Kuulin pojaltani tärkeän periaatteen, joka ei ole jättänyt rauhaan. Hän sanoi, että on kunnioitettava sen hengellisen yhteisön kulttuuria, jossa haluaa toimia. Huomaan näissä keskusteluissa törmääväni jatkuvasti aivan päinvastaiseen asenteeseen, Sehän ei voi olla vaikuttamatta omiin nakemyksiini kirkosta. Eipä paljon innostavia näköaloja ole näillä sivuilla ollut. Masentavaa sitäkin enemmän. Sen vastapainona kaipaisi, jotain parempaa ja rakentavaa. Syntyi vahva kaipaus löytää seurakuntayhteys, jossa olisi positiivien eteen- ja ulospäin suuntautuva positiivien meininki. Mistähän sellaisen löytäisi? Sinne voisi jopa muuttaa.
Matti Alahuhdan kirjassa: ”Johtajuus, kirkas suunta ja ihmisten voima”, luin että, kulttuuri ja toimintatapa on eri asioita. Mitähän tuo lause käytännössä merkitsisi kirkossa ja sen toiminnassa.
Kirkon toiminta on suurelta osalta kultuuriin sidottua. Silti juuri toimintapoja tulisi pyrkiä, jopa jossainmäärin, radikaalisiti muuttamaan. Samalla kulttuuria tulisi osata kunnioittaa ja ne kaksi pitää sopivasti erillään.
Eräässä seurakunnassa Englannissa kävin niin köpelösti että, seurakunta ei kyennyt enää jäsenmääränsä hupenemisen tähden pitämään yllä kirkkoaan. Siitä oli luovuttava ja tilaisuudet alettiin pitämään julkisissa tiloissa. Vaikkapa bupeissa, elokuvateattereissa ja muissa vastaavissa paikoissa. Vuodessa seurakunta oli kasvanut jo niin paljon , että kirkko saatiin ottaa uudelleen käyttöön. Oli syntynyt luontevia kohtaamisia monien kiinostuneiden kanssa. Tästä opittiin ja oppi laitettiin käytäntöön. Seurakunta kasvaa yhä ja reipasta vauhtia.
Pitääköhän meidän rakkaalle kirkollemme käydä yhtä köpelösti, ennenkuin se herää ulospäinsuuntautuvaan toimintaan. Eikä järjestä toimintaansa, vain meidän aktiivien iloksi ja kalentterien täytteeksi. Kirkko voisi vastata yhteiskunnan moniin haasteisiin vahvalla tavalla, mikäli se uskaltaisi luopua joistakin vanhoista tulosta tuottamattoimista toimintatavoistaan.
Olen vuosikymmet etsinyt aina uusia mahdollisuuksia toimia, milloin missäkin vapaaehtoistoiminnassa. Nyt jouduin tämän innostukseni tähden kriisiin.
Innokkaalla osallistumisellani voin olla tukemassa kirkon sisäänlämpiävää toimintaa.Juuri sitä, josta kirkon tulisi päästä eroon.
Enkä omalla panoksellani tuo tuohon toimintaan mitään tuoretta elämän makua.
Mikäli en tarkkaan valitse mihin lähden mukaan.
Pekka Pesonen :” Hän sanoi, että on kunnioitettava sen hengellisen yhteisön kulttuuria, jossa haluaa toimia.”
Pojallasi on mielestäni hyvä periaate. Me elämme länsimaisessa kulttuurissa ja ajattelen muinaisia kreikkalaisia, jotka synnyttivät länsimaisen kulttuurin ja tulevaisuuteen suuntautuvan teleologisen ajattelun . Ajattelen Rhodoksen Filerimos-kukkulalla olevaa Johanniittain ritarikunnan perustamaa luostaria, ja sypsessipolkua, joka Kristuksen kärsimystä kuvaavien kivipatsaiden ohi vie aukiolle,josta avautuu näköala saaren yli ja jolle on pystytetty valtaisa tyhjä risti. Risti on tyhjä, sillä Kristus nousi kuolleista, HRISTÓS ANÉSTI – ALITHÓS ANÉSTI.
Kiitos kulttuurimme perustajille:
https://www.youtube.com/watch?v=wNp9mcgJNPI
Kiitos Tuula kauniista kuvauksesta. Aivan kuin pääsisi siinä kulkemaan tuota polkua ja näkemään sen maiseman ja ristin.
Mietin vain sitä, miten kulttuuri niveltyy toimintaan ja mikä ne taas erottaa toisistaan. Eli voikoko toimintaa muuttaa, puuttumatta samalla yhteisön kulttuuriin?
Kirkko on kuin bussi joka kulkee ajallaan ja onkin kysyttävä onko se huono asia, että bussi kulkee ajallaan? Kuulin kerran ehdotuksen, että kirkon virkaa tekevät voisivat opettaa kaikki viran hoidon tehtävät maallikoille ja näin papit saisivat aikaa jutustella ihmisten kanssa toreilla ja turuilla henkeviä ja opastaa ihmisiä Jeesuksen luokse.
Jeesus sanoi Pietarille; ”Ruoki minun lampaani”
Nyt voisi kysyä myös missä nuo lampaat ovat jotka kaipaavat ruokaa? Jos ihminen ei usko Jumalaan, niin kuinka ihminen edes odottaisi saavansa mitään hyvää Jumalalta? Sama koskee Kirkkoa, jos Kirkko ei voi antaa sitä, mitä ihmiset kaipaavat, niin onko Kirkon Leipä pilalla? Vai ihmiset? Jos Taivaassa iloitaan yhdestä eksyneestä joka löytyy, niin eikö meidän tulisi iloita myös niin? Ehkä pakanoiden luku on tullut täyteen ja vilja on tullut valmiiksi otettavaksi talteen?
Onhan Kirkon tehtävä myös pysyä muuttumattoman Sanan ääressä, eikä juosta kaikissa opin tuulissa. Kirkon tärkeimpiä tehtäviä on myös vahvistaa ja lohduttaa niitä , jotka ovat pysähtyneet ja levähtäneet Jeesuksen jalkojen juureen.Jeesus on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti.
”Katsokaa, veljet, ettei vain kenelläkään teistä ole paha, epäuskoinen sydän, niin että hän luopuu elävästä Jumalasta, vaan kehoittakaa toisianne joka päivä, niin kauan kuin sanotaan: ”tänä päivänä”, ettei teistä kukaan synnin pettämänä paatuisi; sillä me olemme tulleet osallisiksi Kristuksesta, kunhan vain pysymme luottamuksessa, joka meillä alussa oli, vahvoina loppuun asti. Hebr.3:12-14
Lopultakin Kirkon tehtävä on hyvin moninainen, niin kuin elämä itse.
Blogissani kertomassani seurakunnassa pääsin näkemään sen, ”kirkkaan suunnan ja elämän maun”, jota siitä asti olen kaivannun päästä näkemään, myös täällä. Siellä tavoite oli selkeä ja kaikki puhalsivat yhteen hiileen.
Jotain samaa on Tampereella Uudenverson toiminnassa. Se, kirkon toiminta tavoittaa juuri aktiivisemmassa elämänvaiheessa olevat nuoret aikuiset. Miehet ja naiset yhtälailla ja kokonaiset perheet. He järjestävät itsenäisesti toimintaa ja työntekijöille jää pää vastuu Messuista ja samalla huoli pitää peräsin vakaana. Jotta seurakunnan kirkas suunta ja elämän maku säilyy. Eikä pääse väljähtymään.
Uudenverson toiminassa messut on illalla. kaikki ei mahdu enää edes yhteen, vaan niitä on kaksi peräkkäin.
Joissakin muissa seurakunnissa messut on klo 11. Sekin on mielestäni paljon parempi aika, kuin klo:10. Silloinhan vasta heräillään unesta. Vastaavissa toimintatavoissa kirkon pitäisi pyrkiä joustamaan. Ottamaan näin huomioon yhteiskunnan muutokset. Oppi on ikuinen ja toimii kyllä hyvin. Mikäli sille annetaan sille kuuluva sija ja sen mukainen uusi elämä.
Monesti tulee miettineeksi sitä luottamusta, jonka Kristinusko tuo mukanaan, mutta jota ei kuitenkaan tahdo nähdä meidän ihmisten välisessä toiminnassa valtoimenaan. Olemme niin helposti laittamassa suitsia hevosen suuhun, ettei käy vahinkoa… Nuorissa on tulevaisuus sanotaan, mutta kuitenkin vanhoilla on jotain sellaista mitä ei saisi kadottaa. Hyvää tahtoa Kirkossa on paljon ja sen soisi virtaavan vapaasti kaikissa soluissa, niinkuin terveessä ruumiissa… Ja kuitenkin tuntuu, että ruumis on kipeä monin paikoin… Nuoret kompuroivat eksyksissä ja vanhoja ei kuunnella…
Suurin ongelma ihmisessä on epäusko ja ylpeys ja niiden voittamiseen ei ole muita lääkkeitä kuin synnin tunnustaminen ja se taas tuntuu olevan nykyisessä maailman ajassa ja yhteiskunnassa kiellettyä ja olen jopa kuullut mielenterveys alan ihmisiltä, että synnistä ei sais puhua, koska se ahdistaa ihmisiä… Moni on sairas tietämättä mikä vaivaa ja moni etsii ja etsii, vaan ei soisi löytävänsä. Ei voi mitään, mutta Jeremian sanat puhuttelevat näinä aikoina, kun kirkko kompuroi maailman edessä ja tuskailee kun huoneet tyhjenee, vaikka kaikki markkinakikat on kohta koeteltu:
”Ota ojentuaksesi, Jerusalem, ettei minun sieluni vieraannu sinusta, etten tee sinua autioksi, asumattomaksi maaksi.
Näin sanoo Herra Sebaot: Israelin jäännöksestä pidetään jälkikorjuu niinkuin viinipuusta; ojenna kätesi köynnöksiä kohti niinkuin viininkorjaaja.
Kenelle minä puhuisin, ketä varoittaisin, että he kuulisivat? Katso, heidän korvansa ovat ympärileikkaamattomat, eivät he voi kuunnella. Katso, Herran sana on tullut heille pilkaksi, ei se heille kelpaa.
Minä olen täynnä Herran vihaa, en jaksa sitä pidättää; vuodata se lapsukaisiin kadulla, niin myös nuorukaisparveen. Sillä niin mies kuin vaimokin vangitaan, niin vanhus kuin ikäloppu.
Heidän talonsa joutuvat vieraille, niin myös pellot ja vaimot; sillä minä ojennan käteni maan asukkaita vastaan, sanoo Herra.
Sillä kaikki, niin pienet kuin suuretkin, pyytävät väärää voittoa, kaikki, niin profeetat kuin papitkin, harjoittavat petosta.
He parantavat minun kansani vamman kepeästi, sanoen: ”Rauha, rauha!” vaikka ei rauhaa ole.
He joutuvat häpeään, sillä he ovat tehneet kauhistuksia; mutta heillä ei ole hävyntuntoa, he eivät osaa hävetä. Sentähden he kaatuvat kaatuvien joukkoon, sortuvat, kun minä heitä rankaisen, sanoo Herra.
Näin on Herra sanonut: ”Astukaa teille ja katsokaa ja kysykää muinaisia polkuja, kysykää, mikä on hyvä tie, ja vaeltakaa sitä, niin te löydätte levon sieluillenne”. Mutta he vastasivat: ”Emme vaella”.
Ja minä olen asettanut teille vartijat: ”Kuunnelkaa pasunan ääntä”. Mutta he vastasivat: ”Emme kuuntele”.
Sentähden kuulkaa, te kansat, ja tiedä, seurakunta, mitä heille on tapahtuva.
Kuule, maa! Katso, minä tuotan onnettomuuden tälle kansalle, heidän hankkeittensa hedelmän, sillä he eivät ole kuunnelleet minun sanojani, vaan ovat hyljänneet minun lakini. Jer.6: 8-19
Surullista on seurata sitä, miten kirkko hukkaa ainutlaatuisen mahdollisuutensa nuorten saavuttamisessa.
Rippikouluun keskittymisen sijasta kirkon tulisi keskittyä nuorten sitoutumiseen henkilökohtaiseen uskoon ja sen hoitamiseen. Siihen ripari on erinomainen väline. Harmittaa nähdä sitä, miten se on muodostunut kirkolle itsetarkoitukseksi. Riparin välineellinen arvo, tuntuu olevan hukassa. Hoidetaan vain työ ja sen jälkeen nuoria ei enää kirkon toimintaan odotella.
Voisihan olla toisinkin. Heti konfirmaation jälkeen vedetään nuoret mukaan toimintaan. Silloin fiilis koetaan vielä vahvana. Ei laiteta nuoria odottelemaan paria kuukautta ja syksyn toimintaa. Lähdetään heti liikkeelle. Hengellinen elämä on nuorissa herätettävä, vastaamalla aidosti, heidän hengellisiin kysymyksiinsä ja elämällä sitä todeksi nuorten kanssa. Vasta sellaisen heräämisen jälkeen nuori voi kokea saavansa kirkon toiminnalta jotain, mitä mistään muualta hän ei saa.
Mikä on ’rippikoulun välineellinen arvo’? Pitäisikö siitä tehdä jonkinlainen innokkaita vapaaehtoisia tuottava maallikkoseminaari?
Kirkolla on vastassa, maailman vahva henki, elämän korskeus ja oman nautinnon pyynti. On kysyttävä mikä saa ihmisen vapaaehtoisesti sitoutumaan? Onko sellaista asiaa, joka saa ihmisen sitoutumaan vastenmieliseen palvelukseen vapaaehtoisesti?
Tuota voisi ajatella esim. vanhemmuuden näkökulmasta. Kun lapsia syntyyy, niin kasvatustyön haasteet seuraavat toistaan, mutta mikä saa vanhemmat sitoutumaan vapaaehtoisesti lastensa kasvattamiseen? Eikö se ole rakkaus? Eikö juuri rakkaus saa ihmisen ajattelemaan toisen hyvää oman edellä ja rinnalla? Vanhemmuus on raskas ja iso työ, joka ihmiselle annetaan, mutta josta selviää hienosti, jos siirtää lasten tarpeet omiensa edelle. (Tätä ei kannata nyt ymmärtää väärin, kyse ei ole mistään uhraamisesta, vaan rakkaudesta)
Suurimpia ongelmia taitaa kuitenkin kirkossa olla, ettei Suomen kansa enää rakasta Jumalaa ja Kirkkoa, niin että näkisi sen merkityksen ajassa ja yhteiskunnassa.
Ihmiset rakastavat pimeyttä enemmän kuin valkeutta ja tuon asian muuttaminen ei ole kovin helposti tehty, varsinkaan, kun kukaan ei enää kerro ihmisille, että he elävät pimeydessä, päinvastoin pimeydestä on tehty tavoiteltavaa sillä epäjumalan palvonta on nykyisin ihmisen kunnianhimon nostamista ja tavoitteisiin pyrkimistä ilman Jumalaa tai Jumalaa keppihevosena käyttäen.
Hyvin kuvaavaa on erään nuoren lausunto, joka pysäytti minut taannoin: ”Jos en pääse ”julkkikseksi”, en tahdo elää.”
Rippikoulun välineellinen arvo nuorille on saada mopo ja naimalupa. Sillä on heille kulttuurillinen välinearvo ja samalla tiettyn hyvän fiiliksen saamisen mahdollisuus. Siihen perustuu myös heidän halunsa isostoimintaan. Halutaan päästä uudelleen kokemaan riparin tunneilmasto.
Kirkolle rippikoulun välineellinen arvo kirkolle on mahdollisiuus näin luoda menestyvää nuorisotoimintaa seurakunnassa. Toimintaa, johon nuoret tulevat joukolla ja mukaan. Pysyen siinä aikuisuuteen asti.
Tähän vain harvassa paikassa pyritään.
Nyt hoidetaan riparit mallikaasti. Niistä on tullut kirkolle isetarkoituksia. Tehdään työ mahdollisimman hyvin ja se on sitten siinä. Sen jälkeen ei nuorten osallistumista enää edes odoteta. Välinearvo on siinä että, hyvän riparikokomuksen tähden he haluaisivat osallistua jatkossakin.
Voiko hengellistä elämää herättää tai uskoon sitouttaa millään huolellisestikaan suunnitellulla ja innostuneesti toteutetulla toiminnalla? Jumalan työtähän tuollainen on perimmiltään. Edellytykset toki voidaan rakentaa rippikouluunkin. Uskoisin, että näin myös yleensä tehdään.
Nuoriso elää hyvin kiireistä aikaa. Opiskelu, harrastukset, työelämään harjaantuminen, aikuistumisen ongelmat, seurustelu ja monet muut hienot ja huonot asiat täyttävät mielen ja ajan. Seurakunta on näin melko kovassa kilpailutilanteessa nuorison mielenkiinnosta. Nuorisotyötä kuitenkin tehdään. Ovatko työelämässä olevat perheelliset ja yksin elävät kuitenkin se ikäryhmä, joihin seurakunnalla on kaikkein löyhin yhteys.
Uskoontulo on varmasti Jumalan työtä jokaisen kohdalla. Uskoontullut nuori sitoutuu seurakuntaan. Sillä hän saa sieltä hengelliselle elämälleen ravintoa. Emme kuitenkaan voi jättää kehoittamatta nuoria omistamaan uskon sisinpäänsä. Edes, sillä verukkeella, että se on Jumalan työtä. Jumala kun, käyttää juuri meitä työvälineinään.
Emme voi jäädä vain odottamaan sitä, milloin Jumala työnsä tekee. Meidän on nähtävä vaivaa ja lähdettävä omalta mukavuusalueelta liikkeelle.
Riparit vetää kukin pappi vuorollaa. Ihan omalla persoonallisella tavallaan.
Kaikilla papeilla on kuitenkin aivan oma työsarkansa. He kantavat jatkossa vastuuta vain omasta työalasta. Eikä heillä leirin jälkeen ole mitään vastuuta nuorista.
Leiri itse voi olla oikein hyvin onnistunut. Kokemus leiristä voi olla hyvin positiivinen ja jatkoakin jopa saatetaan kaivata. Sitä nuoret joutuvat odottamaan kuukausia ja jopa vuoden. Siinä ajassa hyvät kokemukset haihtuvat ja ihan muut asiat täyttävät nuoren mielen.
Rippikoulun vetovastuu on työntekijöille raskas vastuu. Siitä kertoo myös ohjajien saamat leirivapaat, Palautumiseen menee helposti pari päivää. On kannettava huolta nuorten turvallisuudesta, oppitunneista, aikatauluista ja lukemattomista muista asioista. Lisäksi tulee usein jotain yllättävää extraa lisäksi. Eipä sitten ihme, jos vetäjät on leirin jälkeen ihan puhki. Kukapa siinä tilanteessa alkaisi miettiä sitä, miten nuorten kanssa jatkettaisiin, nyt heti.
Silti tuo asia olisi nuorisotyön kannalta ensiarvoisen tärkeä.
Niinpä kirkko hoitaa hienot riparit ja jättää työnsä siihen. Hyödyntämättä nuorten hyvää kokemusta heti mitenkään.
Näin nuoret vetytyät pois kirkon toiminnasta, koska heille ei ollut tarjolla mitään, silloin kun he olisivat sitä kaivanneet.
Syy tähän vetäytymiseen laitetaan nuorten niskoille juuri näin:
”Nuoriso elää hyvin kiireistä aikaa. Opiskelu, harrastukset, työelämään harjaantuminen, aikuistumisen ongelmat, seurustelu ja monet muut hienot ja huonot asiat täyttävät mielen ja ajan.”
Mikäli kirkko tarttuisi huikeaan mahdollisuuteensa, jonka rippikoulun jälkeinen nuorisotyö sille avokätisesti tarjoaa, niin koko kirkon tilanne olisi aivan toinen.
Eikö konfirmaation idea ole, että se tekee seurakuntalaisista vastuullisia ja täysivaltaisia? Sen sijaan, että rippikoulun käyneistä otetaan vastuu, heille pitäisi antaa vastuuta. Tätä pitäisi miettiä ja tähän uskaltaa.
Näitä on kiva pohdiskella tässä. Ei pohdinnoistani, mitään todellista hyötyä ole. Ompahan vain ajankulua. Eri asia olisi, jos olisin vaikkapa kirkkoherra ja voisin toteuttaa yhdessä seurakunnan kanssa näitä juttuja. Silloin idat voisivat lähteä elämään ja tuottamaan sitä elämänmakua. Vaan kun en ole sellaisessa asemassa, niin pohditani ei tuota mitään muuta kuin, näitä sanoja ja tietysti keskusteluja utopioista. Ihan turhaa ajankulua on valitella kaikkea sitä, mitä kirkko jättää tekemättä, tai tekee. Sen sijaan voisin alkaa pohtimaan sitä, Mitä minä voisin tehdä. Mistä löytäisin sen kirkkaan suunnan ja elämän maun?