Olen kirjoittanut muistelmani, Jälleenlöydetty tie (Väyläkirjat) ilmestyi pari kuukautta sitten. Kirjoitusprosessi jätti päälle muistelmatutkan. Katselen muiden kirjoittamia muistelmia ja arvioin niitä sen perusteella, kuinka he ovat elämästään kirjoittaneet, kenelle he kirjoittavat, kuka kirjoittaja on (siis muistelijan itsensä mielestä), millainen kerrontatapa kirjassa on. Ja lopulta mitä muistelmat kertoo eletystä elämästä ja elämästä joka on nyt. Pelkkä muistinvaraisten tapahtumien kronologinen listaus ei vielä riitä.
Muistelmissa on tärkeää valita näkökulma.
Espoon piispana vuosina 2004-2012 olleen Mikko Heikan muistelmateos Toivon piispa (Väyläklirjat) sisältää nimensä mukaisen lähestymistavan, toivon ja huomisen, eteenpäin katsomiseen. Toki Heikka myös kertoo elämänsä vaiheista ja työpaikoista ja kommentoi lähikirkkohistorian tapahtumia. Kirja alkaa perinteistäkin perinteisemmällä tavalla eli Heikan suvun vaiheiden kuvauksella. Suku on lähtöisin Tornionjokilaaksosta.
Koska Heikka kertoo vain niukalta sisäisestä minästään tai yksityiselämästään, kirjan kiinnostavin anti on emerituspiispan jälkiviisaus eli sen havainnointi missä kirkko on tehnyt vääriä valintoja. Heikka myös esittää innokkaasti ratkaisuja paremman tulevaisuuden saavuttamiseksi. Hänen ajatuksensa liikkuu laaja-alaisesti, eikä kirkollisesta hallinnollisesta arkistopölystä ole tietoakaan.
Heikka korostaa, että kirkossa pitäisi olla keskeistä kaksi asiaa: usko ja rakkaus. Valitettavasti kirkossa korostuvat nykyisin enemmän usko ja oppi.
En vertaa (kuinka voisinkaan) Heikan piispallisia muistelmia omiin hengellisiin muistelmiini muuten kuin huomauttamalla, että kumpikin käyttää käsitettä eletty uskonto. Se tarkoittaa kiinnostusta siihen miten elämä ja käytäntö ilmentävät uskoa. Opillisuuteen takertuminen on eri asia.
Se joka, kirjoittaa muistelmat joutuu helvettiin, eritoten jos valehtelee ja kaunistelee. Mutta jos pyrkii totuuteen ja aitoon ilmaisuun, voi päästä taivaaseen. Tai ainakin nähdä vilauksen siitä eli kuinka itse Jumala tarinoi enkeleille ja kaikille pyhille.
Ei ole muuta ikuisuutta, kuin olla kirjassa. Kun kirjoittaa itsensä kirjaan, voi pysyä pitenpään ihmisten muistissa, kuin muuten.
Mutta silloinkin, täytyy olla jotenkin erikoinen, pitää kävellä vetten päällä ja herättää kuolleita, niinkuin sillä olisi oli jotain merkitystä. Täytyy kiroilla ja panetella muita, ja väittää kuitenkin olevansa rehellinen ja synnitön. Pitää osata kadotustemppuja, leijailua ilmassa ja kuulla ääniä taivaasta. Pitää puhua uskottavasti ja vertauksilla, joita kuka tahansa, voi tulkita miten haluaa.
Kuolema kannattaa esittää hyvin vilpittömästi todeksi, että voi ilmestyä uudelleen, siellä ja täällä niin, että syntyy puheita. Minä näin, olen nähnyt, olen minäkin nähnyt, viipurintiellä ja suomenlahden rannalla, kaloja paistamassa. Näkijöitä saa ihan varmasti muutamalla eurolla, näinä aikoina, kun rahat on vähissä kaikilla. Kirja myy, ja sukaiset iloitsevat. Joku kirjoittaa uuden kirjan, jatkoromaanin muodossa, ja siitä syntyy toisen leipä.
Henkilökohtaisesti, en tunne itseäni niin hyvin, että voisin kirjoittaa rehellisen ja uskottavan kuvauksen itsestäni. Mutta ei-uskottavasti on kyllä tapahtunut hyvin mielenkiintoisia asioita, kuten vaikka se, että Raamattu on puhunut minulle. Me naisethan emme saa sellaisia luulla itsestämme, siitä voi joutua kappaleina ja päätä vailla suoruumiiksi.
”Ei ole muuta ikuisuutta, kuin olla kirjassa. Kun kirjoittaa itsensä kirjaan, voi pysyä pitempään ihmisten muistissa, kuin muuten.” – Heh. Niin moni ehkä ajattelee, mutta voihan sitä olla ikuismatkalla muussakin taideteoksessa. Elää ikuisesti marmoripatsaana, esim.
Mitä uskonnolliseen kokemukseen tulee, niin se on aina ei-uskottava, koska se toimii vain asianomaiselle itselleen. Yhteisön itseymmärrys voi hyväksyä tällaisen kokemuksen ja sen tulkinnan tai sitten ei.
Mutta, muisteleminen kannattaa aina. 😉