Olin äskettäin konfirmaatiomessussa. Oli iso rippikouluryhmä ja kirkko lähes täynnä omaisia ja vähän muutakin kirkkoväkeä.
Kirkkokahveilla tuli puheeksi konfirmaatiomessujen järjestäminen pyhän pääjumalanpalveluksen yhteydessä. Osan mielestä konfirmaatioita ei pitäisi järjestää pääjumalanpalveluksen kanssa samaan aikaan, vaan erikseen.
Joku sanoi, että konfirmaatiomessussa ”tavallinen seurakuntalainen” ei saa sitä, mitä haluaa ja odottaa kirkonmenoilta. ”He jäävät silloin pois. Ne eivät ole oikeita messuja”, oli hänen mielipiteensä.
Puolustin, että konfirmaatiossa kirkossa on paljon väkeä, myös nuoria. Silloin näkee, että seurakuntalaisia on enemmän ja eri-ikäisiä kuin tavallisena pyhänä, jolloin kirkossa on vain muutama kymmenen ihmistä.
Konfirmaatiot ovat minusta seurakunnan yhteisiä juhlia ja hyvin yhteisöllisiä tilaisuuksia. Menen silloin mielelläni kirkkoon, vaikka ripille pääsevien joukossa ei olisi minulle läheisiä nuoria.
Keskustelija vastasi, että ”eivät he ole varsinaisia seurakuntalaisia”. Jälleen puolustin, että ovathan hekin seurakuntalaisia, suurin osa uskoakseni on kastettu.
”Eiväthän he käy kirkossa juuri koskaan”, vastasi keskustelukumppanini. Hän myös epäili, kuinka moni siellä on jäsen.
Hän ilmeisesti ajatteli, että vain säännöllisesti kirkossa käyvät ovat oikeita seurakuntalaisia.
Ajatellaanko seurakuntien sisäpiirissä todella niin, että vain se ydinjoukko on oikeita seurakuntalaisia, joille myös seurakunnan toiminta tulisi pääasiassa suunnata? Kirkossa käymättömillä jäsenillä olisi vain velvollisuus maksaa kirkollisveroa.
Minusta on hienoa, että ihmiset tulevat edes joskus kirkkoon. Silloin, esimerkiksi konfirmaatioissa, heitä tulisi palvella mahdollisimman hyvän. Silloin on otettava huomioon heidän lähtökohtansa, kuten että he eivät välttämättä tunne liturgiaa, sanan kieltä tai tuntevat vain tutuimmat virret jne.
”Seurakuntalaisia on vain nykyisiä, entisiä tai tulevia”, kuten arkkipiispa Tapio Luoma kerran sanoi. Kirkon ovella ei kysytä jäsenkorttia tai arvioida uskon laatua, eikä kirkossa käyminen ole jäsenyyden edellytys.
Markku: Kiitos tästä blogista.
Minustakin on outo ajatus, että vain kaanaankieltä taitavat, jumalanpalveluksissa uskollisesti istuvat ( joihin toki molempiin ryhmiin itse lukeudun) olisivat ’oikeita’ seurakuntalaisia.
Hyvä blogi! Kiitos!
Tulossa olivat kuolleen sisareni miehen hautajaiset. Siskoni tytär kysyi minulta voisinko suositella jotain pappia toimittamaan siunauksen, joka ei puhuisi hautajaisissa kovin hengellisesti, koska vainaja ei siskoni tyttären mukaan ollut hengellisesti orientoitunut.
Jouduin siskoni tyttärelle valittelemaan sitä, että kirkon hautajaiset ovat kovasti kristillinen tilaisuus, jossa on läsnä paljon Raamatun lauseita riippumatta siitä kuka pappi siunauksen suorittaa; hautauksen kirkkokäsikirja on syvästi hengellinen ja perustuu myös Raamatun jakeisiin. Papin valinta ei siis vaikuttaisi tilaisuuden hengellisyyteen.
Kyselen, blogin hyvään kysymysten asetteluun viitaten, mutta ihmetellen; Pitäisikö konfirmaatiot ja hautaukset +yms. kirkon tilaisuudet järjestää niin, että Raamatun sana ynnä muu hengellinen termistö korvattaisiin muulla tavoin esim. niin, että ns. tavallinen seurakuntalainen myös kokisi olevansa ”oikea seurakuntalainen”? Mm. Seija Rantanen edellä olevassa kommentissa pohtii oikean seurakuntalaisen statusta.
”Oikean seurakuntalaisen” ei tarvitse osallistua jumalanpalvelukseen. Kirkollisveron maksaja on oikea seurakuntalainen. Hieno juttu, että blogin mukaan edes konfirmaatiota tullaan todistamaan, vaikka kynnys tuntuu olevan korkea.
Suomen luterilainen kirkko tarvitsee, kristillisen uskon vähetessä, enemmän kuin aikaisemmin oikeita veronmaksajia, joita ei pitäisi karsinoida oikeisiin eikä vääriin seurakuntalaisiin? Lopulta Kirkon Herra hoitaa ”lusteen ja vehnän”, oikean ja väärän, erottelun enkelien toimesta Raamatun mukaan. (No, tässä oli vain sitaatti Raamatusta, tulkitsijoita kuitenkin riittää)
Tilojen, virkojen ja muun toiminnan ylläpitäminen maksaa. Sen kaikki ymmärtävät. Hengellisyys ei maksa mitään, oli sitä itse kullakin taikka ei. Jumala yksin tietää, me emme.
Kirkollisia toimituksia kuten kastetta, häitä tai hautaan siunaamisia ei voi eikä pidä toimittaa ilman, että niissä luetaan Raamattua tai ilman hengellistä ulottuvuutta, mutta sen voi tehdä niin, että kuulolla oleva väki ymmärtää tarkoituksen ja kieltä. Sama pätee messuihin. Minusta seurakunnan jäseneksi tullaan kasteessa (=ristiäiset), mutta kirkolla on sanottavaa myös ei-jäsenille, joita myös tavoitellaan ja kutsutaan.
En minäkään mene juuri koskaan konfirmaatiomessuun. Jollei rippijuhliin ole tullut kutsua. Onneksi seurakunnassamme on kaksi kirkkoa ja suuremmassa ne toteutetaan. On totta että ne messut ovat täysin erilaisia. Tuntuu jopa pahalta kuulla nuorten lausuvan uskontunnustusta, kun tiedän miksi he sen lausuvat. Ne nuoret jotka ovat rehellisiä ja kieltäytyvät lausumasta sellaista, johon eivät oikeasti usko eivät myöskään voi tulla konfirmoiduiksi. Eli kirkko palkitsee ne nuoret, jotka uskontunnustuksen lausuvat ja rankaisee toisia rehellisyydestä. Monet nuoret pakotetaan rippikouluun lupaamalla palkkioksi lahjontaa. Näin saadaan heidät rokotettua kaikkea kirkkoon liittyvää vastaan.
Lahjat ovat ihan hyvä kannustin, motivaatio nuorelle. Uskontunnustuksen lausuminen on ihmisen sisäinen asia. Toisten nimittäminen ei ” seurakuntaiseksi” siitä tulisi pidättäytyä.
Toisaalta luterilaisessa tunnustuksessa tehdään ero ihmisten välillä, niiden jotka sisäisesti uskovat ja niiden välillä joilta usko puuttuu. Tämän pitemmälle asiassa mennä.
Markun blogi kirjoitus liittyy tietysty laajemmin kirkko-oppiin. Mikä on kirkko? Onko eri kristilliset konfessiot kirkkoja ja miten asia olisi suhteutettava ajatukseen kirkko on luonnoltaan jakamaton.
Kommenttini poistettiin, mutta kyllä meillä päin aikoiaan rippikoulun motiivina oli mahdollinen kirkollisen avioliion solmiminen tulevaisuudessa. Nekin, jotka eivät suorittaneet rippikoulua, joutuivat sen suorittamaan aikuisena jos olivat menossa avioliittoon. Kysyin siis kommentissa, että mikä sen tarkoitus nykyisin on, miksi se pitää suorittaa, kysytäänkä sitä edelleen avioon aikovilta.
Oli varmaan liian vaikea kysymys.
Kokemuksia konfirmaatiomessusta : Kirkon takaosassa oli kova meteli, kun vanhemmat keskustelivat äänekkäästi keskenään. He hyppivät paikoiltaan ottamaan valokuvia, jopa alttarikaiteen lähelle. Kun palattiin takaisin, verrattiin valokuvia keskenään. Kuulin myös, kun tulevia lahjoja vertailtiin, toinen kysyi toiselta, ”odotatko hyvää saalista”. Sitä varten oli kutsuttu vieraita. En kuullut tilaisuudessa mitään. Toivottavasti nykyisin opastetaan vanhempia käyttäytymään säällisesti.
Jonkun olisi jo aika sanoa, ettei kuninkaalla ole vaatteita. Ripari on kiva tapahtuma nuoren elämässä. Aina on se mahdollisuus olemassa että nuori joutuu Jumalan puhutteluun ja tulee uskoon. Joten ei lasta kannata heittää pesuveden mukana pois.
Ristiriita jonka Markku J. nostaa esiin on pohjimmiltaan siinä, että rippilasten arvomaailma on aivan toisenlainen, kuin meillä aikuisilla. Me nuorison ohjaajat olemme tästä hyvin tietoisia. Meidän on alistuttava rippikoulutyössä pappien arvovallan alle. Tällöin se merkittävä voimavara jää hyödyntämättä, joka lasten arvomaailman käsittämisessä on. Tämä näkyy siinä, ettei lapset rippikoulun jälkeen koe seurakuntaa omakseen. Sillä arvojen kohtaamista ei pääse tapahtumaan.
Tuottaa suurta iloa jo pelkkä ajatus siitä miten toisin asiat olisivat, mikäli tämä asia otettaisiin rippikoulutyössä huomioon. Eikä vain huomioon vaan se otettaisiin keskeiseksi tavoitteeksi koko toiminnassa. Silloin ripari olisi kuin ikkuna, josta nuori voisi katsella tulevaa nuorten toimintaa. Juuri sellaista jota hän kaipaa ja toivoo. Silloin syntyy se vetovoima, joka juuri nyt puuttuu. Nuoret tulevat mukaan toimintaan, joka on heidän arvojensa mukaista. Yksi nuori kuvasi näitä arvoja kauniisti: ”Näissä nuorten illoissa on ihana käydä, kun niissä saa olla vielä lapsi.”
Selvennyksenä vielä se tästä ristiriidasta se, että koska konfirmaatio merkitsee lapsille eri asiaa kuin teologeille, niin se heijastuu aikuisten käytökseen juhlassa. Mikäli nuoret konfirmaation jälkeen olisivat sitoutumassa aktiivisesti seurakunnan toimintaan, niin kyllä aikuiset asenne tapahtumaa kohtaan olisi toisenlainen.
Hyviä kommentteja Pekka, kiitos!
Konfirmaation merkitys on ”vahvistaminen”, kristityksi tunnustautuminen. Oma konfirmaationi ei muistikuvani mukaan aikoinaan merkinnyt minulle mitään.
Hyviä kysymyksiä siitä, miten nuoret ymmärtävät uskon asiat? Miten he liittyisivät seurakunnan toimintaan? Useille vanhemmille messussa taitaa tärkeintä olla se, että lapsesta saadaan valokuva? Harvoin kuulee nuoren kertovan, että kasteessa saatu usko on vahvistunut tai peräti usko olisi herännyt.
Opettajia on myös joka lähtöön. Jos Raamattua kuitenkin ahkerasti leirillä avataan, niin sana itsessään voi Pyhän Hengen voimasta uskon synnyttää. Toivottavasti tämä tulisi todeksi mahdollisimman monen kohdalla.
Kiitos Kari P.
Eräs koulukodin johtaja kertoi kirjassaan siitä miten itse oivalsi sen arvojen ristiriidan, joka lasten ja aikuisten välillä on. Jollei sitä osata ottaa huomioon, niin seuraukset on sen mukaiset. Molemmat osapuolet toimivat omien arvojensa mukaisesti ja yhteistyö ei siksi suju. Rippikoulutyössä tämä arvojen ristiriita tulee esiin. Jo leirin alussa nuoret saattavat havaita, että leiristä vastaaville nuoret eivät ole riparin tärkein asia. Josta seuraa se, että nuoret kehittävät leiristä ihan omien arvojensa mukaisen tapahtuman. Joskus se päättyy jopa leirin keskeyttämiseen. Siitä ei nuoret kärsi, mutta seurakunta kärsii paljon. Nyt leiristä vastaavat joutuvat kantamaan paljon huolta oppitunneista Se vaatii paljon voimavaroja, mutta suurin osa niiden opetuksista ei kosketa nuoren elämää mitenkään. Joten oppituntien anti jää olemattomaksi. Ohjaajat joutuvat venymään ja vä
Kuinka paljon hienompaa olisi olla riparilla, jossa alusta asti nuori kokisi olevansa tervetullut ja sellaisenaan hyväksytty. Toiminnan päätavoite tavoite olisi nuorten ryhmäytyminen. Jolloin seurakunta saisi toimintaansa mukaan kokonaisia rippikouluryhmiä. Mikäli heti konfirmaation jälkeen toiminta jatkuisi leirifiiliksen kannustamana viikoittain, niin toiminta saa ihan uuden meiningin.
JEP!
Tämä arvojen ristiriita on helposti tunnistettavissa. Kun kotona ei ole saatu kristillistä opetusta, on leiri aikamoinen sukellus erilaiseen kulttuuriin, jonka kieli ja tavat pitäisi omaksua.
Herätysliikkeiden ripareille hakeutuu pääasiassa nuoria, jotka ovat kasteesta saakka saaneet kristinopin opetusta kaste- ja lähetyskäskyn mukaisesti. Taustoista johtuen nämä leirit jo heti alussa alkavat ilman järjestyshäiriöitä. Raamatun opetuksen kuuleminen on nuorille mieluista. Riparin jälkeen jäädään nuorisotoimintaan mukaan. Jotkut saavat kutsun työhön evankeliumia jakamaan.