Pohjanmaalla on kaikkea. Kuten Kilpua.
Kesä. Vilja kasvaa. Pajukot rehottavat, sääsket syö. Taivas on kirkkaan sininen. Rekat jyräävät suoraa pikitietä Ouluun tai Ylivieskaan.
Kilpua.
Kilpua on kylä Oulaisten ja Vihannin rajalla. Kuntien raja halkaisee kylän. Samaa tasankoa viljellään ja sama sade kastelee niin Oulaisten puolella kuin Vihannissa. Nykyään ei Vihannin kuntaa ole, se liitettiin Raahen kaupunkiin seitsemän vuotta sitten.
Talvella värjötellään yhtä kovassa pakkasessa rajaviivan kahta puolta. Kipataan lumet rajan taakse.
Kilpua syntyi, kun Oulaisten Piipsjärven ja Vihannin Ilveskorven asukkaat halusivat oman rautatieaseman. Kumpikaan kylä ei sitä saanut, mutta puoleenväliin perustettiin Kilpuan asema, jonka ympärille kasvoi kylä.
Ilveskorvessa oli peltoa raivattu Kilpuan sukutilalla jo satoja vuosia. Sittemmin maarekisteriin kirjattiin Kilpualle Ylätalo, Keskitalo ja Alatalo. Loogista ja kovin pohjalaista.
Vihannissa on myös Alpua, ja etelämpänä Pohjanmaalla Lapua – Lappo ja Jepua – Jeppo. Sen lähellä on Keppo, joka ei kuitenkaan ole suomeksi Kepua. Siellä ei edes äänestetä kepua vaan svenska folkpartietia.
Mä joka päivä töitä teen
Olen istunut Kilpualla useita kertoja. Hengittänyt samaa ilmaa ja katsellut rajan taakse. En tosin siellä kylällä, vaan toimistotuolissa, jossa on pehmeä joustava selkänoja ja pyörät alla. Koolla on kourallinen seurakunnan työntekijöitä suunnittelemassa jotain. Useimmiten messua; muut toiminnot sujuvat suunnittelematta. Siltä ne näyttävätkin.
Vanhoillislestadiolaisten työtoverien kanssa poriseminen on kuin elämää Kilpualla. Sama uskoa tunnustetaan, työtä tehdään ja yhdessä koetaan. Silti siinä välissä kulkee jokin raja. Sitä ei aina edes huomaa, se on kuin viiva kartalla.
Sama seurakunta sekä samanlaiset pukineet. Usein samat puheetkin. Monet myöntävät vanhoillislestadiolaiset hyviksi työntekijöiksi ja usein parhaiksi työtovereikseen. Ehkä kyseessä onkin poikkeusyksilö, onhan koko liike muuten kuin patasynkkien setien johtama väkivaltakoneisto!
Mä näitä polkuja tallaan kai viimeiseen asti
Kirkossa otetaan aika ajoin kantaa vanhoillislestadiolaisuuteen. Yleensä kielteisesti. Käymättä koskaan Kilpualla. Miksi tuulettaa vanhoja kliseitä?
Toisten mielestä vanhoillislestadiolainen seurakuntaoppi on kipeä kohta seurakuntaelämässä. Yksi mouruaa seksuaalietiikasta. Ehkäisykielto ja pedofilia, salailu ainakin. Hoitokokoukset. Monilla on katkeria kokemuksia ja vielä joku syynää liikkeen poliittisia ja liike-elämän kytköksiä.
Saavatko ne poloiset vieläkään katsoa televisiota? Jää kuulkaa Putous näkemättä ja nuorilta Idols. Iivo Niskasen kultahiihto ja Huutokauppakeisari sekä Kovan lain uusinnat vuodelta 1995!
Älkää peljätkö! Kyllä televisiota saa nykyään katsoa ja persuja äänestää. Ja viulukonsertissa taputtaa ja Tuomas-messussa kantaa kynttilän sivualttarille.
Hurraa.
Pidä itsestäsi huolta
Kilpuan kylänväki on murrostilassa, eikä sen kehitystä pitäisi tarpeettomasti härkkiä. Vanhoillislestadiolaisuus ja sen suhde muuhun seurakuntaelämään on jo nyt aivan toisenlaista kuin nuoruuteni 70-luvulla tai lapsuuteni 60-luvulla. No, niin on tietenkin meidän muidenkin elämä. Monet toivovat, että muutosta tapahtuisi lisää. Muutos on iloinen asia, kunhan nuo toiset muuttuvat sellaiseksi kuin minä.
Ihminen voi kokea, että elämä on minulle velkaa. Silloin ei voi muuttua ja vapautua. Jos ei suostu näkemään toisen muuttuvan, on takertunut menneisyyteensä ja pelkää joutuvansa itsekin uskaliaalle polulle.
Olikohan evankeliumissa kerrotussa kymmenen pitaalisen paranemisessa kyse tästä? Myös ne yhdeksän paranivat. Miten se heitä auttoi? He tarkkailivat, miten muut tekevät ja tekivät sitten kuten toisetkin. Miksi lähteä kiittämään ja iloitsemaan, kun sairaana on turvallisempaa?
Ihminen ei voi muuttaa toista, mutta itseään voi. Kun katsoo Kilpuan rajalla Oulaisten puolelle, tulisikin pohtia, mitä sieltä voisi oppia.
Siksi rajalla käyminen on niin tärkeää. Mitä helluntailaisilla on sellaista, mikä minulta puuttuu? Miksen lähtisi herättäjäjuhlille? Kannattaisiko lukea rabbien kirjoituksia? Menetänkö paljon, kun pauhaan turvapaikkaturisteista ja elintasopakolaisista? Paasaanko vihervasemmistosta vai pysähdynkö kuuntelemaan heidän asiaansa?
Et voi tulla rajan taa
Mutta jos maanpäällisen elämän vanne ei enää kiristä, kuinka käynee viimeisellä tuomiolla? Pääsevätkö kaikki taivaaseen – siis kaikki rauhanyhdistyksen jäsenet?
Vanhoillislestadiolainen seurakuntaoppi ei ole mikään yksiselitteinen ja yksiulotteinen monoliitti. Se ei ole pelastusoppi. Kukaan vanhoillislestadiolainen ei usko, että liikkeen – saati yhdistyksen – jäsenyys pelastaa. He uskovat pelastuvansa uskosta Kristukseen ihan niin kuin muutkin kristityt. Itse asiassa meillä rajan tällä puolen on pelastusoppi useammin ja pahemmin kuralla.
On sitten on toinen asia, missä kulkevat Jumalan valtakunnan rajat. Mikä on oikea seurakunta? Kenellä on Pyhä Henki, niin että hänen julistamansa synninpäästö on pätevä? Mutta nämäkään eivät ole mitään yksioikoisia asioita, eivätkä kaikki liikkeen jäsenet ja teologit linjaa sitä samalla tavalla.
Toki siihen moni loukkaantuu. Hermostuu, kun tietää, ettei tuo toinen hyväksy minun uskoani. Ottaa sen henkilökohtaisesti, vaikka siitä ei ole kysymys.
Minua ei koko kysymys vaivaa ollenkaan. Minulle on jokseenkin yhdentekevää, tulenko luetuksi oikeiden uskovien joukkoon. Jos joku ei hyväksy, en siitä mitään menetä. Mieluummin olen tyytyväinen siihen, että Kilpualla on rajan molemmilla puolilla luterilaisia kristittyjä, seurakuntaa rakentavia, evankeliumiin uskovia ja Sanaan tukeutuvia.
Kiitos Teemu Kakkurille avartavasta blogista.
”Minulle on jokseenkin yhdentekevää, tulenko luetuksi oikeiden uskovien joukkoon.”
Job oli saman oppinut. Uskonveljet tulivat häntä auttamaan, mutta kiusasivat ja työnsivät ulos, koska suurista ja oikeaoppisista puheistaan huolimatta he eivät ymmärtäneet, kuten ymmärtää pitää, vaan pistelivät Jobia kaiken aikaa sanojen puukoilla.
Jobin kokemukset jakaa varmaan moni lestadiolaisuudesta tai Jehovan todistajista ymv. irtipäässyt, uskonnon kahleista vapautettu.
Jobin sanoista paljastuu uskon olemus: ”Mutta minä tiedän lunastajani elävän, ja viimeisenä hän on seisova multien päällä.”
Kaikki on armosta. Ei teoista, ei uskon teoista, sakramenteista, synninpäästöistä, ei uskoon tulemisista, vesikasteista. Mutta jos ne auttavat jota kuta selviämään niistä vaatimuksista, joita seurakuntaopit kasaavat ihmisten niskaan, niin ehkä silläkin on jokin tarkoitus, vaikka se ei minulle avaudu.
Loppujen lopuksi on paljolti kysymys siitä, luotammeko Jumalan hyvyyteen vai onko maailman pahuus voimakkaampi kuin luottamus Jumalan absoluuttiseen oikeudenmukaisuuteen.
Job kesti koetuksen tulen. En usko, että Jumala olisi luovuttanut palvelijaansa Jobia tuskan pimeyteen, ellei olisi luottanut tämän kestämiseen. Leirin ulkopuolelle ajautuvat edelleen ne, joita koetellaan, ja siellä ihmisten opit kristillisyydestä menettävät merkityksensä. Ne otetaan pois yksi kerrallaan, jotta jäljelle jäisi se, millä yksin on merkitystä ja mikä yksin on todellista. Lunastajalla on viimeinen sana. Myös niiden kohdalla, jotka eivät tiedä Lunastajansa nimeä.
Mainio kirjoitus! Pidän myös vl-liikkeen seurakuntaoppia outona, mutta minuakaan ei henkilökohtaisesti hetkauta, jos joku ryhmä ei katso minun kuuluvan ”valtakunnan porukkaan”. Tai ei häiritse, jos eivät ryhdy sillä mellastamaan ja ahdistelemaan minua. Toisaalta kokonaiskirkon kannalta olisi hyvä puhua tämäkin asia auki. Kovasti sitä on yritetty haastaa tuonne vl-liikkeen johtajien suuntaan, mutta eivätpä ole suostuneet avautumaan tai tiliä tekemään aatoksistaan muille.
Kiitokset Teemulle! Tuttua maisemaa – vuosikymmenten takaa.
Omat kokemukseni maakunnasta Oulusta pohjoiseen, itään ja etelään ovat pääosin 1950-luvun lopulta sekä 1960- ja 1970-luvulta. Tuolloinen tutustuminen vl-liikkeeseen, sen vaikutuksen ulottumiseen kuntien hallinnosta aina paikallispankkiin ja muuhun taloudelliseen toimintaan ja yksittäisten ihmisten poliittiseen ja muun yksityiselämän holhoamiseen istuu lujassa takaraivossa. Olen yrittänyt pyristellä irti tästä mieleen pinttyneestä kuvasta. Siinä on auttanut muun muassa tutustuminen paremmin vl-liikkeeseen kuuluviin lähimmäisiin. Oulussa istuva mieskööri aiheuttaa kuitenkin ulostulloillaan toistuvasti takapakkia.
Kiitos Teemu Kaakkuri hienosta blogista.
”Minulle on jokseenkin yhdentekevää, tulenko luetuksi oikeiden uskovien joukkoon. Jos joku ei hyväksy, en siitä mitään menetä.”
Eo. lause jotenkin lämmitti, vaikka olen äsken lukenut Ari-Pekka Palolan SRK:n historiankirjan, joka nosti huonojakin tunteita pintaan. Tämä suora ja rehellinen teos on hyvä uutinen vanhoillislestadiolaisuudesta pitkään aikaan. Parempaan suuntaan sielläkin on menty.
Kun kirjoitetusta tekstistä lukiessa käy läpi ja syntyy kokemus elämää suurenmasta täytyy asian olla oikea ja hyvä lukijalle.
Teemu Kakkurilla on sananlahjaa ja kirjallista tuotosta lukisin enemmänkin. Toivottavasti siihen löytyy blogistilta aikaa.
Alatalo sukunimenä aiemmin on kait ollut yleinen. Minulla on tallessa lypsyjakkara minkä alapohjassa sukunimi vielä jokunen vuosi sitten näkyi.
Jossain vaiheessa nimi muuttui sitten Väisäseksi. Syytä en tiedä mutten asiaa ole kyllä katsonutkaan. Vanhoissa kuvissa yhdellä pojalla näkyy olevan moottoripyörä sivuistuimella vaunussa, ja tytöllä, jottei siellä huonosti eletty. Kuvaa en nyt enää ole löytänyt.
Tämä Alatalo on ilmeisesti sijainnut Pohjois·Pohjanmaalla. Pappani Niilo Väisänen oli yksi talon poikia.
Wikipediasta löytyy julkaisuluetteloni, joka on lähes ajan tasalla.
Sosiaalisesti herkkänä ihmisenä tunnen subjektiivisesti, tosiasioista huolimatta, että kaikki tilanteet, syistä riippumatta, joissa minut työnnetään pois, laukaisevat masennuksen tunteen. Jokainen sellainen torjunta on epäonnistumisen merkki.
Tulla torjutuksi objektiivisten kriteerien takia tuntuu myöskin vaikealta. Takana on vaatimus siitä että kelpaa vasta kun on samanlainen ja että rupeaa samalla lailla vetämään viivoja ja rakentamaan muureja. Kirkkohistoria ja poliittiset ideologiat opettavat sen kuinka kukin ryhmittymä pelkää ulkomaailmaa ja puolustautuu rakentamalla muureja. Identiteetin puolustelua. Huvitta ,että jopa buddhalaiset jotka vannoutuvat kaiken muuttumiseen kehittävät lahkoja jotka ovat sikäläisiä herätysliikkeitä ja rajat vedetään ympärille.
Johtopäätös on se ,että olemme psykologisesti edelleenkin pienlaumaolioita jotka ovat perineet sosiaalisen käyttäytymisen perhe ja sukuryhmäelämästä. Klaani tai heimo korkeimpana ja laajimpana organisatorisena ja psykologisena hengellisenä kotina. Täytyy olla reviiri jotta toimeentulo on taattu. Hämmästyttävää , että tämä soveltuu myös aatteellisiin heimoihin ja niiden reviireihin.
Ekumeeninen asenne on onnekseni kehittynyt vuosien mittaan. Vähemmän ja vähemmän loukkaannun siitä että jotkut hengelliset klaanit ja heimot pitävät minua vieraana ja muukalaisena. Tapaamme sitten taivaallisessa Jerusalemissa ja mennään siellä juomaan yhdessä teetä tai kahvia tai lasi viiniä muistamatta noita maallisia vaivoja. Ikävä että joudumme elämään maallista vaellustamme maallisin rajoituksin. Mutta pieni lohdutus on todellakin vanhentumisen myötä kasvava erilaisuuden sietokyky.
Ennestään toisilleen vieraiden ihmisten tunnistautuminen on yksi huomioitava tekijä porukoiden muodostumisessa.
Miten ihminen osaamatta tunnustaa väriä tai julkituomalla hengellistä kyvykkyyttään lauseissa voi nopeastikin olla katsottu porukasta vieroittuneeksi ja kelpaamattomaksi ryhmään.
Toki syventävät kysymykset ovat mahdollisia mutta nekin vain korrelaatiopisteeseen asti.
Jos evankelis-luterilaisen kirkon suurin ongelma olisi vanhoillislestadiolaiset, niin hyvin olisi kirkon asiat. Olen kymmenen vuotta, ainakin seitsemän, ollut sitä mieltä, että Teemu Kakkurin suhde vanhoillislestadiolaisuuteen on sellainen, mistä moni liikkeen ulkopuolinen saisi ottaa mallia. Joskus iltalenkki on suuntautunut Oulun ry:n toimitalon suuntaan, kun siellä seurat; tungos parkkipaikalla kuin Kärppien matsissa.
Jotain on tehty oikein.
Oulun tuomiokirkon edessä on kymmenen parkkipaikkaa. Hyvin mahtuu sunnuntai-aamuisin klo 10.00, jos autolla liikkeellä.
Oivallista teemuilua, joka piristi päivää. Kiitos, Teemu ja Kilpua!