”Eikö kirkko löytänyt ketään pöljempää mannekiinikseen kuin Martina Aitolehden, Neumannin ja Frederikin? Vai onko tarkoituksena nimenomaan kosiskella sitä osaa kansasta, joka hädin tuskin osaa sitoa omat kengännauhansa ja jolta on rahat vietävissä helposti? Kuka kirkon markkinointiosastolla kuvitteli, että tämä tekisi kirkon maineelle hyvää?”
Näin korrektisti pähkäili Suomi24-verkkokeskustelupalstalla (huom.!) Eroakirkosta.fi:n vastuunkantaja (sic!) kuukautta ennen joulua 2012. Alkuhämmästelyjen jälkeen (”surkuhupaisa juttu”) ainakin Ruttopuiston rovastin sydän suli tälle Aito joulu-idealle. Tuntui suorastaan hellyttävältä nähdä nämä Seiska-lehden julkkikset osana seimikuvaelmaa.
Mitä tuohon kengännauhajuttuun tulee, niin totean vain, että myös Einsteinilla oli ongelmia omien kengännauhojensa kanssa. Hän ei myöskään ymmärtänyt, mihin ihminen tarvitsee sukkia. Ai niin, mutta hän taisikin olla fakki-idiootti! Mitkä rahat kirkko tarkkaan ottaen saa helposti viedyksi herkkäuskoisilta hölmöiltä, kirkollisverotko? Eikä kirkolla muuten ole omaa markkinointiosastoa, vaan mainoskampanjoissa käytetään ainakin Helsingissä tasapuolisesti eri mainostoimistojen palveluja. Ohimennen sanoen: Kirkollista tiedottamista voisi ainakin meikäläisen mielestä vallan mainiosti terhakoittaa lisäämällä siihen mainosmaisia elementtejä. Reklaatiota tulee tupaan joka tapauksessa, koska Jeesus, joten reklaamia lähteköön kirkosta aivan vapaasti maailmalle!
Kirkko tarvitsee kasvot, sanotaan. Seurakunnan kasvoiksi pyritään profiloimaan esimerkiksi paikallisia pastoreita. Varmasti on niin, että jonkinlaista tuttuutta ja turvallisuuden tunnetta tuo, kun seurakuntalainen tuntee edes yhden työntekijän kasvoista ja toisen niskasta. Ruohonjuuritasolla tämä toimii hyvin, mutta mediaa seurakunnan ruohonjuuritason ”normaali” toiminta ei tunnu kiinnostavan pätkääkään. Tarvitaan erikoisia, julkaisukynnyksen ylittäviä tempauksia. Niinpä media on ominut itselleen kolme uniikkia partasuupappia, joiden turpajouhet kuluvat kilpaa lehtien sivuilla, televisiossa ja radiossa. Puhun tietenkin Jaakko Heinimäestä, Teemu Laajasalosta ja Kari Kanalasta.
Banjoa soittava ansioitunut tietokirjailija, luennoitsija (lisäys: Kirkko ja kaupunki-lehden uusi päätoimittaja 1.1.2017 alkaen) ja viiniasiantuntija Heinimäki on kolmikon pitkäaikaisin kirkollinen vaikuttaja. Viimeksi näin hänet viikko sitten Turun Kirjamessuilla kertomassa uunituoreesta kirjastaan nimeltä Tapakristityn tyylikirja – Miten elää ja kuolla kristillisesti.
Kallion kirkkoherra Teemu Laajasalo on myös kasvatustieteitten tohtori ja tätä nykyä tuomiokapitulin asessori, ehtymätön ideageneraattori, ehdotonta piispa-ainesta. Hyvin pukeutuva Cocis Zero-addikti. Harjoitteli kirkkoherranvirkaansa varten Agricola-liikkeen toiminnanjohtajana. Tuomiokirkkoseurakunnan pappeinkokouksissa ajatuksensa olivat todella vaikeaselkoisia, mutta mies on nyttemmin näemmä nähnyt yksinkertaistetun Kolme pointtia-viestinnän valon.
Laajasalon ohella Kari Kanala on tuttu TV:stä. Kaksi kautta Ensitreffit alttarilla-tosi-tv-ohjelman asiantuntijana saivat Paavalin seurakuntaneuvoston innostumaan Karista kuin hätäapumessiaasta, joka tarvittiin kohentamaan kyseisen seurakunnan alle 50 %:iin vajonnutta jäsenmäärää. Olutexperttinä ja jalkapallofanina kunnostautunut Kanala tahtoo olla monessa mukana. Viimeksi näin hänet viikko sitten Turun Kirjamessuilla kertomassa uunituoreesta koiraihmisen rukouskirjasta nimeltä Anova saa ja nuuhkiva löytää. On todettava, että Kanalalla itselläänkin on varsin hyvä vainu sen suhteen, mistä tuuli kulloinkin puhaltaa.
Nämä kolme fiksua ja sanavalmista pappia edustavat siis tällä hetkellä mediassa – eivät vain pääkaupunkiseutua vaan – koko Suomen luterilaista Siionia. Ei siinä mitään, mutta Ruttopuiston rovasti vain tässä tuumii, että edustaako tämä trio kokonaiskuvan kannalta aivan liian kapea-alaista näkemystä? Tähän troikkaanko kaikki kirkollinen viisaus nyt tiivistyy? Tarvitseeko kirkko ani harvoja kestojulkkiksia vai voisiko repertuaari olla laajempi sisältäen myös naisia ja viisaita vanhaikäisiä? Missä nuoret vaikuttajat luuraavat?
Ei kirkon soisi olevan mikään harvojen, valittujen tai edes sattuman kaupalla valikoituneitten naamojen kasvogalleria. Toivon lisää erilaisia mannekiineja kehiin: Lihavia ja laihoja, pitkiä ja pätkiä, totisia torvensoittajia ja humoristeja, terveitä ja vammaisia, aivan riippumatta siitä, osaavatko he sitoa omat kengännauhansa vai eivät.
Joulukampanjaselostus:
http://www.valomerkki.fi/kirkko-ja-kaupunki/kirkko-ja-kaupunki-arkisto/joulukampanja-herattelee-2
Aitolehti, Neumann ja Frederik studiossa:
Frederik on ennenkin laulajut Jeesuksesta Kristuksesta:
Lisää tuohon kaksi naista, Marjaana Toiviainen ja MInna Mannert, niin on viisikko koossa. Kirkon markkinointiosasto alkaa julkaista viisikkokirjoja. Jos iltahartautena luettaisiin vaikka Viisikko kuiskausten saarella, niin jopa kääntyisivät eroamisluvut plussalle.
Teemu: …mutta ovat helsinkiläisiä nämäkin. Missä Oulun, Jyväskylän ja Joensuun edustajat, esimerkiksi?
Hyvä kommentti. Viisikkotasoa ev. lut. kirkon niin aamu- kuin iltahartaudet jo ovat. On sentään joitain poikkeuksiakin, onneksi!
Ruttopuiston rovastille. Näyttää pääkaupunkiseutu jyräävän :D.
Hei, avatkaa mulle vähän tuota Viisikko-vertausta, kun meikä ei ole koskaan ikinä lukenut ensimmäistäkään Viisikko-kirjaa. Ainoa tuntemani Viisikko on tapiolalainen taloyhtiö, jossa uskonnonopettajani Anna-Maija Raittila asui ennen kuin lähti tekemään kirkollista historiaa.
Olen kuullut, että kyseessä oleva kirjasarja ei voi leveillä korkeatasoisen varhaisnuorisoviihteen edustajana ja että
keskeiset termit ovat
Hän sanoi ja
Sitten he söivät. Right?
Pitäisiköhän tunnustaa lukeneensa ja pitäneensä Viisikoista lapsena. Minusta ne olivat jännittäviä ja viihdyttäviä.
Joo, viisikot oli rautaa. Blytonin Seikkkailu-sarjan kanssa tuli siirryttyä lastenkirjoista nk. nuorten kirjallisuuuteen. Omanlaisensa huumaava kokemus. Ruttopuiston rovasti ehkä ehtii mukaan tuohon vaiheeseen, sillä ”koskaan ei ole myöhäistä saada hyvää varhaisnuoruutta”. Eiku lukemaan. Seikkailujen saari. Sitä kannattaa kokeilla.
Hyvä bloggaus (taaskin), mutta eihän eroakirkosta.fi:llä mitään virallista suomi24-tiliä ole. Tuon nimimerkin takana on voinut olla kuka tahansa.
Jori: Jep, tuo feikkausmahdollisuus kävi kyllä mielessä.
Oli nimittäin yllättävän epäkorrektia kielenkäyttöä,
joten ei ollut ainakaan Jori Mäntysalon tekstiä.
Siksi tuo hieman epäuskoinen sic!
Vaan taitaapa olla niin, että jos tässä maailmassa mikään ei ole sitä miltä näyttää,
niin vieläkin huonommin asiat lienevät virtuaalitodellisuudessa.
PS: Tiedoksi epäilijöille:
Flat Ground Societylla on paljon jäseniä ympäri maailmaa!
Ortodoksiprofessori Serafim Seppälä kävi puhumassa Espoon hiippakunnan synodaalikokouksessa räväkän tunnin verran. Hänellä oli esittää 9 teesiä luterilaisen kirkon heikkouksista. Vitosteesi sopii tähän keskusteluun oivallisesti. Samalla se kuvaa oivallisesti Ruttopuiston rovastin tuntoja kirkostamme (Lähteenä KotimaaPro):
Teesi 5: ”Perusteet ovat hukassa”
Viidennessä teesissään Seppälä kiinnitti huomiota luterilaisen kirkon teorian ja käytännön yhteen mahdolliseen ristiriitaisuuteen.
– Luterilaisuus kirjoissa perustuu ehkä edelleen Raamattuun ja Tunnustuskirjoihin, mutta käytännössä tämä on katoamassa – missä määrin, on asia, josta on vaikea saavuttaa ymmärrystä median läpi. Ilmeisesti kuitenkin suhteellisen harvoin kuulee luterilaisen papiston radiohartauksia tai haastatteluita, joissa Raamattua ja Tunnustuskirjoja käytettäisiin näkemyksen perusteluna, Seppälä latasi.
Seppälä lisäsi löylyä toteamalla, että sen sijaan puhetta ihmisoikeuksista, tasa-arvosta ja suvaitsevaisuudesta riittää.
– Näitä käytetään itseisarvona, joita ei tarvitse perustella millään. Toki raamatunkohtia voidaan edelleen käyttää, mutta käytetäänkö niitä todella perustana, jolla seistään, vai kyseisten arvojen havaintomateriaalina?
– Jotenkin aina tuntuu sattuvan niin, että aina silloin kun joku on radikaalisti uudistamassa kirkon käytäntöjä, niin hän sattumalta edustaa juuri niitä arvoja, jotka ovat muodikkaita. Ja joita iltapäivälehdet ja Ylen keskusteluohjelmat ovat ottaneet tavakseen rummuttaa, Seppälä sanoi.
Seppälä pohdiskeli sitä, onko tätä todellisuutta vai vain mediatodellisuutta.
– Kysymys voi vaikuttaa vainoharhaiselta, mutta suomalaisten rakastama itsesensuuri tuntuu säätelevän sitä, miten ja millä pappi/piispa voi päästä/joutua julkisuuteen.
Seppälän mukaan esimerkiksi kymmenen kirjan kirjoittaminen aiheista, jotka ovat monipuolisia ja syvällisiä, mutta täysin epäajankohtaisia, jättää kirjoittajan absoluuttisesti rauhaan valtajulkisuudelta.
Toisin käy, jos kommentoi muodikkaita arvoja.
– Pari radikaalia twiittiä kirkkoa vastaan ja muotivähemmistön puolesta, niin Helsingin Sanomat ja Ilta-Sanomat kiinnostuvat. Ja nykyään myös Yle toimii näin, Seppälä pudotteli.
Nykymaailmassa on Seppälän mukaan vaikea sanoa mitään ylipäätään ja erityisesti julkisuudessa, koska mielensä pahoittamiskyky ja loukkaantumisherkkyys saavuttaa koko ajan uusia mittasuhteita.
– Siksi muotiarvoihin nojaaminen on täysin ymmärrettävä selviytymisstrategia.
Asiaan liittyy kuitenkin monia kysymyksiä.
– Jos tämä on se fundamentti – ”mieltä ei saa pahoittaa” – tai olipa fundamentti mikä tahansa: eikö nämä uudet fundamentit pitäisi kirjoittaa auki ja julki: mitkä ovat niitä uusia luovuttamattomia fundamentteja, joista pappi pitää kiinni kaikissa tilanteissa? Seppälä kyseli.
No mutta hyvä Hyvä Kaima, älä nyt populistiksi sorru. Meillä molemmilla on sen verran perspektiiviä, että ei tämä mediapersoonailmiö kirkossa mikään uusi ole, ainakaan sillä perspektiivillä, mikä meillä on online aikaa vähän kaukaisempaankin menneisyyteen.
Ainahan kirkolla on ollut muutama sujuvasanainen ja edustava pappi, joka on osannut vastata ymmärrettävästi toimittajien asiattomiinkin kysymyksiin, joka on osannut rakentaa omaa henkilökuvaansa (se on brändi nykyään), joka on uskaltanut panna itseään likoon ja ennen kaikkea, joka on ollut tavoitettavissa, kun toimittaja soittaa milloin mihinkin aikaan.
Voit jatkaa listaa, mutta aloitanpa näistä: Voitto Viro (koirakin pääsee taivaaseen), Ilmo Launis (kaikkien kuvaelmien isä), Matti Hakkarainen (Puukirkon tv-pappi), Matti J. Kuronen (toinen kirkon televisiojulkkis), Matti Paloheimo (varsinkin kuvissa edustava), Liisa Tuovinen (naispappeuden kasvot).
Ja sitten oli teologi- ja professorikaarti: Heikki Räisänen (teologian popularisoija), Martti Lindqvist (sosiaalietiikan ääni), Eino Murtorinne (Kepun vaikuttaja), Terho Pursiainen (punainen ärsyttäjä).
Nyt näyttää siltä, että teologisen tiedekunnan professorit ovat ainakin julkisuudessa katoava luonnonvara. Oletko nähnyt sitten Lindqvistin päivien, että jollain proffalla olisi ollut päivälehtijulkisuudessa jotain sanottavaa. Sellaiseksi en nyt laske Jaana Hallamaata, jolla on vaikeuksia lisätä paperia kopiokoneeseen.
Julkisuushan toimii niin, että jokaisella jotain erityisalaa seuraavalla toimittajalla on lista kontakteista, joille voi soittaa, kun halutaan nopeaa kannanottoa. Heitä kutsutaan päivystäviksi dosenteiksi, niin hyvässä kuin pahassa. Sille listalle pääsee, kun tarpeeksi monta kertaa osaa vastata niin että toimittajakin ymmärtää.
Pikemminkin olisin kirkon puolesta tyytyväinen siitä, että näitä päivystäviä dosentteja sentään on joku vielä olemassa. Siitä toki on syytä keskustella, miten edustava tämä nykyinen kirkon mannekiinien joukko on.
Kiitos, kaima, viisaista sanoistasi. Listasi ihmiset ovat kaikki minullekin tuttuja, mutta edustavat kirkon eilispäivää (Niin taidan tehdä minäkin).
Tässä pakinassa oli tarkoitus enempi pysyä näissä uudemmissa luudissa. Ja lähestymistapa oli samanlainen kuin meikäläisen näkökyky tätä nykyä: Rajoittunut ja vähän samea. Ja sitä paisti pahuksen pääkaupunkikeskeinen.
Mutta Mannekiini-sana on mielestäni vallan mainio. Kirkon erilaisia konsultteja taas kutsun konsulenteiksi…
Mennyttä maailmaa toki, mutta sitä yritin sanoa, että ilmiö ei ole mikään uusi. Ja yhtä kapea taisi näkökulma olla takavuosinakin. Ja yhtä nyreästi ”sisäpiirit” suhtautuivat keskitien massasta irrottautuviin, näihin muka julkisuustyrkkyihin.
Pappi on tietysti julkinen eläin, mutta toivottavasti vain eläkeikään asti, ei enää sen jälkeen. Itse suhtaudun julkisuuteen sillä tavoin, että kun asiaa on, niin silloin ollaan julkisuudessa, mutta sitten ymmärretään siirtyä pois julkisuuden valokeilasta, kun siellä ei enää ole mitään syytä olla. Tyrkkyjä ovat ne, jotka eivät tätä tajua, vaan yrittävät jäädä hengailemaan jo sammuneitten kirkkaitten valojen jälkiloistoon.
Mitä arvelet, kaima, onko tämä esillä oleva karvagalleria jollakin tavalla median erityisessä suosiossa? Ovatko nämä kolme kenties jonkinlaisia median lellikkejä enemmän kuin esim. julkisuustyrkkyjä?
Mietin oman menneen aikani arkkipiispoja, Simojokea, Juvaa ja Vikströmiä. Eikö heidän arvostuksensa yhteiskunnallisina keskustelijoina ollut paljon laaja-alaisempaa kuin yhdenkään nykypiispan? Eli he saattoivat aikoinaan edustaa kirkkoa omilla kasvoillaan, vai mitä olet mieltä?
Kun kysyt niin vastaan. Ensinnäkin tarkoitin julkisuustyrkky sanalla sitä, että sellaiseksi kirkossa leimataan herkästi kaikki, jotka eivät muista noudattaa körttiläisen tekonöyrää mie en oo mittään -ideologiaa. Sana siis kuvaa kateellisten höpinää.
Tämä partakolmikko taas on julkisuudessa, koska he ovat sinne nousseet pääasiassa muilla kuin teologisella ansioissa – yksinkertaisesti koska Laajasalo ja Kanala ovat televisiosta muuten tuttuja sanavalmiita supliikkimiehiä ja Heinimäki rento mandoliinia soittava viininlipittäjä – vapaamielinen suhde viiniin ja olueen kiehtoo aina toimittajia. Yhteistä heille on se, että he puhuvat kieltä – myös teologiaa- , jota me toimittajatkin ymmärrämme. Ja se on taito, jota kirkossa pitäisi laajemminkin arvostaa.
Nykypiispojen ongelma on juuri kieli. He puhuvat niin vaikeasti – arkkipiispasta alkaen – ettei siitä ota Erkkikään selvää. Oikeastaan kysymys on siitä, että teologit ja piispat etunenässä ovat kirjoittajia: saarnat ja puheet kirjoitetaan lauantai-iltana paperille ja luetaan sunnuntaina saarnatuolista.
Se toimii vielä jotenkin kirkossa, missä kuulijat ovat sisäpiirin kielen ymmärtäjiä, mutta ei enää julkisuudessa, joka nykyään on lähinnä puhetta: lyhyitä yksinkertaisia lauseita. Jos et pysty A-studion keskustelussa tuomaan kantaasi esiin minuutin puheella, olet auttamatta pihalla.
Simojoen, Juva ja Vikströmin aikana mediailmasto oli vielä toinen. Ja olivathan ne aivan toisen kaliiberin sanankäyttäjiä ja kannan ottajia. Eivätkä ensisijaisesti miettineet, pahoittiko joku nyt mielensä. Mikä tietysti on kirkon dilemma – jyristäkö synnistä vai yrittääkö lohduttaa.
Muuten olen sitä mieltä, että ei meidän eläkeläisten kannata julkisuudesta vetäytyä. Mikä hätä meillä on puhua asiat suoriksi, ei erota piispat, ei moiti pomot. Mutta kuunteleeko kukaan?
Ruttopuiston rovasti :”Pappi on tietysti julkinen eläin…”
Yksikään ortodoksi- tai evl.kirkossa tuntemistamme papeista ei ole ollut ”julkisuuden” tai minkään muunkaan ”eläin”.
He kaikki olivat elämänsä Jumalan palvelukseen sitouttaneita ihmisyksilöitä, jotka yrittivät Raamatusta löytyvän esikuvansa mukaan aina ”kääntää toisenkin poskensa”, kun heitä kiusattiin, heidän ymmärrystään käytettiin häikäilemättä hyväksi ja heidän luottamuksensa petettiin. Mm. edellisen srk:mme kirkkoherra ei ollut ”eläin”, vaan hän oli paikkakunnan ihmisistä ainoa, joka lehtien palstoilla ilmaisi huolestumisensa nuorten itsemurhista, kun poliittisten virhepäätösten seurauksena nuoret ajautuivat itsemurha-aaltoon.
Yllätysyllätys – mm. Aitolehdestäkin tiedotusvälineet tehneet vuosia kevytkenkäistä tyyppiä, vaan aivan väärä kuva oli syntynyt – TV lipsautti taannoin hänelle tilaa kertoa ajatuksia elämän filosofiasta ja se oli kadehdittavaa rehellisyyttä. Kyllä kävisi mannekiinista – laajemminkin ymmärtäen.
Paavo: Eikös näitten koko kansan julkkisten bimboilut ja machoilut ole pääasiassa stereotyyppisiä roolisuorituksia, showta, rakennettuja imagoja? Ihmiset näitten kuorien sisällä voivat olla vaikka kuinka viksuja ja vilmaattisia.
Paitsi ehkä humoristit, kansan kuoliaaksinaurattajat, jotka kotioloissa saattavat olla peräti kehnoa, jopa synkkää seuraa.
Harvoinhan asiat ovat sitä, miltä päälle näyttävät.
Ja kaikissa ihmisissä Jumalan kuva…!
RR: ”Kirkollista tiedottamista voisi ainakin meikäläisen mielestä vallan mainiosti terhakoittaa lisäämällä siihen mainosmaisia elementtejä. ”
Kyllä Ruttopuiston Rovastinkin pitäisi copywriter-kurssit käyneenä tietää, ettei mainonnan avullakaan sentään ihan mitä tahansa myydä.
Jos tuote on auttamatta jo vanhentunut ja epäkurantti, ei sen kiillottaminen, kääriminen uuteen kääreeseen tai mahtavakaan mainonnan volyymi sen myyntiä elvytä tai pelasta.
*********************************************************
RR kuittaa tähän suoraan: Höpöhöpö taas kerran! Milloin ajattelit vaihtaa levyä, tämä nykyinen on jo puhki kulunut!?! Sinäkin aloitit bloggaamisen täällä Kotimaa24:ssä, mutta ura uusi ei sitten jostakin syystä urennutkaan? Kui?
RR: ”Sinäkin aloitit bloggaamisen täällä Kotimaa24:ssä, mutta ura uusi ei sitten jostakin syystä urennutkaan? Kui?”
Jaa, en tiennytkään, että täällä on joku velvollisuus pitää koko ajan suurta ääntä itsestään. Sen sorttinen omahyväisyys ei oikein istu minun habitukseeni.
Miten ne ruotsalaiset nyt tapaavat varsin viisaasti – ruotsalaisiksi – sanoakaan: ”Tomma tunnor bullrar mest”.
Asiaan palatakseni, mitä tuohon kirkollisen tiedottamisen terhakoittamiseen mainonnalllisilla elementeillä tulee, niin kannattaa olla tarkkana, ettei tule syyllistyneeksi harhaanjohtavaan mainontaan jos mainostetaan uskoa johonkin henkiolentoon, jota kukaan ei ole koskaan nähnyt, joka ei ole kellekään koskaan persoonaansa paljastanut ja jonka olemassaololle ei ole muita perusteita kuin usko ihmisten kirjoittamaan ikivanhaan opukseen.
************************
RR kuittaa suoraan tähän: Bloggaamisen perusidea on, että kirjoittaminen on säännöllistä ja tiheätahtista. Mutta olet oikeassa siinä, että Jumalan pilkkaamisessa sinun toki kannattaa pitää taukoa…
Miten tämäkin keskustelu nyt taas meni minun vaatimattoman persoonani ja tekemisten ja tekemättäjättämisten ruotimiseksi?
RR: ”Bloggaamisen perusidea on, että kirjoittaminen on säännöllistä ja tiheätahtista.”
So what? En ole koskaan mainostanut itseäni ”bloggaajana.”
RR: ”Mutta olet oikeassa siinä, että Jumalan pilkkaamisessa sinun toki kannattaa pitää taukoa…”
Miten kukaan voi pilkata mitään, minkä koko olemassaolon uskottavuus on samaa luokkaa kuin Russellin teekannun?
Ja siksi toiseksi, vaikka joku jumala olisikin, niin kovin on herkkähipiäinen ukko, jos yhden pakanapapparaisen höpinöistä polttaa hihansa.
Ja sitten taas takaisin Kirkon mannekiineihin:
Juuri saamamme tiedon mukaan Jaakko Heinimäki on valittu uuden, suuren ja kauniin Kirkko ja kaupunki-lehden päätoimittajaksi!
http://www.valomerkki.fi/uutiset/uuden-kirkko-ja-kaupungin-paatoimittajaksi-on-valittu-jaakko-heinimaki
Kiitämme Simolata menneistä ja onnittelemme Heinimäkeä: COOOOOOL! Nyt on koossa komia kolmiloikka!