Yöpöydälläni on painava kirja. Siinä on yli 550 sivua ja se on painettu hyvälle kiiltävälle paperille. Ihan ranteita pakottaa kun vuoteessa sitä tavaa.
Lisäksi kyseinen opus herättää minussa hämmennystä, sillä niin suvereenisti sen kirjoittaja listaa kirjoja joita on vuosien varrella lukenut. Väkisin alan ajatella itseäni: mitä minä muistan lukeneeni? Paljon, toki, mutta en läheskään kaikkea. Voin muistaa että sellainen ja sellainen kirja oli tärkeä, mutta mikä sen nimi oli ja kuka sen kirjoitti, se on jo hankalampaa,
Alussa mainitun kirjan kirjoittajalla on arvatenkin muistia virkistämässä omia päiväkirjoja tai muistiinpanoja. Fiksut ihmiset ovat kautta aikain laittaneet muistiin elämäänsä myös kirjallisesti. Jonkinlaista lokikirjaa olisi varmaan ollut hyvä harrastaa meikämannenkin.
Elämän hahmottaminen tärkeiden kirjojen kautta on hyväksi havaittu tapa löytää punainen lanka maallisen vaelluksen sokkelissa. Sama pätee myös hengelliseen vaellukseen, myös sen varrella on kilometripylväiden paikalla usein kirjoja.
Yksi perinne on kirjoittaa omia hengellisiä muistelmiaan kirjojen kautta. Nuorena luin näitä, sittemmin vaihdoin näihin ja nyt luen tällaista. Kehityskaaria Muromasta, Lewisin kautta Kylliäiseen. Tai ihan miten vain itse kunkin sielu parhaaksi näkee ja kokee. Reittejä on monia.
Yleensä hengellinen elämäkerta on reitti pimeydestä valoon. Se voi ilmetä matkana ahtaasta uskonnollisuudesta avarampaan, mutta myös toisinpäin, vellovasta etsinnästä varmuuteen. Ja miltei aina kirjoilla on osansa ja syynsä lopputulokseen. Kannattaa siis lukea – ja paljon. Ota riski, hanki vaikutteita.
Näihin pohdintoihin minut vei Matti Klingen muistelmat vuosilta 1936-1960 eli Kadonnutta aikaa löytämässä. Siitä tarkemmin toisaalla Vielä palaa lukulamppu –blogissani.
Onko olemassa yhtään hengellistä elämää, elämäkertaa, joka ei olisi kirjoista rakennettu, jossa kirjalla ei olisi jossain kohtaa ratkaisevaa merkitystä?
Muistan erityisen hyvin Claes Anderssonin kirjasta Kaksitoista vuotta politiikassa vapaasti siteeraten seuraavan: ”Poliitikkojen muistelmissa tylsintä on se, että niissä valehdellaan niin penteleesti.”
Andersson psykiatrina perustelee käsityksensä mielen mekanismeilla ja ihmisen laiskuudella. Uskooko joku oikeasti, että joku toinen kirjoittaisi objektiivisesti kaiken ylös siten kuin se on tapahtunut? Muisti on erityisen tarkoitushakuinen ja siksi muistelmat ovat mukavaa viihdettä mutta kyseenalaista historiaa.
Hyvä pointti, Raimo. Valehdellaanko tai hurskastellaanko hengellisissä elämäkerroissa vastaavasti? Onko ”hengellinen muisti” yhtä valikoiva kuin poliittinen. Tai muisti ylipäätään?
Yksinkertaistaen ihminen muistaa tai unohtaa sen, minkä haluaa muistaa tai unohtaa. Näin myös päiväkirjoissa. Pääsääntöisesti muistelmat ovat sankaritarinoita ja/tai selviytymistarinoita, kuinkas muutenkaan. Kun on tutkittu lasten ja aikuisten tarinoiden eroja, on huomattu että aikuiset kertovat menneistä asioista mutta lapsilla on useammin myös tulevaisuus läsnä. Tulevaisuuden muisteleminen onkin aiva oma lajinsa, jota tulisi aikuisten oikeasti harrastaa enemmänkin.
Aimo T Nikolainen valotti aikoinaan kristinuskon syntyä kirjallaan ”Kuinka kaikki tapahtui.”
Kirjan nimi sopisi yhtälailla tiukkoja vääntöjä muistelevan poliitikon kuin piispankin omaelämänkerran nimeksi:)
Ja mikä sitten lopulta on oikeasti totta? Onko totta se, mitä muistamme, miten jäsennämme ja hahmotamme maailman, elämän, Jumalan? Vai pitääkö totuuteen pyrkiessä pyrkiä näkemään ”objektiivisesti” asioita ja tapahtumia? Ja jos pitää, niin kenen objektiivisuus on parempaa objektiivisuutta? Kun kaikki kuitenkin suodattuu aina henkilökohtaisten prosessien läpi, oman mielen läpi. Objektiivisinkin tiede on aina väistämättä jollakin tavalla tekijänsä näköistä. Saati sitten kirjallisuus ja muu taide.
Muistin ja ns. totuuden asemaa kaunokirjallisuudessa valottaa rehellisen tyylikkäästi yöpöydälläni melkein loppuun luettu Günter Grassin kirja Sipulia kuoriessa. Siinä runkokertomuksen muistelmien muotoon rakentanut kirjailija tunnustaa muistinsa pettävän ja muistavan joko tahallaan tai monien rinnakkaisten muistikuvien joukosta jonkun todennäköisen variaation. Valehteleminen ei ole tahallista, mutta ei myöskään tahatonta tai oman edun mukaisesti valikoivaa. Ilmestyessään v. 2006 Grassin kirja kuohahdutti, sillä siinä hän ”muistelee” toimintaansa Hitler Jugendissa ja ylpeänä Führerin armeijan sotilaana. Muisti vie sosiaalidemokraattia kaikkia polkuja myös letkauttelemaan suurta talousihmettä. Rehellinen muisti voi muistaa myös väärin.