Taas tekee mieli kiitellä lehden kolumnistia. Huomasin vasta tänään lukea vähän tylsästi otsikoidun kolumnin ”Jotain tarttis tehrä”, joka oli tuossa nettietusivulla saanut sisältöä paremmin kuvaavan otsikon. Kiitos rohkeudesta Matti. Ja että vielä kolumnin kirjoitit asiasta.
Kaksi asiaa tulee mieleen. Meidän tavallisten ihmisten, pappienkin, asiana on keskustella. Johtavat työntekijät eivät osallistu, ja syitä voi vain arvailla eli spekuloida. Olisiko siinä yhtenä se että heidän asiana on tehdä päätöksiä, ja keskustelemalla ei haluta sitoa käsiä tai ajatuksiaan mihinkään suuntaan. On vapaampi päättämään miten asiat ovat. Tämä foorumi on joka tapauksessa keskustelua varten, ja joskus täälläkin tullaan lähelle niitä julkisia spekulaatioita, joissa meidän toivotaan noudattavan tiettyä pidättyvyyttä. Toivoisin että seurakuntalaisten elävässä elämässä ei tarvitsisi kärsiä siitä vaikenemisen kulttuurista joka tuntuu leimaavan kirkon ylätasoa.
Toinen mitä jäin miettimään on tämä jotain tarttis tehrä. Itse en oikein uskaltaisi spekuloida mitä se voisi olla, kun ei keksi mitään mitä voisi tehrä. Taidan minäkin vaieta.
”Kirkon yksi suurimmista viestintäongelmista on, että ylin johto ei keskustele muuten kuin itse asettamiensa lainalaisuuksien kautta. Ja kun he rajoittavat pappienkin keskustelua, se johtaa siihen, että ihmisten hengellisten tarpeiden vakavasti ottaminen ja kuunteleminen muuttuu mahdottomaksi.” Matti Hernesaho
Tämä on ongelma jota ei voida ratkaista alhaalta käsin, vaan se vaatii Kirkon ylimmän johdon astumista alas ja tuomaan teologisen osaamisensa haastettavaksi.
Ongelma on selkeä, mutta kuka sen ratkaisee? lapsilla on isille asiaa ja paljonkysyttävää, mutta miksi isi vain vaikenee!
Minä taas kunnioitan sitä että kirkollinen johto on pidättyväinen ilmaisemaan mielipiteitä. Jokainen mielipideilmaisu tulkitaan ohjelmanjulistukseksi jonka sitten jatkossa katsotaan sitovan heitä. Jos he sitten jälkeenpäin muuttavat mieltänsä ,niin heitä syytellään tuuliviireiksi.
Toisaalta joissakin asioissa tilanne on päinvastoin. Silloin heidän vaikenemisensa tulkitaan vahingolliseksi.
Kun taas kyse on kirkon linjauksista, niin silloin olisi kyllä paikallaan kertoa omia ajatuksiaan keskusteluja piristävällä tavalla.
Mutta en kadehdi noita huipulla olijoita , tekevät he sitten sitä tai tätä ,niin aina löytyy niitä jotka eivät hyväksy heidän kannanottojaan.
Mitä tarttis tehdä? Voisiko ainakin kokoontuva piispainkokous keskustella asiasta ja tehdä tarvittavia korjausliikkeitä johtamistyyliin? Ainakin itse ottaisin asian puheeksi, jos työyhteisömme saisi tällaista palautetta. Vain palautetta kuuntelemalla voi oppia!
Jos Timo tarkoitat tämän päivän piispainkokousta niin se taitaa olla jo päättymässä. Lisäksi ei tämä(kään) asia ole niin yksinkertainen. En esimerkiksi ole havainnut että piispainkokous olisi saanut tästä asiasta palautetta; sellainen edellyttäisi virallista kirjettä tms. yhteydenottoa. Matti H:n kolumnissa kerrottiin vain ilmeisesti fb-keskustelusta, joka oli herättänyt kiinnostusta ja keskustelu oli päätynyt ”myös kirko johtoportaan silmiin”.
Jos haluaisi edetä tällä suunnalla, olisi kai kysyttävä ensiksi itseltään että olisinko valmis laatimaan/organisoimaan virallisemman ja suoremman vetoomuksen piispainkokoukselle vaikkapa tyyliin ”keskusteltavaksi ja toimenpiteitä varten.” Tällaisia vetoomuksia piispat saavat silloin tällöin, ja joskus vetoomus toteutetaan eli keskustellaan, joskus arvioivat että ei anna aihetta.
En muista varsinaisen aloiteoikeuden määritttelyä piispainkokoukselle, mutta epäilen että tavallisella kansalaisella tai edes papilla ei sellaista ole. Hei, yhteys hiippakuntavaltuuston jäseneen!
”Jos minä olisin” on koko lailla kevyt ehdotus.
No, ei tästä kannata varmaankaan virallista esitystä tehdä. Piispat voisivat jutella asiasta vaikka saunan lauteilla. Ai niin Kaisa-Mari… 🙂
Niin, Kaisa·Mari…, miehethän voisivat kietasta pyyhkeen aralle kosmopoliittiselle paikalle.
Luin tuon Hernesahon blogin. Otan esille kolme näkökohtaa. Ensiksi. Miksi ihmeessä Hernesaho luterilaisen kirkon pappina ei voi selkeästi ja ystävällisesti opastaa villejä ehtoollisia pitäviä seurakuntalsisia toimimaan oikein eli pidättäytymään tuollaisten ehtoollisten vietosta?
Tässä nähdään toiseksi nyt se, mihin (minun mielestäni) kyseenalainen ekumeeninen kehitys sekä kirkossamme pitkään jatkunut ehtoollisteologian horjuvuus on johtanut. Minun käsittääkseni on aika ilmeistä, että tuollaiset etäehtoolliset perustuvat ei-vanhakirkollisen ja ei-luterilaisen ehtoollisteologian varaan (ns spiritualismi eli hengellistäminen, yhdistyneenä ajatukseen reaalipreesenssistä luterilaiseksi sanoitukseksi).
Kolmanneksi tässä näkyy se haasteellisuus, mikä nyky-yhteiskunnan pirstaloituminen teettää. Niin opissa kuin kommunikaatiossa Yhtäältä yritetään pitää kiinni jonkinlaisista opillisista pelisäännöistä mutta toisaalta niistä ei välttämättä edes pystytä pitämään kiinni. Ajatus selkeästi muotoillusta opista (eri yhteyksissä) on aika vaikeasti säilytettävissä, kun kirkon sisällä valitsee suuri epäyhtenäisyys, jopa piispojen auktoriteetilla pyyhitään pöytää ja samaan aikaan ekumenian ja allianssikristillisyyden rajat ovat häilyviä. Tästä seuraa juurikin sen kaltaisia dilemmoja kuin Hernesaho kuvaa.
Tosiasiassa taitaa olla myös niin, että myös termi ”keskustelu” on kriisissä. Yhtäältä sillä tarkoitetaan kai periaatteessa vapaata ja tasa-arvoista yhteisen mielipiteen muodostusta. Toisaalta sillä kuitenkin tarkoitetaan kirkossa keskustelun kautta tapahtuvaa ennalta päätetyn oikean käsityksen omaksumista.
Lopuksi. Yksi kirkollisenkin karismaattisuuden (mutta koko aikamme) perusdilemmoja on, että yksilöt meitä pastoreita myöten valikoivat mitä erilaisimmissa asioissa ne opilliset auktoriteetit, joihin luottavat. Jos piispa X ei miellytä kuunnellaan eläkerovastia Y. Ja jos kappalaisen Z käsitykset menevät ristiin omien toiveiden kanssa vedotaan piispa Å:hon. Tai hengellisesti kypsäksi arvioituun evankelista Ä: hän tai maallikkosaarnaaja Ö:hön. Ja tässä pelissä onnistuu se, joka parhaiten ja vakuuttavimmin osaa asiansa esittää. Ainoa kielletty asia on esittää eksklusiivisia linjauksia.
Kiitos Marko. Olet joskus arvioinut olevasi enemmän kotona analyyseissä kuin jossakin muussa, ehkä käytännöllisemmässä. Tässä on erinomainen esimerkki lahjastasi!
Mitä tulee mainitsemaasi keskustelu-termin kriisiin, itse olen joutunut siihen johtopäätökseen että keskustelulla ei saa mitään aikaan.. Vaikka kuinka paljon ”keskustelen” jonkun asian puolesta, mitään ei tapahdu. Ainoa tie tapahtumiseen on tekeminen.
Paitsi Jumalan kohdalla.
Kotiehtoollinen huomatakseni tarkoittaa Sydämensä ylentämistä Jumalan puoleen rukouksessa. Tätä katsotaan myös Ehtoollisvuorolaulu asiassa.
Yhdistettynä virsillä, vaikka luettuna, Isä Meidän rukouksella, ja ehkä Uskontunnustuksella, kotiehtoollinen on täyttä asiaa.
Näin Ihmiset haluavat hoitaa Jumalayhteyttään enTheos hengessä. Ei kai tämänkaltaista toimintaa kirkossamme voida vastustaa muusta kuin syystä Ehtoollisen statuksen sen substanssien ymmärtämisessä olevan loukkaamatonta kotitekoisilla viritelmillä vaikka ne hyvin palvelisivat seurakuntalaisia Heidän hengellisyytensä ylläpitämisessä katsoa Jeesuksen työtä vaikeinakin aikoina.
Tuli aikanaan asiasta jotakin kirjoitettua joten kertaamalla sitä.
Paavali piti kastetta kuolemattomuuteen kohoamisen lihaksitulemisena.
Nykykirkkomme lupaa vähemmän jolloin meille kasteessa luetaan kertakaikkiset lupaukset Jumalan yhteyden osallisuudesta ja Jumalan aina valmiina olevasta Armosta kun asiaan olemme valmiit.
Eikö kotiehtoollinen edellisen perusteella olisi saman Jumalan katsomista vaikkakin ilman Uhripappia.
Kotiehtoollinen ei synny kirkon statuksesta olla samalla kertaa hallinnoimiensa substanssien käyttäjä ja kaitsija.
Piispat eivät asiassa sooloile luvassa kun varmasti yhteistä kollegiaalista näkyä tarvittaisiin.
Voisiko ehtoollisen kuitenkin Jumalaan uskova kotona viettää. Asiaa ei tarvitsisi hoitaa striimattuun, vaan omaan tahtiin.
Paavali sakramentalisoi kasteen mikä tähän aikaan katsottuna tarkoittaa Paavalin pitäneen kastetta ensimmäisenä askeleena pyhityksen ja vanhurskauttamisen tiellä.
Näin kotiehtoollinen kävisi seuraavasti: Isä Meidän rukous, syntien tunnustaminen katumusta ja syyllisyyttä ymmärtäen, ja huomioiden, leivän murtaminen ja nauttiminen, kiitosrukous vaikkapa lainaamallani rukouksella toisesta blogista, ja päätökseksi Herran Siunaus.
Kiitosrukouksen yhteydessä voi asiaa laajentaa muistamalla läheisiä ja kauempanakin olevia kuin muuta sydämellä olevaa. Toki syntien tunnustaminen katumusta ja syyllisyyttä ymmärtäen vaati hiukka totuttelua mutta kyllä onnistuu kun jonku kerran asiaa koettaa.
Tässä käyttöön sopiva rukous: Min Jesus, jag tror att du är närvarande i altarets allraheligaste sakrament. Jag älskar dig över allt, och min själ längtar efter dig. När jag nu inte kan inte ta emot dig i altarets sakrament, så kom ändå på ett andligt sätt till mig. Jag tar emot dig som om du redan vore här hos mig, jag förenar mig med dig. Jag tillber dig i djupaste vördnad. Tillåt inte att jag någonsin blir skild från dig. Amen.
Ja sama suomeksi: Jeesukseni, uskon Sinun olevan läsnä alttarin kaikkein pyhimmässä sakramentissa. Rakastan Sinua yli kaiken, ja sieluni kaipaa Sinua. Kun nyt en voi Sinua ottaa vastaan alttarin sakramentissa tule kuitenkin hengellisellä tavalla luokseni. Tulen Sinua vastaan kuin jo olisit täällä luonani, haluan olla kanssasi. Ylistän Sinua syvimmälla kunnioituksella.. Salli minun koskaan tulla erotetuksi Sinusta, Aamen.
Edelliseen sopii myös virsikirjamme käyttäminen. Alkuun, loppuun, ja välille löytyy hakemistosta hyviä ja sopivia lauluja oman harkinnan mukaan, ja näitä voi käyttää säkeistöjä lukemalla. Laulaa ei siis tarvitse osata.
Monen on varmasti vaikea käsittää sitä, miksi ei voisi kotona puolison kanssa nauttia ehtoollista, jos kirkkoon ei voi päästä. Asiasta en muista kuulleeni opetusta missään.
Ehtoollisen subjekti ei ole yksityinen ihminen, eikä ehtoollinen ole mikään yksilön nautintoaine tai kiva fiilis. Ehtoollisen subjekti on seurakunta, se on seurakunnan yhteinen ateria. Siksi se on julkinen, avoin ja yhteinen.
Kyse ei pohjimmiltaan pappeuden ja maallikkouden erosta. Ei pappikaan saa fiilistellä koti-iltanaan perheen kesken tai kivojen tuttujen kanssa nauttimalla ehtoollista. Sen sijaan hänellä on velvollisuus toimittaa ehtoollinen pyhäpäivänä julkisessa messussa tuntui miltä tuntui.
Pekka. En jaksa nyt taas vääntää tästä aiheesta… Kaikki vanhat kirkot ovat periaatteessa yksimielisiä siitä, että ehtoollisen johtaminen ja vietto kuuluvat piispoille ja heidän estyneinä ollessaan valtuutetuille edustajille (papeiksi vihityille miehille).
En ole ollenkaan varma, tarkoittiko Vapahtajamme sen näin hetkeä ennen Getsemanen kyyneleitä.
Mitkä lienevät teologiset perustelut esim. Tanskan luterilaisessa kirkossa, jossa jotkut seurakunnat jumalanpalvelusstriimiä katsellen voivat viettää ehtoollista kotona. On hieman ongelmallista, miten kirkossa siunatut ehtoollisaineet voivat siirtyä kotona nauttittaviksi.
Marko ja te muut teologit. Nyt ei ole kyse pelkästään Pekan käsityksestä, vaan siitä yleisestä ajattelumallista, että jos messuja ei ole , tai niihin ei voi osallistua, niin pitääkö meidän vain luopua siitä mahdollisuudesta? Poika kyllä kertoi, että teikäläisiä voi pyytää kotiin tuomaan ehtoollisen. Kiirastorstaina se toteutettiinkin. Joten kysymykseni on enemmän periaatteellisella tasolla.
Miksi poikkeusoloissa ei voi poiketa säännöstä?
No kiitos, nyt tässä on keskusteltu ehtoollisesta, joka ei kuitenkaan ollut blogin aiheena. Olisiko jotain sanottavaa vielä siitä aiheesta eli pitäisikö kirkossa päätös- tai esittelyvaltaavaltaa käyttävien kuten piispojen ja kirkkohallituksen ylimpien viranhaltijoiden osallistua enemmän tavallisten tallaajiien keskusteluun/kysymyksiin, tällä palstalla, somessa tai muualla?
Näyttää siltä että esimerkiksi Matti Hernesahon mielestä pitäisi, ja itsekin välillä ihmettelen kylmäpäistä vaikenemista.
Jospa piispoilla on sama tilanne, jossa heidän keskustelun aiheensa ei liity meidän keskusteluihin.