Äitini, joka oli kotoisin Pelkosenniemen Kairalasta, meni rippikouluun syksyllä 1939. Pelkosenniemen kirkossa kirkkoherra kertoi rippikoulun kulusta: Joulukirkkoon oli tultava. ”Joka ei ole täällä joulukirkossa, sen on turha toivoakaan pääsevänsä keväällä ripille.”
Talvisota kuitenkin yllätti Lapin asukkaat. Kävi niin, että joulukuussa hyökkäävä Puna-armeija oli Lapissa edennyt jo Pelkosenniemelle. Luodit lentelivät jopa kirkon seinään. Asukkaat olivat evakossa, kun taisteluita käytiin 16.-19. joulukuuta. Pelkosenniemellä alivoimaiset ja heikommalla aseistuksella varustetut suomalaiset voittivat, vihollinen pakeni säikähtäneenä. Taistelleet miehet kertoivat myöhemmin ihmeellisistä käänteistä, joihin liittyi esimerkiksi vesisateisen sään jyrkkä viilentyminen hyytäväksi pakkaseksi. Yhteinen kokemus oli, että tässä auttoi Herra.
Joulukuun 17. päivänä armeijan ylipäällikkö tasavallan presidentti Kyösti Kallio piti radiopuheen rohkaisten suomalaisia sotilaita: ”Te sotilaat siellä rintamalla saatte joka päivä nähdä ja me täällä kotona olevat saamme ihmeeksemme kuulla, miten elämää johtava käsi antaa teille voimaa seisoa väkivaltaa vastaan ja voittaa silloinkin, kun vastassanne on valtava ylivoima.” Myös presidentin puoliso Kaisa Kallio piti radiopuheen, jossa hän kehotti Suomen kansaa rukoilemaan. Koko kansan mieliala oli altis rukoukseen ja myös rukousvastauksia saatiin.
Joulukirkossa äitini oli evakkopaikassaan Kittilässä. Hän kertoi miettineensä, että miten sen rippikoulun kanssa oikein kävi. Keväällä viimein palattiin Kairalaan ja Pelkosenniemelle. Sotaisan itänaapurin kanssa oli saatu sovittua rauha, vaikkakin raskain ehdoin. Myös äitini rippikoulu jatkui Pelkosenniemellä. Kulkiessaan pyörällä kotikylästään kirkonkylään hän ajoi läpi kammottavan taistelutantereen. Ympärillä lojui sotaromua, erilaisia aseita ja ajoneuvoja, pystyyn jäätyneitä hevosenraatoja, ehkä siellä vielä oli myös kuolleita sotilaita.
Äitini muisti oman äitinsä sanoneen, että rippikouluaika oli hänen elämänsä onnellisinta aikaa. Sodan hirveitä jälkiä katsoessa hän kertoi miettineensä, että jos tämä on sitä onnellisinta aikaa, niin mitähän se loppuaika sitten on. Iloa toki toi hieman ripillepääsy keväällä 1940. Vuosikymmeniä myöhemmin äitini muisteli tätä. Hän oli hyvin tyytyväinen ja onnellinen elämästään. Erityisesti hän mainitsi Neuvostoliiton hajotessa, että oli hyvä, että totuus voitti, että valhe ei jäänyt voitolle. Talvisodan syistäkin voitiin viimein puhua totta.
Raamatun mukaan Jumala lopulta johtaa yksilöiden ja kansojen vaiheita. Kokemuksista ja historiasta voi oppia, jos tutkii rehellisesti. Jeesus opetti, että totuus tekee vapaaksi: ”Niille juutalaisille, jotka nyt uskoivat häneen, Jeesus sanoi: ”Jos te pysytte uskollisina minun sanalleni, te olette todella opetuslapsiani. Te opitte tuntemaan totuuden, ja totuus tekee teistä vapaita.” (Joh. 8:31-32)
Synti voi sokeuttaa ja orjuuttaa sekä yksilöitä että kokonaisia kansoja. Siitä voi vapauttaa vain Jumalan ainosyntyinen Poika Jeesus Kristus. Kristillinen usko ja arvomaailma on nostanut monet kansat pimeydestä valoon, orjuudesta vapauteen. Olkaamme kiitollisia Suomen kansasta ja isänmaasta sekä sen vapautta puolustaneista, rukoilkaamme edelleen sen puolesta.
Kemijärven kirkkoherra Pentti Tepsa
Kiitos Pentti, kun tuot esille Talvisodan kokemuksia lappilaisesta näkökulmasta ja kommenttiketjussa kristinuskon vaikutusta Suomen kulttuuriseen ja henkiseen nousuun. Se on ollut Jumalan ihme ja siunaus.
Luen parhaillaan Jari Tervon romaania Troikka vuodelta 2008. Se on nyt erityisen ajankohtainen Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Autokraattisen Nyky-Venäjän tapa toimia omia kansalaisiaan ja naapurikansoja kohtaan tuntuu jatkavan Leninin sekä Stalinin häikäilemättömyyttä ja piittaamattomuutta ihmisoikeuksista. Romaani kuvaa Suomesta Venäjälle 1918 paenneita punaisia, jotka saavat sotilaskoulutuksen toimeenpannakseen vallankumouksen Suomessa 1920-luvulla. Komissaari Rahja opettaa sotakoulussa, että tärkeintä on oppia vihaamaan. Mukaan on päätynyt rauhanomainen toisinajattelija, punapäällikkö Rossi, joka epäilee, miksi viattomia naisia, lapsia ja vanhuksia pitää upottaa mereen, ja kysyy ”mitä he ovat tehneet?”. Rahja vastaa, ”eivät mitään, he kuuluvat luokkavihollisiin”. Samalla hän muistuttaa Rossia, että tämän kysymys voidaan tulkita vastavallankumoukselliseksi: ”Joka ei ole meidän puolellamme, on meitä vastaan.” Tältä Suomi säästyi 105 vuotta sitten.
Kiitos kommentoinnista Pekka. Tuttuja maisemia ja kertomuksia ovat sinulle täältä Lapista. Äitiini ehdit tutustuakin.
Tuo Tervon kirjan antama näkökulma on käsittääkseni
varsin todenmukainen. Luokkasodan ja siihen liittyvän väkivallan katsottiin palvelevan tulevaisuudessa häämöttävää kommunistista utopiaa. Vielä 50-luvun lopussa Neuvostoliitossa julkaistu valtion perusteos Marxismin-Leninismin perusteet (Основы марксизма-ленинизма) hyväksyy esimerkiksi väkivaltaiset uudelleenkoulutusleirit. Teoksen laatija on Otto Wille Kuusinen, mutta tekijöissä on useita neuvostoliittolaisia akateemikkoja, joista ainakin Vygodski oli hyvässä maineessa suomalaisissakin yliopistoissa psykologian alalla vielä 80-luvulla. Teos oikeuttaa väkivallan kommunismin nimissä.
Kun venäläisupseereita oli sotavankeina työssä suomalaisilla maatiloilla, kertyi myös hyviä ja inhimillisiä kokemuksia venäläisistä. Vanki söi talonväen kanssa samassa pöydässä ja muutenkin päivärytmiltään kurinalaiset työntekijät herättivät kunnioitusta. Rauhan tultua vangit itkivät katkerasti joutuessaan palaamaan Neuvostoliittoon. Tietojeni mukaan monia rangaistiin heidän palattua Neuvostoliittoon. Järjestelmä oli ankara kaikille.