää? Tosin hänenkin järkensä joutui umpikujaan, vaikka hän tiedemiehenä vaikuttui luonnonlakien ylimaallisesta järjestä. Miksi? Siksi, että ”uskon kautta me ymmärrämme, että maailma on rakennettu Jumalan sanalla, niin että se, mikä nähdään, ei ole syntynyt näkyväisestä.” (Heb.11:3) Miksi uskominen on sitten niin vaikeaa? Siksi, että se on niin yksinkertaista. Usko Herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut ja sinun perhekuntasi. Esimerkiksi. Kaikki riippuu siten pelkästään uskosta.
Epäilys ”toteennäyttettynä”, (joka on tosin meille kaikille luontaista) on pelkästään epäuskoa ja epäuskolle on aina ollut sijaa koko ihmiskunnan historian aikana aina tähän päviään saakka ja hamaan tämän maailman loppuun saakka mitä tulee Jumalan kirjoitettuun sanaan.
Tosin tämä menee tietyssä mielessä blogin aiheen ulkopuolle, joten ei tästä sen enempää.
Ilmaus ’niinkuin salama leimahtaa idästä ja näkyy hamaan länteen’ on taas hyvä esimerkki raamatullisesta runoudesta. Maapallon asukkaina tiedämme, että antiikin maailmankuvan äärilaitoja ’itä’ ja ’länsi’ ei ole olemassakaan.
MIkko N. :”Ei voida pitää itsestäänselvänä, että Jumala mukautuu konservatiivien näkemykseen.”
Konservatiivien näkemys siitä mitä Raamatussa lukee on siis erilainen, kuin liberaaleilla.
”Konservatiivien näkemys siitä mitä Raamatussa lukee on siis erilainen, kuin liberaaleilla.” Sisälukutaito lenee yhtä hyvä kummallakin puolella. Näkemyserot liittynevät siihen, mitä Raamatusta valitaan ääneen luettavaksi.
Konservatiivin ja liberaalin ero on siinä että konservatiivi ei lukiessaan hypi tärkeiden kohtien yli.
Hän hyppii vain niiden kohtien yli, joita liberaali pitää tärkeänä.
Blogistin aihe on yhteyden rakentaminen. Kykenisimmeköhän me Martti, rakentamaan jotain yhdessä?
Yhteyden rakentaminen ei suju piilottamalla ongelmat. Tällä hetkellä kirkkoamme hiertää korostunut jako ’konservatiiveihin’ ja ’liberaaleihin’. Tämän olen halunnut tuoda esiin. Niinkuin yleensä, ensin samaistutaan jompaankunpaan leiriin ja ryhdytään piikittelemään toista. Yritin kohdistaa huomion tähän kahtiajakoon, mutta minutkin nähtävästi ymmärrettiin jälleen toisen porukan puhemieheksi.
Fariseukset ja Saddukeukset olivat aikansa konservatiiveja ja liberaaleja. He riitelivät ainaisesti. Kumpaan leiriin haluamme kuulua? Vai eikö kumpikaan kelpaa?
Jeesus oli täynnä Armoa ja Totuutta. Olisiko tuossa jotain Suomen Kirkolle ja meille kaikille?
Miten Jeesus suhtautui fariseuksiin ja saddukeuksiin? – Jeesuksen luo tuli fariseuksia ja saddukeuksia, jotka halusivat panna hänet koetukselle ja pyysivät häntä näyttämään merkin taivaasta. Mutta Jeesus vastasi heille: ”Illalla te sanotte: ’Tulee kaunis ilma, kun taivas ruskottaa’, ja aamulla: ’Tänään tulee ruma ilma, sillä taivas on synkän ruskottava.’ Taivasta te kyllä osaatte lukea, mutta ette aikojen merkkejä.” – Mitä ovat ne ’aikojen merkit’, joita kirkkomme tulisi osata lukea sen sijaan, että keskitytään ’konservatiivien’ ja ’liberaalien’ kädenvääntöön? Pitäisikö kääntää katse ’taivaallisista’ ’ajallisiin’, oikeasta opista hyvään elämään?
Niinpä, Jeesus puhui merkistä, joka ihmiskunnalle annetaan, sen sijaan, että he perustaisivat elämänsä oppeihin, joita fariseukset ja saddukeukset julistivat. Suuri erehdys on kuitenkin se, ettei Jeesuksella olisi ollut oppia, jota Hän julisti. Se ei kuitenkaan perustunut ihmiseen vaan Jumalaan. Ihmisen on syytä etsiä ensin Jumalaa, niin kyllä se ihminenkin löytyy. Kadottaessaan löytää.
Silloin Jeesus sanoi opetuslapsillensa: ”Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.
Sillä joka tahtoo pelastaa elämänsä, hän kadottaa sen, mutta joka kadottaa elämänsä minun tähteni, hän löytää sen.
Sillä mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saisi sielullensa vahingon? Taikka mitä voi ihminen antaa sielunsa lunnaiksi?
Matt.16:24-26
“Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.” Tämä on jo käytännön toimintaa, Jumalan valtakunnan tuomista maan päälle.