Olin äskettäin konfirmaatiomessussa. Oli iso rippikouluryhmä ja kirkko lähes täynnä omaisia ja vähän muutakin kirkkoväkeä.
Kirkkokahveilla tuli puheeksi konfirmaatiomessujen järjestäminen pyhän pääjumalanpalveluksen yhteydessä. Osan mielestä konfirmaatioita ei pitäisi järjestää pääjumalanpalveluksen kanssa samaan aikaan, vaan erikseen.
Joku sanoi, että konfirmaatiomessussa ”tavallinen seurakuntalainen” ei saa sitä, mitä haluaa ja odottaa kirkonmenoilta. ”He jäävät silloin pois. Ne eivät ole oikeita messuja”, oli hänen mielipiteensä.
Puolustin, että konfirmaatiossa kirkossa on paljon väkeä, myös nuoria. Silloin näkee, että seurakuntalaisia on enemmän ja eri-ikäisiä kuin tavallisena pyhänä, jolloin kirkossa on vain muutama kymmenen ihmistä.
Konfirmaatiot ovat minusta seurakunnan yhteisiä juhlia ja hyvin yhteisöllisiä tilaisuuksia. Menen silloin mielelläni kirkkoon, vaikka ripille pääsevien joukossa ei olisi minulle läheisiä nuoria.
Keskustelija vastasi, että ”eivät he ole varsinaisia seurakuntalaisia”. Jälleen puolustin, että ovathan hekin seurakuntalaisia, suurin osa uskoakseni on kastettu.
”Eiväthän he käy kirkossa juuri koskaan”, vastasi keskustelukumppanini. Hän myös epäili, kuinka moni siellä on jäsen.
Hän ilmeisesti ajatteli, että vain säännöllisesti kirkossa käyvät ovat oikeita seurakuntalaisia.
Ajatellaanko seurakuntien sisäpiirissä todella niin, että vain se ydinjoukko on oikeita seurakuntalaisia, joille myös seurakunnan toiminta tulisi pääasiassa suunnata? Kirkossa käymättömillä jäsenillä olisi vain velvollisuus maksaa kirkollisveroa.
Minusta on hienoa, että ihmiset tulevat edes joskus kirkkoon. Silloin, esimerkiksi konfirmaatioissa, heitä tulisi palvella mahdollisimman hyvän. Silloin on otettava huomioon heidän lähtökohtansa, kuten että he eivät välttämättä tunne liturgiaa, sanan kieltä tai tuntevat vain tutuimmat virret jne.
”Seurakuntalaisia on vain nykyisiä, entisiä tai tulevia”, kuten arkkipiispa Tapio Luoma kerran sanoi. Kirkon ovella ei kysytä jäsenkorttia tai arvioida uskon laatua, eikä kirkossa käyminen ole jäsenyyden edellytys.
”Seitsenvuotias lapsikin tietää, Jumalan kiitos, mitä kirkko on: sen muodostavat pyhät uskovaiset ja ne karitsat, jotka kuulevat paimenensa äänen.” Martti Luther, Schmalkaldenin opinkohdat TK 1990, s. 278. Paimen on tietysti Jeesus, ks. Joh. 10:11.
On muutakin. Lasten arvot perustuvat mustavalkoiseen ajatteluun oikeasta ja väärästä.
Tarjalle vastausta: Konfirmaaatio tarkoittaa VAHVISTAMISTA. Se on nuoren ihmisen itsensä lupaus elää kasteen armoliiton lupauksissa. Kysymys heille oli: Tahdotteko Jumalan armon avulla seurata Vapahtajaamme opisa, elämässä, kärsimisessä ja kuolemassa. Vastaus: ”TAHDON” – Uskominen tässä maailmanajasssa vaatii lujaa tahtoa. Tahtoihmisiksi meitä on kasvatettu jo ainakin minun elämäni (87) ajan. Rippikoulun ottivat käyttöön pietistit, jotka oliva huolissaan kotien heikosta kristinopin opetuksesta. Lukutaidottomilla mailla oli lisäksi kinkerit, joissa kysyttiin, osasivatko nuoret lukea ja ymmärtää mitä lukivat (lukkarinkoulut). Meillä osattiin lukea jo 1720. Avioliittoon pääsy vaati lukutaitoa. Siis kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Kiitos Wegelius vanhemman ja nuoremman (Yksi paras tavara) Katekismukset olivat samalla ABC-aapiskirjoja.
Konfirmaatiomessussa on paljon väkeä vieraista seurakunnista. Varsisnkin kummit, isovanhemmat ja muut sukulaiset saattavat tulla hyvinkin kaukaaa. Myös erikoisrippikoulut, joita minäkin olen pitänyt; esim. Partotyttöjen ja – poikien leiririppikoulut, harrastusleirit, kuten hevosratsastien leirit jne. Täälläkin pienellä paikkakunnalla voi olla 600-hengen kirkko myös käytävillä seisojien täyttämä. Kaikki kirkossa kävijät ovat oikeita seurakuntalaisia.
Kun olet kastettu Kristuksen kuolemaan (Room. 6:3) ja siinä päällesi pukenut Kristuksen (Gal. 3:27), joka on `Herra meidän vanhurskautemme` (Jer. 33:26), niin tähän taivaskelpoiseen vanhurskauden pukuun saat joka hetki pukeutua uskossa ja mennä siinä puvussa Jumalan riemun valtakuntaan.
H. J. Pätiälä ja P. J. I. Kurvinen, Raamatullinen uskonoppi, s. 7, Concordia ry, 2021.
Itse Asian suhteen Pätiälä/Hartikainen lainaus on siivottu asian ytimestä ja tässä sinun lainauksessasi se esitetään, niinkuin Raamattu puhuisi vesikasteesta, jopa autuuttavasta lapsikasteesta.
Pidän hyödyllisenä, että viittaukset Raamattuun tulevat huomioiduksi niinkuin kirjoitettu on. Eli:
Roomalaiskirjeen kohta kokonaisuudessaan,
3 Vai ettekö tiedä, että me kaikki, jotka olemme kastetut Kristukseen Jeesukseen, olemme hänen kuolemaansa kastetut?
4 Niin olemme siis yhdessä hänen kanssaan haudatut kasteen kautta kuolemaan, että niinkuin Kristus herätettiin kuolleista Isän kirkkauden kautta, samoin pitää meidänkin uudessa elämässä vaeltaman.
Kaste Kristukseen on vedetön, eli se on Jumalan työ Pyhän Hengen kautta, eli uskoontulo.
Gal. 3:
26 Sillä te olette kaikki uskon kautta Jumalan lapsia Kristuksessa Jeesuksessa.
27 Sillä kaikki te, jotka olette Kristukseen kastetut, olette Kristuksen päällenne pukeneet.
Tässä ”olemme Jumalan lapsia Kristuksessa Jeesuksessa” ja ”… OLETTE Kristuksen päällenne PUKENEET”. Ei puettu!
Kun on kysymyksessä vedessä kaste se on myös niin ilmaistu. Kun kaste on vedetön, niin se on ilmaistu.
Kun opetetaan niin tuloksena tulisi olla oppiminen. Nuori ei kykene leirin jälkeen muistamaan muuta, kuin sen että oli hyvä leirifiilis. Kirkko kykenisi hyödyntämään tämän tiedon, jos se heti konfirmaatio iltana (vieraiden lähdön jälkeen) kutsuisi nuoret kokoon ja siitä alkaisi joka viikkoiset kokoontumiset. Silloin fiilis ei olisi ehtinyt haihtua ja nuoret sitoutuisivat toimintaan. Oli se sitten melkein mitä tahansa. Tämä vaatisi kuitenkin enemmän nuorisotyöhön panostamista. Eikä panokset riitä, jollei vapaaehtoisia oteta siihen mukaan.
Leirin jälkinen toiminta ja nuorten halu osallistua siihen tulisi olla riparin fokus.
Mikäli se on jossakin muussa, niin ohjaajat aivan turhaan väsyttävät itsensä.
Rippikoulu ei tee nuorista ”oikeita” seurakuntalaisia, jos sen jälkeen heitä ei kirkon toiminta kiinnosta.
Osallistuessaan he pala kerrallaan oppisivat ja omaksuisivat asioita paljon enemmän kuin mitä ripari kykenee tarjoamaan.
Voiko rippikoululla olla parempaa tarkoitusta, kuin luoda siitä nuoristyön alku?
Kun Jeesus kuoli edestämme, niin on meidän häneen turvatessamme turvallista elää ja kuolla, tietäessämme, että syntimme ovat kaikki anteeksiannetut ja iankaikkinen autuutemme on taattu hänen verensä kautta.
Heino Pätiälä, Saarnaa Sanaa.
Mika,
Lainauksesi kohdat:
”..häneen turvatessamme ..” ja ”.. tietäessämme, että syntimme …”
Nämä kummatkin ovat sitä ihmisen ”työtä”, yhteistyötä pelastuaksemme. Tätä on edeltänyt suostuminen Hänen turvaan ja tieto synnittömyydestämme, Jumalalle kelpaamisesta on Jumalan antaman uskon vaikuttamaa varmuutta, oli kastettu tai ei.
En nyt ala väittelemään täällä Reijo Mänttärin kanssa, koska se olisi turhaa ja eräällä tavalla loputonta. Mutta sen kuitenkin sanon, ettei minua saa kirveelläkään uudestikasteelle!
Mänttäri kirjoittaa myös ”vedettömästä” kasteesta, erikoista…
1.Johanneksen kirje: 5:8 Ja kolme ovat, jotka todistavat maan päällä: Henki ja vesi ja veri, ja ne kolme yhdessä ovat. (Biblia)
Ei kasteesta voi vettä erottaa. Henki ja vesi yhdistävät Kristuksen vereen. ”Ne kolme yhdessä ovat”. Mänttärin teologia on uutta, syntynyt vasta 1900 luvun taitteessa.
Olet oikeassa veljeni Mika. Olet viisas, kun et lähde väittelemään Mänttärin kanssa. Kiitos sinulle hyvistä lainauksista myös tämän blogin yhteydessä!
Jäi yksi jae epähuomiossa pois.
Kolme taivaassa ja kolme maan päällä:
5:7 Sillä kolme ovat, jotka todistavat taivaassa: Isä, Sana ja Pyhä Henki, ja ne kolme yksi ovat: 5:8 Ja kolme ovat, jotka todistavat maan päällä: Henki ja vesi ja veri, ja ne kolme yhdessä ovat. (1.Joh.)