”Tulevaisuuden kirkon kasvot eivät ole työntekijän kasvot, vaan aktiivisen kristityn kasvot”, kirjoittaa Matti Hernesaho tämän päivän lehdessämme. Tiedän että moni pahentuu heti sanaan aktiivinen, mutta pyydän malttia. Se sana ei ole tässä oleellinen. Oleellista on se mitä lehden kolumnisti kirjoittaa muuten jälkikansankirkollisuudesta.
Hernesaho kirjoittaa vakaumuksenaan, että yleismaailmallisia trendejä vastaan taisteleminen on turhaa, viitaten kirkon jäsenmäärien ja seurakunnissa kastettujen määrän laskuun. Voi kuulostaa luovuttamiselta, mutta sen voi ymmärtää myös strategiana. Tänään puhutaan paljon oikeista valinnoista ja toimista tilanteessa, jossa edessä on tuntematon ”pirulainen”. Pelkän vastustamisen sijasta jotakin vielä tärkeämpää pitäisi osata tehdä. Paikallisseurakuntien keskittyessä muutoksen hidastamiseen ovat mm. monet jumalanpalvelusyhteisöt onnistuneet Hernesahon mukaan luomaan positiivista kasvua ja kehitystä kirkon perustyössä. Ja sellaisen avain on seurakuntalaisen roolin uudistaminen.
”Menestyvän seurakuntayhteisön salaisuus ei ole tietynlainen teologinen linja, vaan seurakuntalaisen roolin korostuminen. Siellä missä seurakuntalainen on kirkon työn subjekti , siellä seurakutalaiset löytävät mielekkyyden osana kirkkoa myös 2020-luvulla. Jos yritämme tavoitella kaikkia, emme kuitenkaan lopulta tule tukeneeksi riittävästi ketään.”
Ilahduin siitäkin että seurakuntaelämän salaisuus ei ole tietynlainen teologinen linja, koska toisaalla juuri keskustellaan siitä tulisiko keskittyä oikeaan oppiin vai oikeaan tekemiseen. Tietenkin molemmat ovat tärkeitä, mutta Hernesahon koko kolumni on mielestäni hyvä esimerkki sellaisesta tekemisen ja toiminnan rohkaisusta, jota nyt tarvitaan. Sen taakse toivon yhä vahvempaa ääntä ja liikettä.
Matti on tulevaisuuden tekijä. On tärkeää huomata, että Matti ei vain puhu vaan myös elää todeksi opetuksensa. Se tuo uskottavuutta!
Lämmin kiitos kannustuksesta Hannu.
Ja Timo, mihin voin lähettää sen kympin minkä lupasin tosta kommentista?
Tänne voit toimittaa: https://www.hengenuudistus.fi/lahjoita
Voisitko täsmentää tai konkretisoida, mitä ovat ”kirkon perustyö” ja ”oikea tekeminen”?
Kirkon perustyö on Hernesahon kolumnista; hänen mukaansa monet jumalanpalvelusyhteisöt ja herätysliikkeet ovat ”ansiokkaasti tehneet sitä kirkon perustyötä, jonka monet seurakunnat ovat kaupungeissa laiminlyöneet”. Ehkä hän voi vastata mitä hän tässä tarkoittaa, mutta itse tulkitsen sen sisältävän ainakin seurakuntalaisten keskeisen roolin ymmärtämisen. Oikealla tekemisellä tarkoitan sitä että oikeaan oppiin keskittymisen sijasta pidän tärkeämpänä keskittymistä juuri sen suuntaiseen toimintaan/tekemiseen, josta Hernesaho puhuu. Tämän blogini toiseksi viimeinen kappale puhuu tästä, samoin kommenttini eilisessä Tuomo Rörmsen blogissa, jota itsekin kommentoit.
Kirkon perustyö ei sano mitään. Sen määritteleminen on aivan oleellinen asia. Joten oikea tekeminenkin jää täysin määrittelemättömäksi.
On selvää, että kristillinen usko ei ole pelkkää oppia eikä edes oppiin keskittymistä. Mutta oikea oppi on välttämätön kuin perustus talossa. Sen päälle kun rakennetaan, niin tulee kestävää. Oppi ilmaisee myös, mitkä ovat tavoitteet. Jos niitä ei ole selkeästi ilmaistu, mistä kukaan tietää, mitä pitää tehdä ja tavoitella. Ei kristillinen usko ole vain yhdessä puuhastelua.
Koulussa jokaisessa aineessa on opetussuunnitelma. Opettajan on tunnettava se ja pidettävä se mielessä. Siihen hän voi sitten pyrkiä erilaisilla keinoilla luovuuttaan käyttäen.
Jos yksikään piispa ei älähdä, kun esim. yhteen pääkaupungin kirkoista suunnitellaan monipäiväistä universalismin julistustilaisuutta, se merkitsee, että kirkolla ei enää ole yhtenäistä perustavoitetta. Sama tavoitteiden epäselvyys tulee ilmi radiohartauksissa, saarnoissa, julistuksessa ylipäätään. Kirkossa vallisevat yksilöllisten aatteiden markkinat.
Lisään vielä, että jos kirkko avaa ovat universalismille tai opille, jonka mukaan sovitusta ei tarvita, ilmeisesti se hyväksyy sitten vapaiden suuntien kastenäkemyksenkin ja papit saavat julistaa myös sitä. Tai Jehovan todistajien erityisopit.
Eikö tosiaan opilla ole väliä?
Hyvin perustelet Anita että opilla on väliä. Olisin hätää kärsimässä jos olisin kirjoittanut että sillä ei ole väliä. Tässä blogissa vain yritän puhua samasta mistä Matti Hernesaho päivän lehdessä: jälkikansankirkollinen aika vaatii uudenlaista otetta seurakuntien toiminnassa.
Se, mitä ajan takaa, on, että epätäsmällisistä ilmaisuista ei ole vielä paljon hyötyä. Pitää olla esitettävänä selkeämpiä tavotteita. Mutta eipä nyt sen enempää. Kiitos vastauksista.
Keskustelu kristillisestä universalismista (jossa erotuksena muista ”universalismeista” ajatellaan että Kristuksen sovitustyö on lopulta jollakin tavalla yleinen) ulottuu johonkin varhaisten kirkkoisien ajalle, enkä hyvällä tahdollakaan voi nähdä että pääosin akateemisten teologien seminaaritilaisuus aiheesta olisi julistustilaisuus tai keräisi edes valtavaa maallikkoyleisöä. Myös esimerkiksi ortodoksisen ja roomalaiskatolisen kirkon sisälle mahtuu universalismia lähellä olevaa teologista yksityisajattelua, kuten seminaarin osallistujalistasta voi havaita, ilman että se tekee siitä niiden yleistä oppia.
Andreas C. Olethan huomannut tämän palstan käyttäjäsäännöt?
Opilla on toki väliä. Kuitenkin sekä opiltaan hyvä että huono eli oikea taikka väärä voi yhtä lailla menestyä, jos sosiologiset lainalaisuudet on kunnossa. Kauneushan on opissa katsojan silmässä, enkä kirjoituksellani alkanut miettiä oikeaoppisen yhteisön tuntomerkkejä.
Perustehtävä – niitähän on kirkolle useita, mutta tässä viittasin seurakunnan rooliin hengellisenä yhteisönä. Ei siis vain tuhansien ihmisten jäsenyhteisönä vaan ihan todellisina yhteisöinä, joissa tavallisilla ihmisillä on tehtävänsä.
Toteat, että opiltaan vääräkin voi menestyä, jos sosiologiset lainalaisuudet ovat kunnossa. Juuri siksi opillinen perusta on oltava selkeä, ennekuin ryhdytään virittelemään toimintaa.
Korjaan hiukan vastaustani. En heti ymmärtänyt oikein. Tarkoittanet, että sosiologiset lainalaisuudet pitää olla kunnossa, jotta oikea oppi voisi menestyä. En nyt pysty hahmottamaan, mitä sos.lainalaisuuksia tarkoitat. Mutta vähän askarruttaa, kumman pitää olla ensin kunnossa.
Meni hiukan aikaa, ennenkuin alkoi mennä jakeluun nuo ”sosiologiset lainalaisuudet”.
Vaikka korostan opillisen selkiyttämisen tarvetta, en vastusta kirkon toimintakulttuurin uudistamista. Olen vuosikaudet puhunut ja kirjoittanut jumalanpalvelusuudistuksen puolesta, ja koeluontoisesti olemme toteuttaneet maallikkovoimin ns. minikirkkoja.
Jos lopultakaan ymmärsin ”sosiologiset lainalaisuudet” oikein, vanhakantaisissa messuissa ne eivät ole kunnossa, siksi väki vähenee. Ei paljon auta, vaikka sanoma olisi opillisesti kirkas, jos ihmisiä ei tule paikalle.
Mutta jos teologinen linja on niin epämääräinen kuin se kirkossa nyt on, ei ole hyötyä, vaikka sosiaaliset lainalaisuudet saataisiin kuntoon ja väkeä koolle.
Kirkko tarvitsee mielestäni korjausta kummallakin alueella: sen on ryhdistäydyttävä opillisesti, mutta samalla päivitettävä toimintakulttuuriaan.
Mikähän siinä sitten on että meidän kirkoissa väkeä riittää? Eikä messun kaavaa ole muutettu miksikään.
Messu juuri tämänkaltaisena on ruokkii meitä hyvin. Olisikohan syynä se, että täällä yhteisöllisyys toimii ja on paljon aktiivisia seurakuntalaisia. Mielestäni kiinnitetään liikaa huomioita yhteen asiaan.
Sama mikä se on, joko toimita, tai oppi, vai yhteisöllisyys. Kaikkia tarvitaan rinnan ja jokaista tulee yhdessä kehittää ja pitää esillä.
Sama juttuhan se on avioliitossa. Jos puolisot jättävät jonkin osa-alueen hoitamatta, niin se voi hankalasti kostautua. Yksi hoitamaton alue voi lopulta kaataa koko liiton.
Sama kaava voi toteutua kirkossa, kun lähdetään porukkaa aktivoimaan. Aktiivijoukko voi unohtaa yhteisöllisyyden rakentamisen ja ryhtyy itse toimeen. Muille ei jää tilaa. aktiivien porukka hoitaa kaiken.
Muille jää sama sivusta seuraamisen rooli, kuin nytkin kun papit hoitaa kaiken.
Hyvä Pekka! Hyvää käytännön kokemusta ja näkemystä. Ei näitä asioita kirjoituspäydän tai näppäimistön takaa hoideta.
En tiedä, kuka hoitaa näppäimistön takaa. Meillä on 100-vuotias krist.yhdistys, joka toimii maallikkovoimin. Meillä on pitkin vuotta monenlaista toimintaa: raamattupiiri, keskustelutilaisuuksia, musiikkitilaisuuksia, kesäjuhla, elojuhla myyjäisineen, joulutapahtumia, krist. elokuvapiiri, pidämme tiekirkkoa, jossa aina taidenäyttely, rallitalkoilla keräämme varoja… messu vain n 2 krt vuodessa, minikirkkoja.
Mutta meillä on yhtenäinen teologinen näkemys työn pohjana. Ei siitä muuten mitään tulisi.
Uudistumistarve on seurakunta- ja yksilökohtainen. Itseäni ruokkivat eniten omien raamattuhetkieni ohella raamattupiirit ja keskustelutilaisuudet, joissa tulee asia monipuolisesti pohdiskeltua. Ei tarvitse kuunnella passiivisena vain yhtä ihmistä. Tavoitteena on oppia pohyimaan itsenäisesti, ei vain ottamaan vastaan.
Kukin saa tietysti elää uskoaan todeksi niinkuin itselle parhaiten sopii. Toiset ovat käytännön puuhaajia, leipovat tarjottavat tilaisuuksiin, pitävät kyläkirkon pihan ja rakennuksia kunnossa… toiset tykkäävät keskustella.
Mutta uudistumi
Livahti kesken, mutta antaa olla.
Seurakuntia on niin monenlaisia, laidasta laitaan. Jossain on ainoa tapahtuma messu ja siellä kolme kuulijaa. Toisaalla taas monipuolinen toiminta ja aktiivinen seurakuntalaisten joukko. Paljon riippuu siitä, millainen linja tahdotaan ottaa.
Meillä täällä on huippuhieno vapaaehtoisista koostuva ylistyskuoro. Sanan ja rukousten illoissa tämä kuoro on ottanut sellaisen leijonanosan tapahtumasta, että muut osallistujat alkavat turhautua. Yhteisöllisyyttä tulisi rakentaa yhdessä kaikkien kanssa. Myös penkissä istujien pitää päästä laulamaan ja osallistumaan. Yhteisöllisyys ei rakennu siitä, että kuunnellaan konserttia, vaan siitä, että syntyy yhdessä tekemisen meininki.
Innostuksen aikaan saaminen on yksi avaintekijä. Se kun katoaa, niin vaikea on mitään pysyvää silloin rakentaa. Muistan miten n-ohjaajana olin poikien kanssa linnoitussaarella. Tarkoitukseni oli ensin näyttää pojille joitakin vaarallisia paikkoja ennekuin aloittaisin toiminnan varsinaisesti. Siinä eräässä hämärässä tunnelissa pienin pojista kyyristyi ja sanoi:”ollaas merirosvoja”. Sama innostus tarttui heti jokaiseen poikaan. Jospa olisin osannut sanoa:” joo tutkitaanpa mitä vaarallisia paikkoja täällä saattaa olla ja kakki olisi sujunut siitä eteenpäin hienosti. Sen sijaan sanoin: ” katsotaan ensin joitakin vaarallisia paikkoja ja sitten vasta”. Jännitys katosi samassa ja minulta meni kaksi tuntia, ennen kuin pojat suostuivat tekemään mitään. Siitä lähtien on kiinnostuin innostuksen synnyttämisestä ja sen säilyttämisestä toiminnan moottorina.