Mitä merkitsee kääntää selkänsä maailman houkutuksille?
Jättää hyväpalkkainen työ ja hypätä pois oravanpyörästä.
Hylätä kalenterit, kännykät, tietokoneet ja kellot.
Vaihtaa melu ja kuumeinen kiire hiljaisuuteen ja rauhaan.
Luopua turhista tavaroistaan, antaa rahat köyhille.
Valita mieluummin naimattomuus kuin seksi.
Paastota ruuasta mieluummin kuin istua lihapatojen ääressä.
Jotkut sanovat EI vallalle, julkisuudelle, rikkauksille.
Miten ihmeessä jotkut ihmiset päättävät kieltäytyä asioista, joista valtaosa
ei kuuna kullan valkeana tahtoisi luopua?
Millä tavalla vähemmän on enemmän?
Enemmistöön kuuluminen ei taida olla valinta lainkaan,
vainko kieltäytyminen siis on?
Kuolleet kalat eivät vastavirtaan ui…
Pekka Särkiö: ”Mielipidekirjoittaja (HS 8.1.) haluaa kirkon pyytävän anteeksi sitä, ettei se ollut sisällissodassa 1918 poliittisesti puolueeton.”
Oliko se nyt entinen Suomen pääministeri Paavo Lipponen, joka ehdotti jonkinlaista Etelä-Afrikan tyyppistä ”totuuskomissiota” kansalaissodan aikaisten asioiden ja tapahtumien selvittämiseen. Tarkoitti kai lähinnä sen aiheuttamia seurauksia. Pyrkimystä johonkin sen suuntaiseen ainakin jossain määrin sitten kaiketi esiintyikin.
Hyvä muistaa: Jeesuksen opetuksiin seuraajilleen sisältyi kehoitus ”ei tulisi olla osa maailmasta”, sanoi ”ettei hänen kuninkuutensa ole tästä maailmasta”, kehoituksia väkivallan käytöstä tappamisesta pidättäytymiseen ja ”osoittamaan lähimmäisen rakkautta myös vihollisiaan kohtaan”. ”Tehdä lähimmäiselleen aina niin kuin haluaisi itselleen tehtävän” jne.
Tätä taustaa vasten voisikin kysyä, mitä kirkkolaitokset ovat tehneet välittääkseen näitä opetuksia seurakuntalaisilleen? Ovatko kehoittaneet näitä pidättäytymään kaikenlaisesta väkivallan käytöstä ja sotimisesta?
Eri ns. maallisen historian lähteistä käy ilmi, että uuden testamentin aikaiset ensimmäisen vuosisadan alkukristityt eivät osallistuneet aikansa sotilaallisiin ja poliittisiin konflikteihin. Yksi sellainen silloin kiihkeitä tunteita ja myöskin väkivallan purkauksia herättänyt kysymys oli juutalaisten pyrkimys päästä pois Rooman vallan alaisuudesta.
Taustakirjallisuutta ja tietoa huomioonotettavaksi: Raamatun Ilmestyskirja kuvaannollisin ilmaisuin kertoo “Suuresta Babylonista”, jonka se sanoo olevan menossa loppuaan kohti. Sen voidaan ymmärtää kuvaavan jotain uskontoon liittyvää, jolla ei ole Jumalan hyväksymystä, ja odottaa Jumalan tuomioiden toteuttamista. Sen kuvataan olevan “moraalittomissa suhteissa” “maan kuninkaiden/hallitsijoiden” kanssa.
Vesa Ahlfors, totuutta Suomen itsenäistymisvaiheista on etsitty ja löydettykin eri näkökulmia. Sotasurmat -hanke selvitti v. 1918 surmattujen määrää, henkilöllisyyttä ja kuolemansyitä. Luulen, että näkökulmien ero jää olemaan, vaikka eri näkökulmat ovat myös tosia. Punaisten näkökulma tarkastelee asiaa hävinneiden kohtelun ja yksittäisten ihmisten kärsimyksestä käsin. Valkoinen näkökulma – joka mielestäni on jäänyt julkisuudessa vähemmälle – tarkastelee v. 1918 tapahtumia, ennen kaikkea Suomen itsenäistymistä, oikeuden ja laillisuuden näkökulmasta maailmanhistorian tapahtumien taustaa (I Maailmansota, Venäjän vallankumous) vasten. Kyse oli Vapaussodasta, jonka rauha solmittiin Venäjän kanssa Tartossa 1920.
Vesa Ahlfors, Jeesuksen ohjeet lähimmäisen rakastamisesta ja väkivallattomuudesta koskevat ihmisten keskinäisiä välejä. Yksittäisen ihmisen ei pidä kostaa kärsimäänsä väkivaltaa. Sen sijaan ”toisen posken kääntäminen” ei sovi valtioille. Mitä tulisi siitä, jos laillinen esivalta jättäisi puuttumatta poliisin tai armeijan voimin yhteiskuntaan tai sen jäseniin kohdistuvaan vääryyteen, omaisuuden ryöstämiseen tai väkivaltaan? Silloin valtio jättäisi heikot kansalaisensa vääryyden armoille. Tästä syystä kristitty maan asukas voi palvella Jumalan hyvää tarkoitusta, lähimmäisen puolustamista, osallistumalla laillisen esivallan, poliisin tai armeijan palveluksessa vääryyden vastustamiseen.
Pekka Särkiö: ”Vesa Ahlfors, Jeesuksen ohjeet lähimmäisen rakastamisesta ja väkivallattomuudesta koskevat ihmisten keskinäisiä välejä.”
Se koskee kylläkin kaikkia kristittyjä yksilöitä kaikissa elämänvaiheissa ja asioissa.. Uudessa testamentissa kristittyjä ei erotella kansallisuuden perusteella, vaan heidän tulisi olla yhtä yhtenäistä joukkoa huolimatta kansallisuudesta.
Raamatun opetusten mukaan ei voi käyttää väkivaltaa ja tappaa muun maalaisiakaan, vaikka valtio siihen kehoittaisi. Kun valtion edustajat kielsivät Jeesuksen apostoleita julistamasta ja opettamasta Jeesuksen sanomaa, nämä sanoivat: ”Meidän tulee totella ennemmin Jumalaa kuin ihmistä.” Näin siis jos Jumalan lait ja maalliset lait tai valtion käskyt ovat jossain tilanteessa ristiriidassa.
Pekka Särkiö: ”Tästä syystä kristitty maan asukas voi palvella Jumalan hyvää tarkoitusta, lähimmäisen puolustamista, osallistumalla laillisen esivallan, poliisin tai armeijan palveluksessa vääryyden vastustamiseen.”
Useimmat sotaan ryhtyvät valtiot sanovat kokeneensa jonkinlaista vääryyttä, vaikka ne syyt saattavat todellisuudessa olla hyvinkin raadollisia. Suomen viime sodista voi tosin sanoa, että se koki vääryyttä suuremman/suurempien taholta.
Lopullista pysyvää ja kestävää rauhaa ei voida kuitenkaan saavuttaa valtioiden konfliktien kautta. Kristitty näkee, että se tulee onnistumaan vain taivaallisen Jumalan valtakuntahallituksen tulevien toimien kautta. Lähinnä sen odotteen ja toiveen tunnetuksi tekeminen kristittyjen tehtäväksi. Ei pyrkiminen vaikuttamaan valtioiden ja niiden johdon kautta.
Vesa Ahlfors:
”Ei esivalta turhaan miekkaa kanna.”
Mielestäni Pekka Särkiö on blogissaan tarpeettoman liikaa puolustuskannalla. Kirkko voisi ajatella asiaa enemmän inhimillisen kärsimyksen kannalta ja myös pohtia, miten kirkolliset ulostulot (julkisesti esitetyt näkemykset) noina aikoina mahdollisesti osaltaan lietsoivat tavallisiin suomalaisiin ihmisiin kohdistuneita laittomuuksia ja väkivallantekoja. Ehkä voitaisiin myös miettiä, onko kirkko tosiaan ollut, kuten Särkiö blogissaan sanoo: ”silloin – ja edelleen – parlamentarismin ja oikeusvaltion kannalla”.
Särkiö sanoo, että ”tulisiko kirkon pyytää anteeksi sitä, että se oli silloin – ja on edelleen – parlamentarismin ja oikeusvaltion kannalla?”.
Mielestäni kaikkia kirkollisia ulostuloja noina aikoina ei voi perustella sanomalla että kirkko oli tasa-arvon, oikeusvaltion ja parlamentarimsin kannalla.
Mielipidekirjoituksessa (HS 8.1), johon Särkiö viittaa, sanotaan mm. seuraavia asioita:
”Arkkipiispa Gustaf Johanssonin mielestä kaikki Jumalan kieltäjät piti tappaa. Naisemansipaatio oli hänen mielestään kristinuskon vastaista… Piispa O.I. Colliander julisti, että työväestö oli kapinointinsa takia ”Jumalan kirouksen alainen ja jätettävä Saatanan haltuun”. Sisällissodalle annettiin uskonnollinen tulkinta: kyseessä oli sosialismin viha kristinuskoa ja kirkkoa kohtaan.”
Uuden testamentin eksegetiikan dosentti Niko Huttunen on julkaissut tähän asiaan liittyvän tutkimuksen: ”Raamatullinen sota. Raamatun käyttö ja vaikutus vuoden 1918 sisällissodan tulkinnoissa” (2010, Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 216, Hakapaino Oy, Helsinki).
Teoksesta löytyy lisätietoa asiasta, muun muassa mielipidekirjoituksessa mainitun piispa Collianderin näkemyksistä. Niko Huttusen mukaan Colllianderin eskatologiset näkemykset edustivat 1900-luvun alussa ”kirkollista valtavirtaisuutta”, jota etenkin vanhempi papisto kannatti.
Colliander julkaisi vielä sisällissodan jälkeen vuonna 1922 teoksen nimeltä ”Nykyinen murrosaika pyhän raamatun ilmoittaman Jumalanvaltakunnan historian valossa”. Tässä teoksessa hän ei asettunut demokratian (eli siis Särkiön mainitseman parlamentarismin kannalle) vaan oli sitä mieltä, että demokratia heijastaa ennenkaikkea Saatanan ajattelutapaa. Demokratiassa kansan tahto nostetaan korkeimmaksi laiksi, vaikka tämä asema kuuluu Jumalalle. Collianderin tulkinnassa demokratian omaksunut kansa on se antikristus, joka kohottaa itsensä jumalaksi Jumalan paikalle. Collianderin mielestä alistaminen on demokratialle ominaista: ihmiset alistetaan epäjumalanpalvelukseen. Punaisten toiminnan vastustus kytkeytyi Collianderilla laajempaan demokratian vastustukseen.
Sari Roman-Lagerspetz: ” Ehkä voitaisiin myös miettiä, onko kirkko tosiaan ollut, kuten Särkiö blogissaan sanoo: “silloin – ja edelleen – parlamentarismin ja oikeusvaltion kannalla.”
Mitäpä itse kansankirkosta arvelisit, kun luet tuon allaolevan Juhani Ahon muistiinpanoista löytyvän kuulutuksen:
”Maassamme on tapahtunut suunnaton väkivalta. Sosialidemokratisen puolueen johto on, antautuen kannattamaan rikollisten ainesten mielettömiä pyyteitä ja nojaten vieraan sotaväen apuun noussut kumoamaan Suomen laillisen valtio- ja yhteiskuntajärjestyksen, pannakseen tilalle oman mielivaltansa. Se on rohjennut käskeä vangitsemaan maan laillisen hallituksen jäsenet ja koettaa saada haltuunsa määräämisvallan maassa.
Alla mainitut eduskuntaryhmät, jotka edustavat Suomen kansan enemmistöä, panevat jyrkän vastalauseen tätä vähemmistön julkeata vallankaappausyritystä vastaan. Valtiovalta Suomessa kuuluu yksinomaan Suomen lailliselle Eduskunnalle ja sille hallitukselle, jonka tämä eduskunta on asettanut, sekä maan laillisille viranomaisille. Ainoastaan mitä nämä kukin kohdastansa käskevät, tulee kaikkien noudattaa. Määräyksiä vastaan, joita omavaltaiset vallananastajat ja niiden käskyläiset voivat antaa, on jokainen velvollinen puolustamaan laillista yhteiskuntajärjestystä.
Helsingissä 29.1.1918
Suomalaisen puolueen eduskuntaryhmä
Maalaisliiton eduskuntaryhmä
Nuorsuomalaisen puolueen eduskuntaryhmä
Ruotsalaisen kansanpuolueen eduskuntaryhmä
Kansanpuolueen eduskuntaryhmä.”
Joo, ei ”kirkko” mitä sillä nyt sitten tarkoitetaan viime vuosisadan alun kontekstissa, tosiaankaan ollut mikään demokratian tai ”edistyksellisyyden” esitaistelija. Tosin tulee muistaa, ettei mitään yhtenäistä kirkollista käsitystä ollut. ”Kirkko” oli erittäin moniääninen.
Körttipatriarkka Wilhelmi Malmivaara kirjoitti 1900-luvun alkupuolella seuraavasti:
” Jos kansamme rupeaa valtaansa käyttämään omin päinsä, ei ole enää, ystävät, kuin yksi askel jäljellä siihen, että Jumalan sana pannaan pois, kirkot pois, Herran tunto pois. Tiedättekö kenen valta silloin tulee? Se on kehityksen viimeinen askel. Ensin Jumalan valta, sitten kuningasvalta, sitten kansanvalta, sitten perkeleen valta.”
Lähes vastustamaton kiusaus olisi siteerata, eräiden suurinpiirtein samoihin aikoihin vaikuttaneiden vanhoillislestadiolaisten vaikuttajien hyvin demokratiamyönteisiä puheenvuoroja, mutta olkoon, ettei mene mainostamiseksi.
Kari-Matti Laaksonen,
Kuka haaveili noina vuosina mistäkin. Mm. Tannerin avustamana Ruotsiin paennut fil.tri, Helsingin yliopiston dosentti, kansanedustaja, sdp:n puoluetoimikunnan pj, vallankumoushallituksen valtiovarainministeri ja Suomen Punaisen Kaartin viimeinen esikuntapäällikkö Edvard Gylling laati syksyllä 1919 Tukholmassa Leninille ”Ehdotuksen karjalaiseksi kommuuniksi”. Tämän ehdotuksen Lenin hyväksyi ja neuvostohallitus julisti ehdotuksen mukaisesti 7.6.1920 Itä-Karjalan itsenäiseksi työkommuuniksi. Sen kansankomissaarien neuvoston puheenjohtajaksi l. pääministeriksi nimitettiin Edvard Gylling.
Tässä ote ehdotuksesta:
”Karjala on maantieteellisesti osa Skandinaviaa. Pohjoisosiltaan sen rajat ovat hyvin lähellä Ruotsia, Norjaa ja Suomea. Se on strateginen lähtökohta Skandinavian vallankumoukselliseksi tekemiselle. Sieltä käsin voidaan suorittaa vallankumouksellista toimintaa kaikissa näissä valtioissa. Sinne voitaisiin kerätä tovereita näistä maista taloudelliseen työhön tai suoraan sotilaalliseen koulutukseen. Siellä voitaisiin muodostaa samalla lailla suomalaisia, ruotsalaisia ja norjalaisia rykmenttejä. Sekä Pohjois-Norjassa ja Pohjois-Ruotsissa olisi löydettävissä hyvä pohja tälle toiminnalle. Tuleva vallankumous Skandinaviassa saisi sekä materiaalisen että moraalisen tuen Karjalaisesta kommuunista.”
Sari Roman-Lagerspetz. Muutamia kommentteja. Ensinnäkin kuinka lähdekritiikin kestäviä ovat mielipidekirjoittajan väitteet piispojen Collianderin ja Johanssonin lausumista, kuten että ”kaikki jumalankieltäjät pitäisi tappaa”. 1900-luvun alun kirkossa oli useita eri virtauksia. Kaikki piispat eivät ajatelleet samalla tavalla. Oulun piispa J.R. Koskimies julkaisi maaliskuun vallankumouksen johdosta 1917 kiertokirjeen, jossa kehotti säilyttämään ”rohkean tyyneyden, maltin ja järkevyyden”. Hän tähdensi kirkon yhteiskunnallisia velvollisuuksia ja ehdotti 1917 lopulla piispojen yhteistä paimenkirjettä rauhoittamaan kansalaisten mielialoja. Kansalaissodan jälkeen hän julkaisi uuden paimenkirjeen, jossa teroitti kansallisen sovinnon välttämättömyyttä ja sai kirkolliskokouksen yhtymään siihen. (H.Mustakallio, kansallisbiografia). Tarkoitan parlamentarismilla ja demokratialla juuri tätä, laillisten rakenteiden kautta vaikuttamista, johon isoäitini setä tähtäsi.
Tuula Hölttä,
Ihan ok kommentti sinulla, tosin en parhaalla tahdollakaan näe sillä mitään yhteyttä omaan kommenttiini.
Särkiön kommenttin sen verran, että J.R Koskimies (Forsman) muistaakseni vuosina1905-1906, ja myöhemminkin, tuki monia sosialistien vaatimuksia. Samoin myöhempi arkkipiispa Erkki Kaila, Jaakko Gummerus, Martti Ruuth jne…
Jos huomio kiinnitetään yksinomaan Johanssoniin ja Collianderiin(tai heidän yksittäisiin lausumiin), silloisesta kirkollisesta kentästä muodostuu hyvin yksipuolinen, ja väärä, kuva.
1) Kirkon pitäsi pyytä anteeksi edustajiensa suhtautumista työväestön oikeutetuihin reformivaatimuksiin säätyvaltiopäivillä ja eduskunnassa. Noiden vaatimusten lähes täydellinen torppaaminen oli yksi sisällisodan suuri syy.
2) Kirkon pitäsi pyytää anteeksi noidanpolttoja ja niitä edeltäneitä kidutuksia ja ruoskimisia.
Seppo Heinola :”Kirkon pitäsi pyytä anteeksi edustajiensa suhtautumista työväestön oikeutetuihin reformivaatimuksiin säätyvaltiopäivillä ja eduskunnassa. Noiden vaatimusten lähes täydellinen torppaaminen oli yksi sisällisodan suuri syy.”
Jahas. 🙂 Yksilöitkö tarkemmin mitä säätyvaltiopäiviä mahdat tarkoittaa.
Anton Huotari kertoo Työväen kalenterissa 1927, että 22.5.1907 kautensa aloittanut ensimmäinen eduskunta hajotettiin jo seuraavan vuoden maaliskuussa venäläisen virkavallan toimesta venäläisten politiikkaan kohdistuneen arvostelun vuoksi. ”Samaan aikaan järjestettiin Venäjän ministerineuvoston yhä läheisempi sekaantuminen maamme sisäisiin asioihin, mikä sittemmin kehittyi vuonna 1910 ”yleisvaltakunnalliseksi lainsäädännöksi”.”
Vuoden 1908 vaaleissa valittu eduskunta hajotettiin 1909, kun puhemiehenä toiminut Svinhufvud ei ollut totellut määräystä, jonka mukaan eduskunnan avajaisissa pidetyssä puheessa ei saanut kosketella politiikkaa. Seuraava eduskunta hajotettiin marraskuussa 1909, syynä ns. sotilasmiljoonien kielto. Neljäs v. 1910 valittu eduskunta hajotettiin syksyllä 1910, kun eduskunta kieltäytyi käsittelemästä duuman hyväksyttäväksi tarkoitettua ”yleisvaltakunnallista lakia”. ”Vasta vuonna 1911 valittu eduskunta sai rauhassa istua lain määräämät kolme istuntokauttaan ja sen viimeisillä valtiopäivillä v.1913 puhemieheksi valittiin Oskari Tokoi. V. 1913 oli jälleen vaalit, mutta silloin valittu eduskunta sai maailmansodan vuoksi istua vain vuoden 1914 valtiopäivät. Vuoden 1916 vaaleissa valittu eduskunta sääti ns. valtalain, jota kuitenkaan ei saatu lainvoimaiseksi Venäjän vallankumouksen sekasortoisen tilanteen vuoksi, mikä johti eduskunnan hajottamiseen ja ensimmäiseen porvarien yhteisrintaman syntymiseen. Siihen asti eduskunnat olivat olleet sosialistienemmistöisiä.
Tuula Höltällä ovat aikalaisdokumentit hyvin hallussa.
Tuula Hölttä: Ei niitä säätyvaltiopäiviä kovin monta Venäjän vallan alla ollut, mutta tietenkin tarkoitan niitä säätyvaltiopäiviä, joilla tytöväestön pyytämiä reformeja päästiin ylipäätään esittämään vaika omaa säätyä työväestöllä vielä ollutkaan. Eräillä säätyvaltiopäivillä esim.lasten yötyön kieltämistä vastusti vahvasti muistaakseni kirkkoherra Kihlström.
Sitten kun työväestöllä oli eduskunnasa enemmistö jase säti demokraattisen valtalain, tilasivat Suomen porvarit Venäjältä eduskunnan hajottamisen.. Tämä törkeä laittomuus oli yksi sisällisodan suuri syy.
Pekka Särkiö,
Mainitset lähdekritiikin koskien arkkipiispa Johanssonin ja piispa Collianderin puheita:
En itse löydä lähdettä sille sanoiko arkkipiispa Johansson kirjaimellisesti että ”kaikki jumalankieltäjät piti tappaa”. Dosentti Niko Huttusen kirkkohistoriallisessa tutkimuksessa (johon aiemmassa kommentissani viittaan) sanotaan seuraavasti: ”Arkkipiispa Gustaf Johanssonin mielestä punavankien puolesta ei sopinut rukoilla jumalanpalveluksissa: heidän takiaan maan yllä lepäsi nyt verivelka ja se olisi sovitettava ankarin rangaistuksin. Savonlinnan piispa O.I. Colliander katsoi punaisten ja valkoisten välisen sodan Antikristuksen ja Herran väliseksi. Mannerheimille hän kirjoitti, että kapinallisjohtajat, julmuuksiin syyllistyneet ja naispunakaartilaiset on ammuttava. Lisäksi saksalaisten saamat sotavangit pitää toimittaa Saksaan pakkotyöhön ja lopuilta kapinallisilta olisi teloituksen uhalla otettava uskollisuudenvala. Collianderin mukaan toimenpiteet perustuivat Raamattuun (Huttunen 2010, 154).
Huttusen mukaan Johanssonin ja Collianderin edustamalla eskatologialla ja biblisismillä, josta em. tulkinnat nousivat, oli vahva asema Suomen kirkossa sisällissodan aikoina.
Sari Roman-Lagerspetz, keskustelin Niko Huttusen kanssa viime keskiviikkona tästä mielipidekirjoituksesta. Hän ei pitänyt näin kärjekästä kuvausta Collianderin ja Johanssonin kannoista oikeana. Esimerkiksi Collianderin sanat HS:n mielipidekirjoituksessa ”…työväestö oli kapinointinsa takia Jumalan kirouksen alainen ja jätettävä Saatanan haltuun” on osa sitaattia Paavalin 1. Korinttilaiskirjeestä: ”se, joka tuommoisen teon on tehnyt, on Herran Jeesuksen nimessä hyljättävä saatanan haltuun lihan turmioksi, että hänen henkensä pelastuisi Herran päivänä.” (1 Kor 5:3-5). Paavalilta lainattu ajatus siis tähtää väärin tehneiden (kapinoiva työväestö) pelastumiseen.
Pekka Särkiö,
Lähdekriittinen kommentti:
minä en luonnollisestikaan kykene kommentoimaan mitään sellaista mitä sinä ja Niko Huttunen olette kahden kesken keskustelleet. Voin kommentoida vain sitä, mitä tutkijat (mm. Niko Huttunen) ovat julkaistuissa tutkimuksissaan kirjoittaneet. Niin teinkin tämän keskusteluketjun kommenteissani.
Käsittääkseni Niko Huttusen teoksessaan esittämä dokumentointi siitä mitä arkkipiispa Johansson ja piispa Colliander ovat noina aikoina julkisesti puhuneet ja kirjoittaneet pitää edelleen paikkansa.
En ole missään nähtyn Johanssonin vaativan kuolemaa uskottomille. Jos hän näin on todella tehnyt, olisi mukava tietää lähde. Todennäköisesti kysmyksessä on kärjistys Johanssonin lausunnosta vuoden 1889 valtiopäivillä. Tuolloin hän pappissäädyn edustajana kannatti kuolemanrangaistuksen säilyttämistä rikoslaissa. Tuollon säädettiin nykyinen Rikoslaki korvaamaan vuoden 1734 lain Rikoskaarta. Vuoden 1734 Rikoskaaressa jumalanpilkasta oli säädetty ankarimmaksi rangaistukseksi kuolema.
Voin liki 100% varamuudella sanoa, että ketään ei ole autonomian aikana tuomittu kuolemaan tästä rikoksesta. Johansson halusi, että Rikoslain 10 luvun 1 §:ään jäisi kuolemanrangaistus, koska hän piti sitä omasta hierarkisesta näkökulmastaan loogisena rangaistusasteikolla.
Kun muistetaan, että Suomessa ei ketään kuolemaantuomittua teloitettu rauhan aikana sitten vuoden 1825, koska kaikki kuolemanrangaistukset muutettiin Siperiaan karkoitukseksi, Johanssonin ehdotus ei ole aivan niin raju kuin miltä se nyt kuulostaa.
Ceterum censeo: Johanssonista pitäisi saada nykyaikainen biografia.
Matti Pulkkiselta uskottava selitys, kuinka Johanssonin suuhun on pantu väite: ”Jumalattomat pitäisi tappaa”.
Sari Roman-Lagerspetz, keskusteluni Niko Huttusen kanssa koski Hesarin melipidekirjoittajan antamaa kuvaa piispa Collianderista ja arkkipiispa Johanssonista. Tämä kuva oli tendettinen eikä vastannut totuutta.
Pekka Särkiö,
Arvostat lähdekritiikkiä. Aiemmassa kommentissasi peräänkuulutit lähdekritiikkiä mm. suhteessa Helsingin Sanomien mielipidekirjoittajan tekstiin. Näin ollen olisi toivottavaa, että perustelisit itsekin väitteitäsi (esim. sitä väitettä, että Helsingin Sanomissa julkaistu mielipidekirjoitus antoi totuudenvastaisen kuvan arkkipiispa Johanssonista ja piisa Collianderista) muutenkin kuin viittaamalla dokumentoimattomiin ja yksityisiin, kahdenkeskisiin keskusteluihin.
Seuraavaksi vielä yksi suora viittaus Niko Huttusen kirjasta ”Raamatullinen sota. Raamatun käyttö ja vaikutus vuoden 1918 sisällissodan tulkinnoissa” (sivu 154):
”Arkkipiispa Gustaf Johanssonin mielestä punavankien puolesta ei sopinut rukoilla jumalanpalveluksissa: heidän takiaan maan yllä lepäsi nyt verivelka ja se olisi sovitettava ankarin rangaistuksin. Kantansa perusteeksi arkkipiispa vetosi muun maussa Kainin ja Abelin tarinaan. Piispojen ajattelun taustalla häilynee esivaltaopetus, jonka mukaan esivallalle ”Kainien surmaaminen” oli oikeutettua.”.
Kirkon ei ole tarvis pyytää anteeksi. Siihen, että papisto oli lähes yksimielisesti valkoisten puolella on kaksi selitystä, toinen yleispoliittinen ja toinen kirkkopoliittinen. Yleispoliittinen selitys on se, että punaiset olivat kaappaamassa valtaa yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella valitulta eduskunnalta ja sen nimittämältä parlamentaariselta enemmistöhallitukselta vastoi demokratian pyhimpiä periaatteita. Vaalitulokseenhan tulisi aina alistua myös hävinneen puolueen. Demokratian opettelu oli kuitenkin tuolloin vielä alkutekijöissään. Valkoisten asia oli siis oikeutettu, he puolustivat demokraattista oikeusvaltiota aseellista vähemmistödiktatuuria vastaan. Kirkkopoliittinen selitys on se, että 1900-luvun alkuvuosina sosialistinen lehdistö ja puolueen puhujat olivat tehneet hyvin voimakasta kirkon ja kristinuskon vastaista propagandaa, joten punainen osapuoli luonnollisesti nähtiin vihollisena ja sen valtaannousu kuolemanvaarana kirkolle.Näin asian näkivät ilmeisesti myös ne uskovaiset työväenluokan jäsenet, jotka äänestivät ei-sosialistisia puolueita näin mahdollistaen valkoisten enemmistöaseman eduskunnassa. Sittemminhän työväenliikkeen suhtautuminen kristinuskoon on onneksi kehittynyt paljon myönteisemmäksi, onhan yhteistä arvopohjaa sentään aika paljon.
Syksyllä 1917 pidetyissä eduskuntavaaleissa Sosiaalidemokraatit saivat 45% äänistä ja 92 paikkaa. Tosin laskua edellisiin vaaleihin oli 2,5% äänistä ja 11 paikkaa, joten he menettivät enemmistöaseman eduskunnassa. Suomalainen, Nuorsuomalainen ja Kansanpuolue muodostivat vaaliliiton ( ja myöhemmin Kokoomuspuolueen). Niiden kanssa Maalaisliitto ja Ruotsalainen kansanpuolue sekä Kristillinen työväenpuolue saivat enemmistön ja muodostivat Senaatin. Sosiaalidemokraateilla oli edelleen hyvä mahdollisuus ajaa köyhän kansanosan asiaa suurimpana edsukuntaryhmänä parlamentaarista tietä. Kommunistisen vähemmistön ryhtyminen vallankumoukseen ohitti kuitenkin demokratian ja laillisuuden.
Pekka Särkiö,oikeisto oli häpeällisesti pyytänyt keisaria hajottamaan vasemmisto enemmistöisen eduskunnan:
”917 sosialistienemmistöinen eduskunta laati ns. Valtalain, jonka myötä aiemmin keisarille kuulunut valta siirrettiin kansan valitsemalle eduskunnalle.
Tämä kansanedustajiensa laillisesti tehty ’itsenäisyysjulistus’ ei kuitenkaan sopinut eduskunnan
p o r v a r i s t o l l e, vaan Kerenskin vallankumoushallitus hajotti eduskunnan laittomasti porvaripuolueiden tuella. Eduskunnan laittoman hajotuksen jälkeen järjestettiin, niin oliko kyseessä lailliset vai laittomat, vaalit jossa porvaripuolueet saivat enemmistön.”
Olen ensimmäistä kertaa Seppo Heinolan kanssa täsmälleen samaa mieltä. Sisällisodalle oli monta syytä. Yksi oli osan vasemmistoa turhautuminen. Olisi syytä muistaa, että porvarit torppasivat vasemmiston laillisesti tekemän itsenäisyysjulistuksen venäläisten tuella. Itsenäisyys ei tässä vaiheessa porvareita kiinnostanut.
Kesän 1917 valtalaki ei vielä ollut ihan tädellinen itsenäisyysjulistus, sillä ulkopolitiikka jäi Venäjän holhoukseen. Sitä kannatti sosialidemokraattien lisäksi myös ns. itsenäisyysmiesten ryhmä, johon kuullui kansanedustajia nuorsuomalaisista ja ruotsalaisesta kansanpuolueesta. Eduskunnan hajotuspäätöksen laillisuus kylläkin kyseenalaistettiin, joskaan keisaria ei tietysti enää silloin ollut, vaan hajotuksesta päätti Venäjän tasavaltainen hallitus, joka tulkitsi toistaiseksi voivansa käyttää hallitsijan valtaoikeuksia kunnes uusi perustuslaki koko Venäjälle saataisiin aikaan. Syksyn vaaleja sosialistit eivät boikotoineet eivätkä myöskään asettaneet sen tulosta kyseenalaiseksi, olivathan jotkut jo maaliskuun vallankumouksen yhteydessä vaatineet perustulakia säätävän kansalliskokouksen valitsemista uudessa tilanteessa. Porvarit pitivät kuitenkin sortovuosien oikeustaistelun jälkitilassa tärkeänä perustuslaillisen jatkuvuuden säilyttämistä vaikka sitten lain pykäliä venyttäen, siirrettinhän hallitsijan oikeudet lokakuun vallankumouksen jälkeen tilapäisesti eduskunnalle itselleen, joka sitten nimitti Svinhufvudin senaatin.
Yrjö Sahama :”Kesän 1917 valtalaki ei vielä ollut ihan tädellinen itsenäisyysjulistus, sillä ulkopolitiikka jäi Venäjän holhoukseen.”
Tannerin näkemys on, että eduskunnan hajoitus syksyllä 1917 aiheutui Kerenskin uudesta hallituksesta, joka ei hyväksynyt kesän 1917 valtalakia, jossa eduskunta siirsi itselleen aiemmin tsaarin hallinnolle kuulunutta valtaa. Valtalakia ei oltu vahvistettu missään eikä julkaistu lain määräämällä tavalla, joten tilanne oli juridisesti hyvin epäselvä.
Jos eduskunta ei olisi noudattanut hajoitusmääräystä, Tannerin mukaan oli luultavaa, että eduskunta olisi hajoitettu sotaväen avulla, jonka seurauksena olisi saattanut olla sotilasdiktatuuri, jonka avulla Suomi olisi ollut ”helposti liitettävissä Venäjän yhteyteen Neuvosto-Suomena tai suorastaan maakuntana.”
Lopulta eduskunta hyväksyi äänin 127-68 sosialidemokraattien tukemana 15.11.1917 maalaisliiton tekemän esityksen ”Koska sitä valtionhoitajakuntaa, jolle eduskunta on päättänyt antaa Suomen korkeimman hallitusvallan käytön, ei vielä ole voitu valita, päättää eduskunta toistaiseksi käyttää itse sitä valtaa, joka voimassa olleiden säännösten mukaan on kuulunut keisarille ja suuriruhtinaalle”.
Vielä samana yönä klo 1.45 eduskunta vahvisti korkeimman valtiovallan haltijana kunnallislait äänin 147-45 ja kahdeksan tunnin työaikalain äänin 149-42. Seuraavana päivänä vajaalukuinen ”Setälän senaatti” jätti kirjalliset eronpyynnöt, jonka jälkeen eduskunnan työ pysähtyi lähes viikoksi alkaneen suurlakon vuoksi. (Väinö Tanner: Kuinka se oikein tapahtui, Helsinki 1949)
Minä en ole huomannut yhtään esitystä siitä, että kapinaan nousseitten tahojen tulisi pyytää anteeksi laillisen hallitusvallan kaatamisyritystään. Sitähän tulisi pyytää anteeksi eikä sitä, että yritys tuli estettyä.
Tässä olisi Arhinmäelle kommentin paikka.
Mutta taitaa keskittyä keräämään lenkkareita ja inhoamaan Cheekin menestystä.
Jos Särkiön kirjoitus olisi ylioppilaskirjoitusten aine niin hän saisi siitä heikon arvosanan koska teksti ei vastaa otsikkoa.
Ei nykyinen kirkko voi ottaa vastuuta silloisen kirkon toimista . Silloiset aktöörit vastaavat itse historialle.
Kenelle tuollainen anteeksipyyntö voisi olla osoitettu? Vertaus Etelä_ -Afrikkaan, jossa asianosaiset ovat hengissä ja elävät toistensa parissa ,on ontuva.
Mikä on se sovinnon tarve? Onko suomalainen yhteiskunta sellainen luokkayhteiskuna jossa se jakaantuu punaisten ja valkoisten jälkeläisiin siten että he eivät ilman tällaista sovittelua ja anteeksipyyntöä voi elää yhdessä?
Anteeksipyyntö olisi siis vain hurskas ele ilman sisältöä.
On toinen asia jatkaa sitä toinen toisensa vakaamuksen kunnioituksen linjaa joka Suomessa on vallinnut jo puolen vuosisataa.Kyllä yhteiset vainajat 20 vuotta 1918 tapahtumien jälkeen oli kansallinen veriuhri joka vakavudessaan loi edellytykset aikakaudellemme, jossa tyydymme nettisotaan ruutipanosten sijan . Kukaan ei kuole vaikka itsetunto voikin saada särönsä.
Markku Hirn, osoitan mielestäni, että kirkko ja sen piispat ovat edistäneet sovintoa 2000 -luvulla siunaamalla ennen siunaamattomia joukkohautoja ja näissä yhteyksissä pahoitelleet kirkon tuolloista kovuutta. Samalla sovinnon tiellä tulisi edetä, koska kirkko tänään koostuu sekä punaisten että valkoisten jälkeläisistä, joilla ei ole ollut osaa 1918 tapahtumissa.
Pekka Särkiö, kiitos komentista. Kritisoin sitä, että suurin osa tekstistäsi käsitteli sisällissodan oiketusta eikä sunkaan sitä että pitäisikö kirkon pyytää anteeksi omia sen aikaisia kannanottojaan .
Olisi mielenkiintoista jos kehittelisit juuri otsikkosi teemaa. Miksi tuollainen anteeksi pyyntö olisi paikallaan tämän päivän maailmassa kun tuota sovintoa ,niinkuin itsekkin toteat , on tehty jo pitemmän aikaa? Mitä viellä puuttuu?
Kiinnostava kysymys tietysti olisi: Missä määrin silloin kirkon papisto neuvoi seurakuntalaisiaan olla osallistumatta sotatoimiin ja väkivaltaisuuksiin, kuinka paljon taas kehoitti sellaiseen? Oliko aloittaneeksi katsotulla osapuolella käsitys, että kirkko olisi vastapuolen (voimakkaamman) kannalla/puolella? jne. Kristillisyyden sanomahan on rauhansanomaa.
Varsin useinhan historiassa uskonnot ovat antaneet itsensä ”instrumenteiksi” erilaisissa sotaponnisteluissa ja tilanteissa.
Vesa Ahlfors :”Oliko aloittaneeksi katsotulla osapuolella käsitys, että kirkko olisi vastapuolen (voimakkaamman) kannalla/puolella? jne. Kristillisyyden sanomahan on rauhansanomaa.”
Suomen suuriruhtinaana (1881-1894) toiminut tsaari Aleksanteri III tuki nationalismia ja anarkismia ja aloitti kansallisten vähemmistöjen venäläistämisen, mikä tarkoitti suomalaisille lisääntyvää venäläissortoa. Kaikkein eniten venäläistämispyrkimyksiä ja suomalaisia sortavia venäläisiä lakeja vastustivat – ja myös rikkoivat – sosiaalidemokraatit, jotka ajoivat Suomen itsenäisyyttä ja omaa yhteiskunnallista ohjelmaa, joka takasi sen, että heistä tuli Suomen suurin puolue.
Sitten oli ryhmä, jonka mielestä esivalta on Jumalan asettama, joten lakeja piti noudattaa olivatpa ne millaisia hyvänsä. Tähän ryhmään kuului pappeja ja myös arkkipiispa Johansson, joka tuomitsi ”demokratian”, joka rikkoi esivallan säätämiä lakeja. Alla esimerkki silloisen arkkipiispan ajattelusta. Kirje on kopio 10.2.1901 ilmestyneestä Koitto-lehdestä, joka löytyy digitaalisesta arkistosta:
”Arvoisat virkaveljet!
Koska papistolle ja muille on lähetetty kehoituskirjelmiä, että ei luettaisi saarnastuoleista uutta asevelvollisuuslakia katson minä velvollisuudekseni lausua mielipiteeni tästä asiasta.
Raskas lyönti on kohdannut kansaamme, syvästi on sen oikeudentuntoa häväisty, emme ole odottaneet sellaista lakia. Me emme ole rikkoneet monarkiaa emmekä keisarikuntaa vastaan, mutta Jumalan edessä olemme syntisiä ja Jumalan rangaistus on tullut meidän päällemme. Ainoastaan Jumalalta tulee apu ja senvuoksi meidän on horjumatta kulettava hänen tahtonsa jälkeen.
Papin lainmukainen velvollisuus on lukea kirkoista julki valmistetut säädökset, eikä hänelle kuulu punnitseminen ovatko ne laillisia vai ei. Jos hän ei sitä tee asettuu hän lain ulkopuolelle ja vastaan esivaltaa. Erilaisilla syillä on luultavasti kehoitettu pappeja olemaan julkilukematta asevelvollisuuslakia, mutta minun käsitykseni mukaan on selvää, että Jumalan tahto ei ole sellaisen vastarinnan puolella. – Sitä paitsi seuraukset eivät tästä ole niinkään pienet kuin moni luulee, pappi panee siinä alttiiksi palveluspaikkansa ja toimeentulonsa.
Mitä vielä asian oikeudelliseen puoleen tulee, niin sanotaan, että kun yksi osa kansasta rikkoo lakia on se kehoituksena muillekin lain rikkomiseen, mutta tällaiseen näkökantaan ei kristitty suinkaan voi yhtyä.
Helsinki, 12 p. elok 1901
Gustaf Johansson, arkkipiispa
P.S. Julkiseksi ei tätä ole tehtävä, mutta sen johdosta, että on kehoitettu olemaan mainittua lakia lukematta, katson velvollisuudekseni sanoa mielipiteeni.
sama.”
Korjaus ed. kommenttiin, jossa lehden nimi on Koitto kun pitäisi olla Koitar. Pahoittelut virheestä.
Pekka Särkiö, eihän meillä ennen Väinö Linnan Pohjantähteä muuta näkökulmaa julkisesti ollutkaan kuin valkoinen.
Sitten on pikkuhiljaa punainen näkökulma alkanut dominoida, mutta nyt on tilanne tasaantumasa vaikka uustiukkavasemmistolaisuus nostaakin taas hieman päätään. Kuten uustiukkaoikeistolaisuuskin.
SOSIALIDEMOKRAATTISEN PUOLUEEN ON PYYDETTÄVÄ PUNAISILTA JA VALKOISILTA ANTEEKSI!
Kyllä on ihmisten ajatukset saatu sekaisin. Kun sosialidemokraattinen puolue ryhtyy aseelliseen kapinaan Suomen laillista hallitusta vastaan ja aiheuttaa kuolemaa ja kärsimystä niin valkoisille kuin punaisille, miksi kirkon silloin tulisi pyytää jotain anteeksi? Kirkkohan oli koko ajan laillisesti valitun hallitusvallan puolella – ja ihan oikeutetusti.
Sama tendenssi, eli tiedotusvälineiden aivopesu väärän puolesta, näkyy Syyrian tilanteessa. Kun kansa nousee aseelliseen kapinaan laillista hallitusta vastaan ja tappaa satoja hallituksen kannattajia, ja kun hallitus sitten joutuu jopa ampumaan joitakin kapinallisia, nousee suuri poru. Ja Suomen hallitus ottaa ulkomaista velkaa ja vähentää kotimaassa vanhustenhoitoa ja lastenhoitoa ja tinkii puolustuskyvystämme mutta lähettää kymmeniä miljoonia euroja näiden sodan aloittajien tukemiseksi. Kyllä on nykyinen hallitus meille suureksi vahingoksi, niinkuin Björn Wahlroos juuri uskalsi ääneen lausua.
Erkki O Auranen
luterilainen liberaalifundamentalisti pappi
Kyllä on kapea tuo Aurasen mailmankatsomus. Ei historiaa voi inhimillisestä ja rakakudellisesta näkökulmasta palauttaa vain muodolliseen juridiikkaan. Juridisesti kun oli aivan oikein,että leipomoissa tehtiin aikanaan 18 tuntisia työpäiviä ja lapset olivat 14 t. yötöissä ja kuolivat tauteihin tehtaissa kuin kärpäset. Parannusehdotuksia näihin olohin vastustivat mm. jotkut papit.
Seppo Heinola :”leipomoissa tehtiin aikanaan 18 tuntisia työpäiviä ja lapset olivat 14 t. yötöissä ja kuolivat tauteihin tehtaissa kuin kärpäset.”
Anton Huotari kertoo Työväen kalenterissa 1927, että 22.6.1907 aloittaneen ensimmäisen eduskunnan istuntokaudella oli tarkoitus ratkaista kieltolaki, kunnallisen äänioikeuden uudistus ja maanvuokralaki. Vain kieltolaki ehdittiin käsitellä loppuun, mutta sitä ei koskaan vahvistettu ja tärkeimmäksi tulokseksi ensimmäiseltä istuntokaudelta jäi uusi leipurilaki, jossa ensimmäisen kerran tunnustettiin 8-tuntisen työpäivän periaate samalla kun laki lopetti leipurien yötyön.
Tuo eduskunta hajotettiin jo maaliskuussa 1908 sen hyväksyttyä sosiaalidemokraattien vastalauseen mukaisen päätöslauselman. Se oli epäluottamuslause Mechelinin perustuslailliselle senaatille, ”mutta samalla niin kipeä venäläisen politiikan arvostelu, ettei venäläinen virkavalta voinut sitä sietää.” Kaiken kaikkiaan Huotari pitää eduskuntatyön suurimpana esteenä yltynyttä venäläissortoa, ”joka teki eduskuntatyön jokseenkin vähän merkitseväksi.”
>>>>Silti katson että hän ei ymmärrä miksi “punakapina” ylimalkaan tapahtui.Hänen mielestään työväenliikkeellä ja maaseudun köyhällistöllä ei voinut olla pätevää syytä kansannousuun.>>>
Hirn
Tämä oli Tuula Höltästä sanottua j a väärin perustein minun mielestäni.
Entisen punikin ja torpparin tyttärenpoikana olen sitä mieltä, että Hölttä hyvinkin ymmärtää.
Ei maaseudun tilanne antanut aihetta kapinaan maassa, jossa oli kaikki edellytykset lähteä
parlamentaarisen reformin tielle. Sehän oli Venäjän yhteydessä ja sodan tähden estynyt.
Tämän Hölttä on hyvin asiallisesti tuonut täällä esiin, lainsäädäntötyön mahdottomuuden vuosina 1906-1917.
Ilman punakapinaa Suomi olisi jo 1920-luvulla päässyt reformipolitiikan tielle Ruotsin tapaan.
Olisi hyvä muistaa millaista agitaatiota esim. Työmies-lehden Valpas-Hänninen harjoitti vuosikaudet tätä yhteiskuntaa vastaan.
O W Kuusinen, Kullervo Manner etc. pettivät Suomen köyhälistön.
Kun Pietarissa tehtiin 7.11. 1917 kaappaus, jota valheellisesti myös vallankumoukseksi kutsuttiin,
oltiin Helsingissä heti seuraavana päivänä tarjoamassa samaa ratkaisua meille. Siihen sosdemien radikaali aines myös heti suostui.
Bolshevikkien edustaja Itämeren laivastosta valittiin korkeimman vallan edustajaksi Suomessa, – ohi senaatin ja kansaneduskunnan tietysti. Niinpä hulina ja svoboda jatkui katkeraan loppuun saakka.