Varhaisella aamulenkillä kirkolliskokousviikolla päädyin Aurajoen Halistenkoskelle ja vanhojen maalaistalojen pihapiiriin keskellä kaupunkia. Kuulostelin kevätvirsiä Virnamäellä.
Kevätvirsi Virnamäellä
1.
Kevät herää elämään,
vedet vapaat pauhaa.
Siemen pannaan itämään,
peltomullan rauhaan.
2.
Mänty seisoo paikallaan,
aika rientää hiljaa.
Sukupolvet vuorollaan
syövät pellon viljaa.
3.
Laidunmäen katajat
harmaat kivet kietoo.
Hirnahtavat hevoset
toisiansa liehtoo.
4.
Leivo nousee korkeuteen
ilosävel raikuu.
Tuoksut lehden tuoreuden
pajukosta haikuu.
5.
Luoja kuulee huokauksen
koko luomakunnan.
Antaa toivon, rohkeuden,
elämälle suunnan.
6.
Henki Pyhä virvoitat,
sateen annat meille.
Uskon kuivan uudistat,
kasvun lapsen teille.
7.
Kanaemo poikansa
turvaa siiven alla.
Kristus omat lapsensa
suojaa maailmalla.
8.
Armon antaa avaran,
uskon heikon kantaa.
Luoksensa tuo kaipaavan,
saattaa kotirantaan.
(kuvat: ylhäällä Virnamäeltä, keskellä kanaemo poikasineen kanalastamme Lahdesta, alhaalla Maarian kirkon alttari kirkolliskokouksen päätösmessun jälkeen)
Vanhan miljöön ylläpitäjät tekevät arvokasta kulttuurityötä. Rapistuvien hirsirakennusten ylläpito on kallista, eikä siihen useinkaan irtoa suuria summia pienten tilojen tuotosta. Jäljelle jää oma työ, talkoot tai yhteiskunnan avustukset. Silti katoavan maatalouskulttuurin keitaat on tärkeää säilyttää yhteisen muistinkin vuoksi.
Kirjoitin tämän 15.5. Samana päivänä ilemstyneessä Lahden Kirkonseutu -lehdessä Markku Jalava kirjoitti, kuinka ”kevätvirret ovat täynnä iloa luonnon kauneudesta ja kasvusta.” Kevätvirsien suosiosta huolimatta ne ovat Tauno Väinölän mukaan tulleet virsikirjaan varsinaisesti vasta 1986. Jalavan mukaan tämä johtuisi siitä, että kirkossa on vasta myöhemmin opittu näkemään ihminen osana luontoa, ei sen yläpuolella. Näin on syntynyt erityinen ekoteologia. Itse en erota ekoteologiaa erilliseksi. Se on osa uskon kokonaisuutta ja tarkoittaa luonnon näkemistä Luojan rakkauden kohteena ja siten arvokkaana sinänsä. Isäni opetti, että leiripaikkaan ei saa jäädä mitään jälkeä ihmisen viipymisestä paikalla. Tämä voisi olla hyvä neuvo koko elämälle: siitä ei pidä jäädä tuhon jälkiä, vaan mielummin hyvää ja kaunista.