Tom-Kristian Heinäahon uunituore esikoisteos Saatanasta seuraava kertoo tositarinan elämästä uskonnollisessa kultissa. Elämä kulteille ominaisten sääntöjen ja ajattelua rajoittavien mielenhallintakeinojen keskellä on tyypillisesti haastavaa jo sellaisenaan, mutta jos kaupan päälle huomaat edustavasi seksuaalivähemmistöjä, elämän peli vaihtuu hard modesta extra hard modelle.
Heinäahon kerronta on kirjan alusta asti aitoa ja taattua heinäahoa. Livenä en ole henkilöä koskaan tavannut, mutta netin vertaistukipalstoilta ja sosiaalisesta mediasta hän kyllä on tuttu. Huumori on nähdäkseni aina kuulunut vahvasti henkilön elämään, joka näkyy myös kirjassa ja sen tyylissä. Kiusallisia tai arkaluontoisiakaan asioita ei väistellä – päinvastoin niitä päin mennään rohkeasti. Huumorikulman tuominen aiheeseen liittyvään kirjallisuuteen on raikasta ja viihdyttävää. Mikään komediakokoelma kirja ei toki ole ja mukaan mahtuu luonnollisesti myös synkempää kerrontaa, mutta kun paikka tulee, Heinäaho kyllä maalailee niin että suunpielessä ei voi olla nykimättä.
Kirja kertoo myös enemmän tai vähemmän suoraan rivien välissä uskonnollisten kulttien ihmisoikeusongelmista. Yhteiskunnassa ei tunnisteta, miten raskaasti uskonnonvapautta raiskataan juuri uskonnonvapauden varjolla. Uskonnonvapaus on epäterveille uskonnollisille yhteisöille kuin ilmaiseksi annettu työkalu, jonka avulla ne voivat toimia hyvin mielivaltaisesti. Mikäli yhteisön tekemisiin puututaan, vetää se rennon rauhallisesti takataskusta uskonnonvapauskortin ja käyttää sitä perusteena toimia miten itse haluaa. Näin uskonnonvapautta käytetään juuri päinvastoin kuin on tarkoitettu.
Yksi perustavaa laatua oleva ongelma Jehovan todistajissa liittyy lasten ja nuorten sitouttamiseen yhteisöön. Tämä tapahtuu kasteella, joka otetaan keskimäärin 12 ja 16 ikävuoden välimaastossa. Kasteelle tulee tietoisesti pyrkiä ja päästäkseen kasteelle on oltava tietoinen Jehovan todistajien näkemyksistä. Tätä käytetään perusteena sille, että lasten ja nuorten kastaminen on täysin hyväksyttyä. Jokainen kasteelle pyrkivä tietää mitä tekee.
Todellisuudessa kukaan ei voi lapsena tietää mitä mieltä asioista on myöhemmin, mihin uskoo tai uskooko mihinkään. Jehovan todistajien kaste on kuitenkin lopullinen eikä sitä voi perua. Koska yhteisöstä lähtemisestä seuraa sääntöjen mukaan kaikkien tärkeiden ihmisten ja läheisten menettäminen, kastautumispäätös pilaa myöhemmin monien ihmisten elämän. Ei ole mitään moraalisia tai ihmisoikeudellisia perusteluita sille, että lasten annetaan tehdä näin peruuttamattomia ja perustavaa laatua olevia päätöksiä uskonnollisissa yhteisöissä. Mikäli yhteisöstä lähtemisestä on luvassa radikaaleja seurauksia ja rangaistuksia, uskontoon sitoutumisen tulisi olla mahdollista vasta täysi-ikäisenä.
Heinäahon kirja kertoo erinomaisen esimerkin siitä mitä tapahtuu, kun kulttiin syntyneet ja kasvaneet ihmiset sitoutuvat yhteisöön iässä, jossa ei vielä tiedä paljoakaan mistään, ja senkin vähän minkä tietää, on kultin värittämää propagandaa. Näin kävi myös minulle ja tuhansille muille yhteisöön sitoutuneille.
Jehovan todistajien maailmassa eläneelle kirjassa on paljon samaistuttavaa. Yhteisöllisyyden edut ja kirot, arkea ja elämää rytmittävät kokoukset ja muut seurakunta-aktiviteetit, ihanteiden ja käytäntöjen ristiriidat, harmagedonin pelko, oman ihmisyytensä kanssa painiminen ja epävarmuus omasta pelastuksesta värittävät useimpien todistajien todellisuutta.
Kirjaan syventyminen ei toki mene hukkaan, vaikka ei sattuisikaan omaamaan omakohtaista kokemusta todistajuudesta. Elämäntarinat, joihin ei tarvita värikynää ja ne ovat silti sekä jännittäviä, hämmästyttäviä, surullisia, hengästyttäviä että hersyviä, ovat aina tutustumisen arvoisia.
Kultit, harhaopit, lahkot jne. ovat todellakin sielunvihollisen työvälineitä.
Ehkä merkittävin harhaoppisten keskittymä on Venäjän (epä)ortodoksinen kirkko, joka on langennut puhtaaseen saatanan palvontaan kiihottaessaan venäläisiä murhiin, raiskauksiin jne. Ukrainassa.
Nyt näkyy rippikoulutyössä sellainen tilanne, että nuoret, joiden vanhemmat ovat suhtautuneet kristinuskoon täysin kielteisesti ja pyrkineet lapsensa kaikin tavoin pitämään siitä erillään, niin juuri nämä haluavat rippikouluun ja kuullessaan mistä kristinuskossa on kyse ottavat sen innolla vastaan.
Taitaakin olla niin että jälkikristillinen kulttuurimme antaa niin vääristyneen kuvan kristillisen uskon arvoista, että ne hyljätään hyödyttömänä. Sen sijaan nuoret jotka eivät kristillisestä uskosta ennestään mitään voineet tietää oivaltavat sen valtavan ja koko elämän mullistavat mahdollisuudet. Onhan mieletön mahdollisuus aloittaa elämä ihan uudelta ja puhtaalta pöydältä uudelleen. Saada sisäinen rauha ja mielekäs elämä. Juuri se jota nuoret kaikkialla kaipaavat ja etsivät, mutta usein aivan vääristä paikoista. Kirkko antaa melko turvallisen toimintaympäristön nuorelle, joka uskon ottaa vakavasti. Juuri se, että kirkkoon mahtuu kaikki, estää tehokkaasti niitä ongelmia, joita Antero nostaa blogissaan esiin. Kirkossa on lupa ajatella omilla aivoillaan.
Nuorison vastareaktiot lienevät melko luonnollinen ilmiö aiheesta riippumatta. Kielletty on aina kiehtonut. Siksi kieltämisellä ei usein saavuteta sitä mitä haetaan vaan pikemminkin jotain päinvastaista.
Vaikka itsekin koin todistajana uskovani, niin kyllähän se uskonto silti maistui yleensä pakkopullalle ja velvollisuudelle. Ei minusta uskovaa olisi saanut vaikka uskoa olisi ollut tarjolla missä muodossa tahansa, mutta tunnistan kyllä sen että jos nuorisolle tuputtaa jotain, niin vastakaikua ei välttämättä saa. Kannattaa kieltää niin menestys on taattua. 🙂
Juuri oman ajattelun kieltäminen on tunnusomaista kulteille. Sen avulla pidetään lauma yhtenäisenä. Paha nähdään kultin ulkopuolella, ei siinä itsessään. Jolloin sen arvostelu on majesteettirikos, josta rangaistaan. Kristillisen uskoon sen olennaisena osana kuuluu se, ettei kukaan voi olla siinä asemassa ettei hänen toimintaansa saa arvostella. Tästä juuri kirjoitin blogissani : ”Kuuletko Hyvän Paimenen äänen”.
Jehovan todistajat pitävät kokouksiaan nyt Helsingissä. He ovat monta kertaa koettaneet ennustaa ja laskea tarkkaa aikaa Jeesuksen takaisintulolle. Kaikki ovat menneet pieleen. Näin esimerkiksi vuotta 1975. Muistaakseni he olivat ennustaneet myös vuotta 1914. Kun Jeesus ei tullutkaan silloin, he keksivät opin, että Jeesus tuli silloin takaisin näkymättömällä tavalla. Raamattu kuitenkin kieltää tekemästä tällaisia laskelmia esim. Apt. 1:7
Ja silloin he näkevät Ihmisen Pojan tulevan pilvissä suurella voimalla ja kirkkaudella. Mutta siitä päivästä tai hetkestä ei tiedä kukaan, eivät enkelit taivaassa, eikä myöskään Poika, vaan ainoastaan Isä. Mark. 13:26, 32
Muokata
1.Tessalonikalaiskirje:
5:1 Mutta aikakausista ja määrähetkistä ei teille, veljet, ole tarvis kirjoittaa.