Hämmentynein mielin olen seurannut viime päivien puhetta taantuvan tasa-arvon kirkosta ja siihen liittyvästä tuoreesta kirjasta. Sen perusteella näyttäisi, että yhteyden rakentamishalut ovat kirkossa vähissä. Heti kärkeen totean, että asiattomuuksiin tulee puuttua. Julkinen häpäisy, mitätöinti ja solvaaminen ei kuulu kristityn käytökseen, omasi sitten minkä mielipiteen tahansa mistä tahansa asiasta.
Ongelma on vain siinä, että keskustelun hedelminä syntyneet uutiset, haastattelut ja blogipostaukset käsittelevät konservatiivisempaa kirkkoväen laitaa yhtenä blokkina, joka on lähtökohtaisesti kirkon isoin ongelma. Näin keskustelu leviää #metoo -tyyppisestä häirinnästä yleiseen konservatismin kritiikkiin. Lukijalle syntyy merkillinen näköharha, että jo paikallaan pysyminen tietyissä asioissa on itse asiassa taaksepäin liikkumista. Tässä vyöyrytyksessä tulee kyllä varsin selväksi se viesti, että tulevaisuuden kirkossa konservatiivisia näkemyksiä aiotaan sietää vähemmän ja vähemmän. Ja tässä on juuri iso ongelma.
Yhteyden rakentamisen tulisi alkaa tosiasioiden tunnustamisella puolin ja toisin. Naispappeus on tullut jäädäkseen, mutta niin ovat myös ne, jotka eivät sitä hyväksy. Samaa sukupuolta olevien avioliitot ovat nekin peruuttamattomasti totta maassamme, mutta yhtä ilmeistä on se, ettei kirkkomme nyt pysty seuraamaan valtiovallan jälkiä tässä asiassa. Emme pysty avaamaan näitä umpisolmuja, koska emme koe enää kulkevamme synodaalisesti samalla tiellä.
Täysin riippumatta siitä, mihin päähän näiden kiistakapuloiden äärellä asemoituu, kaksi tietä on valittavana. Voi jatkaa tilanteen kauhistelua, toisen osapuolen syyllistämistä ja kriminalisointia. Sitähän on kirkossamme osattu tehdä iät ja ajat. Näen tämän viikon ulostulot tästä hyvinä esimerkkeinä. Ylen ykkösaamun haastattelussakin tuli kyllä päivänselväksi, keiden tulee katsoa peiliin ja keiden ei. Lopputuloksena on vain yhä tiukentuva umpisolmu.
Mutta tarjolla olisi toinenkin tie. Se lähtee siitä, että suostunkin kohtaamaan toisin ajattelevan ja pyrin vilpittömästi ymmärtämään hänen perusteensa, vaikken kaikkia niitä hyväksyisikään. Seuraavalla askeleella minun täytyy vakuuttaa toinen osapuoli siitä, että hänen ei tarvitse pelätä minua eikä valmistautua iskuun tai diskriminointiin taholtani. Molemmat ymmärrämme, että kummankin on mahduttava tulevaisuuden kirkkoon, muutoin kaikki häviävät.
Aito suvaitseminen tarkoittaa elintilan sallimista. Vasta siinä vaiheessa alla on niin tukeva pohja, että sen varaan voidaan rakentaa yhteistuumin ratkaisuja näihin vaikeisiin kysymyksiimme. Se ei onnistu, jos toisen hyvään tahtoon ei voi luottaa. Valitettavasti juuri tässä on vielä kyistä sarkaa kynnettävänä puolin ja toisin.
Juuri tätä yritimme taannoisessa kirjeessämme piispoille avata yhden osa-alueen kohdalla. Samaa pitäisi tehdä monissa muissa kipukohdissa. Käy vain niin, että ne, jotka yrittävät yhteyttä rakentaa, joutuvat helposti linjojen väliseen ristituleen. On niin helppoa tehdä parannusta toisen tekemisistä ja vaatia vastapuolelta yhteyden tekoja. Vielä helpompi heittäytyä ymmärtämättömäksi ja siten sallia itsellensä suvaitsemattomuus. Yksimielisyys saavutetaan helpoiten tukahduttamalla moniäänisyys. Siihenkö Kristus meitä kehotti?
Kaksinapaisuus on jakanut kirkon kahtia. On tänä aikana tyypillistä kuulla: ”joko olet selvästi puolellamme, tai sitten me olemme jyrkästi sinua vastaan”. Kiinnostavaa tässä tilanteessa on se, että jopa yhteyden rakentajatkin halutaan nähdä kirkon vihollisina. Ei löydy halua kirkkoon jossa vaikuttaisi yhteys. Tätä tilannetta olisi vaikea tajuta, jollei ole sitä tietoa, että eräiden tahojen tavoitteena on kirkon arvovallan romuttaminen. Koska kirkko nähdään sellaisena voimana, joka pitää koko yhteiskuntajärjestelmää pystyssä. Hämmästyttävää vain on se miten innokkaasti monet tahot kirkossa pyrkivät toteuttamaan tuota em. päämäärää.
Kiitos, Mikko A. Himanka, että yrität vielä vääntää, vaikka tuulimyllyjä vastaan taisteletkin 🙂
Ei ketään kiinnosta ainakaan päättävissä elimissä. Jos olisi kiinnostanut, emme olisi tässä tilanteessa! Joku poliitikko sanoi aikoinaan: Ei kannata pyrkiä selätykseen asiassa, jossa pistevoitto riittää.
Mikolta asiallinen ja hyvä blogi, kiitos!
Mielenkiintoista on, että tuo ”Taantuvan tasa-arvon kirkko” -kirjan kirjoittajat ovat aivan tosissaan nielaisseet K24:ssäkin uutisoidun ”faktan”: ”Kirje piispoille: Kirkolliskokouksen 28 edustajaa vaatii naispappeuden vastustajille lisää elintilaa kirkossa” (K24 / 17.11.2018).
Näin sitä keskustelua viedään siihen suuntaan, mihin ei pitäisi: luodaan ”sinne päin” olevilla otsikoilla ja lausahduksilla mielikuva taantuvasta tasa-arvosta ja kirkolliskokousedustajien ”vaatimuksista”, jolla naispappeja syrjitään.
Tähän puutuin jo aiemmin omassa blogissani, mutta ilmeisen tuhaan. Pallo oli jo omassa maalissa (https://www.kotimaa.fi/blogit/vuoden-2018-uskontouutinen/).
Jos ette minua usko, lukekaa vaikka Hesaria ja Suvi Aholan tulkintaa siitä, missä tasa-arvon rintamalinjat kirkossa kulkevat – erityisen merkille pantavaa on prof. Jaana Hallamaan Aholalle antama kommentti, jossa Hallamaa ”rinnastaa toiveet kirkon suuremmasta miesvallasta trendinä samaan ilmiöön, johon kuuluu myös globaali jihadismi” (https://www.hs.fi/paivanlehti/01032019/art-2000006018284.html)
Kun meillä on kirkossa tällaisia ystäviä, mihin me enää vihollisia tarvitsemme?
Professoreita on toki joka lähtöön; silti Hallamaan – virassa olevan professorin – maan suurimmalla sanomalehdelle antamaa kommenttia on vaikea alittaa.
Hallamaan huomio on osuva. Fundamentalistisella, kristillisellä ja islamistisella, miesteologialla on hämmentävän paljon yhtäläisyyksiä.
Kristillinen fundamentalismi ei tarkoita uskollisuutta Raamatulle, kuten yleisesti näytetään ajattelevan, vaan uskollisuutta instuutioiden tulkinnoille, joissa käytetään Raamattua keppihevosena. Näyttää siltä, että islamissa on edetty samaan suuntaan kuin kristillisyydessä.
Jouni Turtiainen paljastaa oleellista siitä, mitä hän porukoineen tarkoittaa ykseydellä: ”Kun meillä on kirkossa tällaisia ystäviä, mihin me enää vihollisia tarvitsemme?”
Tapio Tuomaala :”Hallamaan huomio on osuva. Fundamentalistisella, kristillisellä ja islamistisella, miesteologialla on hämmentävän paljon yhtäläisyyksiä.”
Tähän huomioon meidän on kuluneiden vuosikymmenten aikana ollut pakko tottua. 70-luvulla keittiövallankumous luokitteli meidät esivanhemmilta perittyä elämäntapaa noudattamaan pyrkivät irtolaisiksi tai muiksi loisiksi. Nyt olemme päätyneet apostolista suksessiota ja papistoa sakramenttina yhäkin kunnioittavina samaan luokkaan kuin globaali jihadismi. En ole kuullut kenenkään omaa vakaumustani kunnioittavan teologin koskaan sanovan, että Kristus olisi kirkastusvuorella tullut ulos kaapista, joten on aivan ilmeistä, että meillä on keittiövallankumouslaisten kanssa myös eri Kristus.
Tapio Tuomaala: ”Jouni Turtiainen paljastaa oleellista siitä, mitä hän porukoineen tarkoittaa ykseydellä: “Kun meillä on kirkossa tällaisia ystäviä, mihin me enää vihollisia tarvitsemme?””
Tämä ei ollut kuvaus ykseydestä, vaan sen puutteesta. Jos se jäi muillekin kuin Tuomallalle epäselväksi.
> Aito suvaitseminen tarkoittaa elintilan sallimista. Vasta siinä vaiheessa alla on niin tukeva pohja, että sen varaan voidaan rakentaa yhteistuumin ratkaisuja näihin vaikeisiin kysymyksiimme.
Pitää kuitenkin pystyä erottamaan ja ymmärtämään, milloin on kyse mielipide-erosta ja milloin on puhe paradigman muutoksesta.
Esimerkkinä jälkimmäisestä emme me nyky-yhteiskunnassa hyväksy ajatusta siitä, että tummaihoiset ihmiset ovat vähemmän älykkäitä kuin valkoiset. Olisi hyvin naiivia lähteä vaatimaan tällaiselle ajatukselle suvaitsemista ja elintilaa.
On fakta, että tietyissä asioissa on vain yksi sallittu mielipide ja heidän, jotka jäävät historian väärälle puolelle, on hyväksyttävä se, että heidän tapaansa ajatella asiasta ei tulla hyväksymään ja siitä seuraa vähintään sosiaalinen sanktio.
Naisia esineellistänyt Audi-kauppias sai kenkää kuten sai myös seksuaalivähemmistöjä ehyttänyt Jazz-pomo.
Jokaisessa yhteiskunnassa on aina paradigma, jonka sisällä suvaitaan erilaisia näkemyksiä ja mielipiteitä. Paradigmasta poikkeavat aatteet (esim natsismi 2010-luvun Suomessa) eivät nauti suvaitsevaisuuden suojaa.
Ilmeisesti joku edelleen kuvittelee, että olisi sosiaalisesti hyväksyttävää sulkea samaa sukupuolta olevat parit avioliiton ulkopuolelle?
Toiset taas kuvittelevat, että… No, jaa ryhdyttäisikö tässäkin keskustelussa rakentamaan raja-aitoja.
Mikko A. Himangalle kiitos blogista ja terveiset, että meitä yhteyden rakentajia on. Joudumme kuitenkin toimimaan näiden digialustojen ulkopuolella. Kotimaa24 on hajottajien valtaväylää. Ylläpito poisti kommentoinnin uutisista varmaan kyllästyneenä hajoittaja trolleihin. Omalla uutisoinnillaan kotimaa24 kuitenkin kärjistää kahtiajakoa ja vetää umpisolmua yhä tiukempaan.
Olen harrastanut surffailua autolla ympäri Suomea. On uskomattoman hienoa kohdata ihmisiä, joilla on näky, into ja rohkeuskin palvella evankeliumia ja kirkkoamme. Tulenkantajia, niitä me olemme.
Yhteyden voi ymmärtää eri tavoin. Esimerkkinä voisi olla käsitys ehtoollisyhteydestä. Toisessa päässä ovat ne, jotka katsovat, että yhteinen ehtoollospöytä edellyttää sinne saapuvilta opillista yhteyttä. Toisessa ovat ne, jotka kokevat, että ehtoollinen on rakentamassa yhteyttä sinne, missä sitä ei ole.
Martti Pentti :”Yhteyden voi ymmärtää eri tavoin.”
Niin voi. Kannatin uuden avioliittolain kansalaisloitetta, koska aloitetekstin mukaan ””Tällä esityksellä ei ole tarkoitus puuttua uskonnollisten yhdyskuntien avioliittolain 16 §:ssä säädettyyn oikeuteen määrätä kirkollisen vihkimisen ehdoista ja muodosta. Kaikilla vihkimiseen oikeutetuilla uskonnollisilla yhdyskunnilla, evankelis-luterilainen ja ortodoksinen kirkko mukaan lukien, on jatkossakin itsenäinen oikeus päättää, vihkivätkö ne samaa sukupuolta olevia pareja avioliittoon.” ja uskoin sen edistävän yhteiskunnallista tasa-arvoa.
En arvannut, että kirkossa on suuri määrä pappeja, jotka jumalanpalveluksesta toiseen valehtelevat uskovansa uskontunnustukseensa kuten parhaatkin puoluepoliitikot. Yhteyden minimi–edellytys on, että kirkkopoliittinen valehteleminen kertakaikkiaan loppuu.
Onhan se aika mielenkiintoista, että aina kun yhteiskunnassa ajatus tai arvot muuttuvat, niin kirkon pitäisi muuttaa käsitystään.
Miten sitten suhtautua ajatukseen , että uskontunnustukseen voi liittyä ilman uskoa neitseestäsyntymään, kuten kirkon johdon ylimmältä tasolta on taannoin todettu. Voihan tuohon uskontunnustukseen liittyä tietenkin sen lausumalla. Mikäli ylösnousemususko on kuitenkin koko kristinuskon lähtökohta, niin miten logiikka varmana pidetystä ylösnousemususkosta toimii sitten suhteessa neitseestäsyntymiseen ilman uskoa?
”Miten sitten suhtautua ajatukseen , että uskontunnustukseen voi liittyä ilman uskoa neitseestäsyntymään.” Apostolisessa tunnustuksessa ei sitouduta uskomaan neitseestäsyntymään. Toisessa uskonkappaleessa sitoudutaan uskomaan vain Jeesukseen. Toki siinä ovat sanat: ’sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi neitsyt Mariasta’, mutta se ei tee neitseestäsyntymisestä uskomme kohdetta. Emmehän me sitoudu uskomaan allamme olevaan tuonelaan ja yllämme oleviin taivaisiinkaan.
Martti Pentti,
Niinpä!
”Niinpä!” Tuon kai voisi kääntää näinkin: ”Aamen!” Tuskin kuitenkaan sitä tarkoitit, Kosti Vasumäki. Voisitko olla monisanaisempi?
Martti Pentti :”“Niinpä!” Tuon kai voisi kääntää näinkin: “Aamen!””
Tästä näkökulmasta niin voisi todella tehdä. Evl.fi –sivuston mukaan uskontunnustuksissa ”ilmaistaan lyhyesti kristillisen uskon ja opin keskeisin sisältö. Ne kuvaavat sitä, mikä kristilliselle uskolle on yhteistä.”
Jos te ette usko uskontunnustuksiinne, ette usko kristillisen uskon ja opin keskeisimpään sisältöön ettekä siihen mikä kristilliselle uskolle on yhteistä. Teidän valikoiva uskonne on tästä näkökulmasta pelkkää bluffia, jonka takaa todellisuus puuttuu. Ortodoksikirkossa pappeus apostolisine suksessioineen on sakramentti toisin kuin evl.kirkossa ja teidän ”rusinapullauskonne” tulkinnat eivät milloinkaan ota huomioon meidän seka-avioliitoissa elävien ryssänkirkkolaisten vakaumusta.
”Jos te ette usko uskontunnustuksiinne, ette usko kristillisen uskon ja opin keskeisimpään sisältöön ettekä siihen mikä kristilliselle uskolle on yhteistä.” Kristillinen usko on uskoa elävään kolmiyhteiseen Jumalaan ja lihaan tulleen Jumalan Pojan pelastustyöhön. Emme siis usko tunnustuksiin tai opin keskeiseen sisältöön. Tunnustukset ja oppi sanoittavat uskon, eivät ole uskon kohteena.
Martti Pentti, yritän nyt olla hieman monisanaisempi. Josko seuraava teksti hieman avaisi sinulle, kuka tuo on kirjaimellisesti, jonka nimi näyttää olevan sinulle hieman epäselvä.
”Πιστεύω εἰς θεòν πατέρα, παντοκράτορα, ποιητὴν οὐρανοῦ καὶ γῆς. Καὶ (εἰς) Ἰησοῦν Χριστòν, υἱὸν αὐτοῦ τòν μονογενῆ, τòν κύριον ἡμῶν, τòν συλληφθέντα ἐκ πνεύματος ἁγίου, γεννηθέντα ἐκ Μαρίας τῆς παρθένου, παθόντα ἐπὶ Ποντίου Πιλάτου, σταυρωθέντα, θανόντα, καὶ ταφέντα, κατελθόντα εἰς τὰ κατώτατα, τῇ τρίτῃ ἡμέρᾳ ἀναστάντα ἀπò τῶν νεκρῶν, ἀνελθόντα εἰς τοὺς οὐρανούς, καθεζόμενον ἐν δεξιᾷ θεοῦ πατρὸς παντοδυνάμου, ἐκεῖθεν ἐρχόμενον κρῖναι ζῶντας καὶ νεκρούς. Πιστεύω εἰς τò πνεῦμα τò ἅγιον, ἁγίαν καθολικὴν ἐκκλησίαν, ἁγίων κοινωνίαν, ἄφεσιν ἁμαρτιῶν, σαρκὸς ἀνάστασιν, ζωὴν αἰώνιον.”
Viittasin vain toiseen uskonkappaleeseen eli tähän: ”Καὶ (εἰς) Ἰησοῦν Χριστòν, υἱὸν αὐτοῦ τòν μονογενῆ, τòν κύριον ἡμῶν, τòν συλληφθέντα ἐκ πνεύματος ἁγίου, γεννηθέντα ἐκ Μαρίας τῆς παρθένου, παθόντα ἐπὶ Ποντίου Πιλάτου, σταυρωθέντα, θανόντα, καὶ ταφέντα, κατελθόντα εἰς τὰ κατώτατα, τῇ τρίτῃ ἡμέρᾳ ἀναστάντα ἀπò τῶν νεκρῶν, ἀνελθόντα εἰς τοὺς οὐρανούς, καθεζόμενον ἐν δεξιᾷ θεοῦ πατρὸς παντοδυνάμου, ἐκεῖθεν ἐρχόμενον κρῖναι ζῶντας καὶ νεκρούς.” Siinä tunnustetaan usko näillä sanoilla: ”Πιστεύω εἰς Ἰησοῦν Χριστòν”. Kaikki muu on Jeesuksen Kristuksen määritelmiä.
Näitähän määritelmiä riittää Jeesuksesta. Tarujen mukaan mm. Jumala on adoptoinut hänet.
”Tarujen mukaan mm. Jumala on adoptoinut hänet.” Onhan tuokin ajatus ihan raamatullinen. Se perustuu Jeesuksen kasteeseen: ”Kun Jeesus oli kastettu, hän nousi heti vedestä. Samassa taivaat aukenivat, ja Jeesus näki Jumalan Hengen laskeutuvan kyyhkysen tavoin ja asettuvan hänen päälleen. Ja taivaista kuului ääni: ’Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt.'”
”Näitähän määritelmiä riittää Jeesuksesta.” Tarkoitan apostolisessa uskontunnustuksessa olevia määritelmiä. Ne alkavat sanoilla: ”joka sikisi …” Ihmiskielen sanat eivät pysty kertomaan tuonpuoleisista, joten uskonkappaleen loppuosa turvautuu runokuviin: ”alas tuonelaan – ylös taivaisiin – Isän oikealla puolella …” Ne eivät ole kirjaimellista kuvausta eikä niitä voi sellaisena pitää totenakaan.
Nyt on varmaankin tullut näytetyksi, miten kinastelu sanoista ja niiden ymmärtämisestä voi olla hankalana esteenä kristittyjen väliselle yhteydelle.
Kirkon jakaantuminen sisältäpäin on pahin skenaario, mutta juuri sen näemme parhaillaan tapahtuvan.
Vaikka ihmiskunta onkin haureellinen ja ihmiset haureellisia (Jumalan tahdon vastaisia), niin onko meidän ajateltava siten, että haureudesta ei tarvitse välittää, edes Kirkossa, koska ihminen ei voi asialle mitään?
Ihmiskuntahan elää haureudessaan hyvin ilman Jumalaa, mutta onko niiden, jotka tuntevat oman vääryytensä ja haureutensa rakastettava omaa vääryyttään, vaikka tuntevat ja tietävät sen tuhoisan voiman joka Jumalan tahdon vastaisuus tuo mukanaan?
Miten niiden Israelilaisten kävi, jotka tappoivat profeetat? Tai Juutalaiset, jotka olivat saaneet Messiaan luokseen, mutta silti tappoivat Hänet. Miksi? Koska puhui Totuuden, vastoin heidän tahtoaan.
Tulisiko Kirkon siunata ihmiskunnan vääryys, jotta kaikki saisivat vapaasti elää ilman Jumalaa? Mihin asemaan meidän Kirkkona tulisi asettaa Raamatun tuoma ilmoitus, joka asettaa haureuden (Jumalasta ja Hänen Sanastaan luopumisen) Rakkauden vastakohdaksi?
Ilman Jumalan Rakkautta ja Sanaa me kaikki hukumme synteihimme.
Kyllä vaiva ja syy yhdeltä osin löytyy Kapituleista mitkä Piispoineen eivät pappisehdokkailtaan kysy ja vaadi vastausta kiusaukseen toimia muuten kuin mitä tulee kirkon järjestykseen suostumiseen tahi ajatella Tunnustuksesta mielensä mukaan.
Näin kirkko sisäsyntyisesti ylläpitää ja ruokkii vaivaannuttavaa tilannettansa mikä ennen kaikkea loukkaa seurakuntalaisia. Papit itsehän tilanteesta eivät ole ollenkaan pahoillaan koska asia ja sen ylläpito tyydyttää monen intohimoja ehkäpä mitä syvimmällä tavalla, ja näin antaa työhön ehkäpä juuri sen tarvitseman kipinän ja sytykkeen.
Näin ollen yhteys ja sen malli on olemassa, kysyä voi sitten onko malli minkämoinen, ja olisiko peräti kovin haluttua mallia.