Toimittaja, teologi Heimo Hatakka on tehnyt tärkeää työtä kaivamalla esiin teologi Juhani Rekolan (1916-1986) vanhoja tekstejä ja kokoamalla niitä uusiksi teoksiksi – että emme unohtaisi tätä Tukholmassa vaikuttanutta suomalaisen teologian suurta ajattelijaa ja maamme ehkä merkittävintä esseistiä, kuten aikamme toinen merkittävä esseisti Antti Nylén on häntä luonnehtinut.
Ja siksi myös, koska ei näistä nykyisistä teologeista oikein ole ollut saman veroisiksi ajattelijoiksi: kovin on ohutta teologinen keskustelu kirkossa, jossa vain ääripäät näyttävät määrittelevän ajankohtaisen keskustelun tason ja aiheet – ainakin julkisuudessa.
Hatakan uusin kirja on nimeltään Kirkas mystiikka, kirjoituksia tieteestä, taiteesta ja teologiasta. (Kirjapaja 2019). Siihen on koottu Rekolan kirjoituksia 1970-80 luvuilta. Kirjan ympärille oli lauantaina 12.10. puolestaan koottu samanniminen seminaari ja kirjan markkinointitilaisuus Espoon Suvelan kappeliin.
Seminaarissa taisi juuri Antti Nylén luonnehtia Rekolaa toteamuksella, että hän lähtee usein liikkeelle detaljista, pienestä yksityiskohdasta, josta aukeaa aina suurempi kokonaisuus.
Lähdetään siis samalla metodilla liikkeelle. Ei kirjasta sen enempää, sen jokainen voi ja kannattaa ostaa kirjakaupasta. Mutta poimin tähän hajanaisesta seminaarista pari detaljia, ihan vain muistinvaraisesti ja suurempaan kokonaisuuteen kurottaen.
Terävintä analyysia esitti kielitieteilijä, professori Janne Saarikivi, joka on paljon pohtinut kielen ja uskonnon suhdetta. Saarikiven keskeinen väite oli, että erityisesti uskonnon kielessä sanat merkitsevät yhä vähemmän. Tai pikemminkin niin, että käytetään toki samoja sanoja, mutta niillä on eri ihmisille täysin eri sisältö.
Erityisesti tämä näkyy hengellisessä puheessa: suurin osa ihmisistä ei ymmärrä kirkon hymistelevää hengellistä sisäpiirin kieltä. Saarikivi otti esimerkiksi puheen Jumalasta, sen mitä sanalla Jumala missäkin kuplassa oikein tarkoitetaan. Onko Jumala kaiken syliinsä sulkeva rakkaus vai pilven reunalla ihmisiä valvova ja viisauksia jakeleva vanha partasuinen ukko?
Ateistit ovat kaikessa järkiperäisessä viisaudessaan todistaneet, ettei pilvenreunalla mitään ukkoja ole, ei edes 8000 kilometrin korkeudessa. Mutta taistellaanko tässä nykykielellä sanottuna olkinukkea vastaan – tätä sanaa Saarikivi tosin ei käyttänyt – mutta antoi ymmärtää, ettei kukaan varteenotettava teologi ole aikoihin käyttänyt mielikuvaa Jumalasta partasuisena ukkona. Miksi siis ateistien pitää yrittää todistaa jotain sellaista vääräksi ja olemattomaksi, jota ei ole olemassakaan kuin todistajan harhaisessa kuvitelmassa siis vain yhtenä esimerkkinä nykyisestä ohipuhumisen ajasta.
Mielikuvat elävät yhä vahvana
Jäin tätä kuitenkin miettimään. Onko kielikuva ja mielikuva pilven reunalla istuvasta Jumalasta kuitenkaan kovin kaukaa haettu tai väärä. Kun ajattelee Juhani Rekolan käsitystä kirkkotaiteesta, hän olisi varmaan hyvinkin nopeasti poiminut esimerkkejä keskiajan suurten taiteilijoiden maalauksista ja freskoista, joissa Jumala todella hallitsi maailmaa valvovalla katseella sieltä pilven päältä pulleiden enkelijoukkojen ympäröimänä.
Tai jos tullaan lähemmäksi nykypäivää, kyllä tällaiset pilvenreunan partasuiset jumalakuvat kuuluivat pyhäkoulukuvastoon ainakin vielä minun nuoruudessani.
Ja yllätys yllätys, kun tullaan ihan tähän päivään, niin ei kuvasto ole miksikään muuttunut. Pilapiirtäjä Ville Rannan maailmassa pilvessä maailman menoa kauhisteleva ja pojalleen neuvoja jakeleva partasuujumala on vakiokalustoa. Siis luterilaisen kirkon suurilevikkisimmässä Kirkko ja Kaupunki -lehdessä Armon vuonna 2019 – tosin juuri nyt Ville Ranta on siirtynyt kuvineen avarammille maille Iltalehteen. Siis turha sanoa, etteikö kirkko ihan itse olisi ruokkinut hyvinkin tehokkaasti tämän partasuisen Jumalan säilymistä suomalaisen kirkkokansan tajunnassa.
Sivumennen sanottuna, juuri nuo Rannan piirrokset ylipäätään ja niiden edustama lehden muu mielikuvamaailma taisivat olla suurin syy siihen, miksi Vantaan ja Espoon seurakuntien konservatiivit tuohtuivat ja saivat seurakunnat sanomaan irti Kirkon ja Kaupungin tilaussopimuksen – muka taloudellisiin säästöihin vedoten.
Kristillistä taidetta ei ole
Mielikuvilla ja kielikuvilla on siis merkitystä. Ja niillä on pitkät ja sitkeät juuret ihmiskunnan itseymmärryksessä, eivätkä ne hetkessä – eikä edes sukupolvessa tai toisessa – mihinkään häviä.
Siitä päästäänkin Rekolaseminaarin toiseen detaljiin, nimittäin Rekolan ajatuksiin kristillisestä taiteesta, niin kuvataiteiden kuin kirjallisuuden osalta. Seminaarissa aiheen käsittely jäi aika ohueksi, siksi laitan tähän vähän omiani.
Olen nimittäin sitä mieltä, että seminaarissa käytetty termi Kristillinen taide yhdistettynä Rekolan ajatteluun oli jo lähtökohdaltaan väärä. Nimittäin Rekolan mielestä ei ole olemassa mitään kristillistä taidetta tai kristillistä kirjallisuutta, on vain hyvää taidetta tai huonoa taidetta, on vain hyvää kirjallisuutta tai huonoa kirjallisuutta.
Erikseen ovat sitten kiiltokuvat, nämä sädekehien kehystämät lempeät Kristukset, joista pahin on Bertel Thorvaldsenin tunnettu ja ylen määrin kopioitu Kristus veistos. Rekola kertoo nähneensä sen alkuperäisenä Kööpenhaminan Vor Freu Kirkessä: mutta ”yksi käynti riitti, enkä ole halunnut sinne enää poiketa.” Miksi ihmeessä?
”Thorvaldsenin kuva tavoittelee hyvää paimenta, mutta en näe tämän paimenen seuraavan lampaita pimeään laaksoon”, Rekola perusteli Kotimaassa 3.1.1967.
Bertel Thorvaldsenin Kristus veistos Kööpenhaminan Vor Freu Kirkessä.
Tai sitten hartauskirjallisuus, jota Rekola ei laskenut kirjallisuudeksi lainkaan. Ja luulen, että olisi hänellä ihmettelemistä tämän vuoden Kristillinen kirja -kisan ehdokkaista, niin vapaakirkollisten kustantajien populistista juhlaa se on.
Pahan maailman kuva on rujo
Niin, pimeän laakson kulkija tämä Rekola todella oli. Hän oli sitä Ruotsin silloisten mamujen eli syrjään sysättyjen alkoholisoituneiden suomalaissiirtolaisten parissa, joita Volvon autotehtaan liukuhihnalla vähän paremmin pärjänneet omat maanmiehensäkin häpesivät, kantaruotsalaisista puhumattakaan.
Siellä Slussenin kulmilla hän kuitenkin viihtyi paremmin kuin kirkon komiteoissa tai muussa touhukkuudessa. Rekolan näkemyksen kirkon lukemattomista työmuodoista voikin kiteyttää yhteen lauseeseen: ”Kristillisen kirkon vanhin työmuoto on henkilökohtainen sielunhoito. Peittyykö se kaiken muuan alle?”
Näin hän kysyi vuonna 1952. Onko siitä jokin muuttunut?
Ilo on etsittävä pinnan alta
Tämä maailma on paha. Ja kuva siitä on rujo. Ehkä raastavimman esimerkin siitä Rekola avaa kahdessa esseessään, kun hän kirjoittaa ns. kristillisestä taiteesta ja päätyy siihen, että missään se ei ole niin epäonnistunut kuin kuvatessaan Bethlehemin perhettä, ensimmäistä jouluyötä:
”Maria on kaunotar, Josef jalopiirteinen, vastasyntynyt täydellinen. Eläimetkin ovat valioyksilöitä. Ensimmäinen jouluyö ei ollut tällainen idylli. Tai kuvat pakomatkasta Egyptiin, se on kuin kuutamoratsastus,” Rekola ironisoi.
Rekola kääntää kaiken päälaelleen ja ottaa esimerkiksi Kölnin St. Maria im Kapitol kirkossa olevan lähes tuhat vuotta vanhan veistoksen Itkevä enkeli. Tuskaisin vääristynein katsein enkeli ilmoittaa Jeesuksen syntymästä kauhistuneille paimenille. Rekolan selitys on käänteisen yksinkertainen: enkelit itkevät jouluyönä ennakoidessaan Jeesuksen kärsimystä ja kuolemaa, pitkäperjantaina he iloitsevat kuuluttaessaan voittoa.
Toinen järisyttävä esimerkki ”oikeasta kristillisestä taiteesta” on böömiläissyntyisen Hans Holbeinin maalaus Pääsiäislauantain Kristus, josta puhutaan Dostojevskin romaanissa Idiootti. Äärimmäisen realistinen ja rujo maalaus vaikutti Rekolan mukaan niin ratkaisevasti Dostojevskiin, ettei hän päässyt siitä koskaan irti – ja samoin taisi käydä myös Rekolalle.
Maalauksessa runneltu Kristus makaa haudassaan, mutta hänen silmänsä ovat auki: hän elää kuollessaankin. Kuvaa Kölnin Itkevästä enkelistä en löytynyt netistä, mutta Holbeinin maalauksesta kyllä useitakin versioita. Sen nähtyään voi vain ymmärtää, mitä Rekola tarkoittaa ”kristillisen taiteen” kritiikillään.
Maalausten äärellä Rekola toteaa, että ilo ei ole pinnalla vaan syvemmällä. Se on etsittävä, löydettävä ja koettava.
Hans Holbeinin maalaus Pääsiäislauantain Kristus.
Tämä nyt meni vähän kauas Rekola seminaarista. Mutta ei ehkä välttämättä. Sillä taisi olla jonkinlaista johdatusta, että seminaari järjestettiin nimenomaan uudessa Suvelan kappelissa. Syksyisenä päivänä tummanpuhuva moderni kappeli oli kuin Rekolan sielunmaisema.
Suvelan kappeli on lähes kokonaan riisuttu kaikista kristillisistä symboleista, ei sitä kappeliksi juuri erota ulkoapäin eikä sitä sisälläkään somista pönäkät kirkkoruhtinaiden kuvat tai lempeät paimenet lampaineen. Luulen että Rekola olisi pitänyt kappelin ainoasta taideteoksesta, Hannu Konolan alastonta Kristusta esittävästä lasimaalauksesta.
Siinä on jotain samaa karheutta ja rehellisyyttä, jota Rekola ”kristillisessä taiteessa” arvosti.
Hannu Konolan lasimaalaus Minä elän Suvelan kappelissa Espoossa. Kuva Kirkon kuvapankki.
Tarkennus: Sopimuksen Kirkko ja Kaupunki -lehden kanssa on irtisanonut vain Vantaan seurakunnat. Espoossa asiasta keskusteliin, mutta mitään päätöksiä ei tehty.
Kiitos tästä.
Äitivainaa oli Rekolan lukija arvostaja. Hän sanoi Rekolan väittäneen Thorvaldsenin Kristuksen vieraannuttaneen ihmisiä kristinuskosta enemmän kuin mikään muu teos. Ehkä Bertel Thorvaldsenkin pitäisi paremmin sijoittaa aikansa kontekstiin ja 1800-luvun alun uusklassismiin.
Hans Holbein nuoremman (joka ei ollut böömiläinen vaan Augsburgista) Kristus taas oli renessanssin realismia. Siihen vaikutti Isenheimin kuuluisa Matias Gr’unewaldin Ristiinnaulittu. Kerrotaan, että isä Hans Holbein vanhempi vei poikansa Hansin ja Ambrosiuksen katsomaan sitä. Minusta avoimet silmät (ja suu9 kertovat renessanssin realismista. Kuolleellahan juuri on silmät auki.
Mutta asiaan. Rekolan myyttienriisunta oli rehellistä ja sivistynyttä. Se kaipaisi versioimista omassa ajassamme. Yhtä rehellistä ja yhtä sivistynyttä.
Rekola oli varmaan hieno teologia, mutta ei kai sillä voi perustella että pyhäkköjen pitäisi olla valkoseinäisiä kuin kalvinisteilla tai muslimeilla.
Teemu, juuri sanat rehellinen ja sivistynyt kuvaavat ehkä parhaiten Rekolaa. Vaikka hän oli monista asioista ihan omaa mieltä, hän teki sen nimenomaan sivistyneesti. Ja hallitsi hyväntahtoisen ironian vaikean taidon, vaikka kovaa sanoikin. Häntä ei voi myöskään sijoittaa mihinkään lokeroon – tai kuten nyt sanottaisiin kuplaan. Myös siinä mielessä hän on virkistävä tässä tahallisen väärinymmärtämisen ja toistemme ohi puhumisen aikana.
Ja Jarille sanoisin, että Rekolan suhteen ei todellakaan kannata harrastaa tahallista tai edes tahatonta väärinymmärtämistä. Ei hän ollut valkoseinäisten pyhäkköjen vaatija, päinvastoin hän jos kuka arvosti hyvää taidetta. Kiiltokuvat – niin sananmukaisesti tai muuna pönötyksenä – olivat asia erikseen.
Ei ollut mitään tahallista tai tahatonta väärin ymmärrystä vaan ihan aitoa tietämättömyyttä. Kiitos valistuksesta.
Olisiko Hän myös henklökohtaisesti pohtinut mitä on tai olisi oikea Jumalamme palveleminen, ja tämä ihan Jaakobin kirjeen mukaan.
Taide on itsekullekin avaaja ja syventäjä itsekunkin mahdollisuuksissa. Näin toinen Ihminen katsoo, ymmärtää, ja kokee asiaa estetiikan asiassa eri tavalla mitä estetiikan piiriin sitten katsommekin
Yhdellä tavalla taide on Ihmisen psyykestä nousevaa kutsumusta rehellisesti pyrkiä välittämään usein sanojen tavoittavattomassa olevaa kuvaajan katsomaa ja ehkä usein alitajuisesti sillä hetkellä ymmärtämää totuutta yhtäaikaa nykyisyydessä, tulevaisuudessa kuin ikuisuudessa.
Ihmisinä usein meille tästä herkkyyden lahjasta teoksen katsojina tai kuulijoina jäljelle jää vain kysymyksiä mitkä sitten alitajuisina pidemmälle ajalle saattavat tuottaa ja synnyttää hyvää hedelmää, ja mistä sitten oma elämä kiittää.