Matti Hernesahon kolumni sai tarttumaan jälleen minulle tuttuun aiheeseen eli siihen, mikä on kirkon missio ja itseymmärrys. Niistä nousee sitten se, miten kirkko toimii ja elää.
Hernesahon perusajatus on se, että kirkko ei ole olemassa kristittyjä varten. Tämä saattaa aluksi joitakin hämmentää, mutta niin se kuitenkin pohjimmaltaan on. Kirkko on olemassa tätä maailmaa varten. Asian voisi muotoilla vaikka sanomalla, että kristillinen kirkko on Jumalan instrumentti tässä maailmassa. Tai kirkko on itsessään sakramentti maailmalle nautittavaksi.
Näillä ajatuksilla kirkon missiosta ja itseymmärryksestä on paljonkin merkitystä, kun seuraamme keskustelua mm. oman kirkkomme tulevaisuudesta ja siitä, miten kirkon tulisi toimintaansa suunnata. Jos kirkko ohjautuu omien jäsentensä hoitamisen ajatuksesta, silloin se väistämättä kääntyy sisäänpäin – vaikkakin tiedämme ainakin osan jäsenistä olevan toimintaan osallistumisen osalta passiivisia.
Jos taas kirkko ymmärtää itsensä maailmaan lähetettynä, se myös suuntaa omaa olemistaan tästä lähtökohdasta. Se perinteinen ”seurakunnan jäsenten hoitaminen” voi tulla mieleen ja tuntua tärkeältä. Sitä se onkin, mutta sen tulisi toteutua kunkin jäsenen oman vastuun kautta ja toisaalta kirkon tehtävän toteuttamisen kautta.
Hernesaho haluaa torjua myös sen ajatuksen, että yhteisöjen rakentaminen ja maailmaan suuntautuminen olisivat toisilleen vastakkaiset tai jännitteiset asiat. Olen itse ainakin osittain samaa mieltä ja osittain näen vahvassa hengellisen yhteisön rakentamisessa vaaran kääntyä sisäänpäin. Siitä on myös paljon esimerkkejä.
Hernesaho haluaa kolumnissaan käsittääkseni myös torjua sen, että kirkon ns. aktiiviset ja pasiivisemmat jäsenet asetetaan vastakkain. Siinä olen täsmälleen samaa mieltä. Se aktiivisuus ja passiivisuus nimittäin usein on arvioitu vain kokoavaan toimintaan osallistumisen näkökulmasta. Ja kirkon itseymmärrys taas antaa lähtökohdan kristityn elämisestä nimenomaan maailmassa. Se on myös perusluterilainen ajattelu, jonka Luther ilmaisi kristityn ”virkoina” eli eri tehtävinä.
Seurakuntien toiminnan kannalta kirkon itseymmärrys maailmaa varten olevana onkin sitten hieman hankalampi juttu. Itse olen ratkaissut niin, että kirkon ja seurakunnan tulee kaikessa avautua ulospäin, maailmaan. Kirkon toiminnalla tulee olla paljon verkostoitumista eri elämänpiirien ja ihmisten kanssa. Kirkon todistuksen ja palvelun kohdentaminen ja toteuttaminen ei kysy ”oletteko seurakuntamme tai kirkkomme jäseniä”. Se lähtee siitä, että kaikki kullakin alueella olevat ihmiset ovat kirkon todistuksen ja palvelun piiriin kuuluvia. Siitä lähtee sitten yhteisöön mahdollisesti kutsuminen ja edelleen yhteisön rakentaminen.
Korostan itse vielä – kuten niin monesti aikaisemmin – kirkon todistuksen ja palvelun erottamatonta yhteyttä. Niiden yhteen liittymistä on kuvattu mm. sanoilla osallisuus, osallistaminen, yhteys ja niin edelleen.
Hieman vaikeaa tässä kaikessa on edelleen se, että lähdemme ajatuksissamme liikkeelle kirkon organisaatiosta ja sen työntekijöistä toteuttajana tai toimijoina ja ihmisistä vastaanottajina. Sekin asetelma on olemassa, mutta se on yksi piirre ja siitä tulisi päästä myös pois.
Olkoon kirkko siis enemmän kirkko! Se ei olekaan ihan yksinkertainen ”rasti”!
Toivo Loikkanen
Loikkanen
Ettehän te ymmärrä, koska te ette ole lukeneet avankeliumia, tai jos olettekin, on teillä ollut peite kasvoilla.
Eikö se ole demonisointia, kun Jeesus sanoo; ”Te olette Isästä perkeleestä, kyykäärmeen sikijöitä ” ja paljon muuta vastaavaa. Miksi tällaista pitäisi levittää maailmaan?
Oletteko te sanoutuneet irti evankeliumista ja Jeesuksesta ja mihin te silloin perustatte uskonne?
Tällaista en koe tarpeelliseksi kommentoida. Voisi tietysti kysyä, mihin sinä perustat uskosi ja ajattelusi.
” Se on myös perusluterilainen ajattelu, jonka Luther ilmaisi kristityn ”virkoina” eli eri tehtävinä. ”
Lutterhan sanoi, juutalaisista ja heidän valheistaan kirjassa :
”Ensiksiskin heidän synagogansa ja koulunsa sytytettäkään tuleen…. toiseksi heidän talonsakin samalla tavalla rikkirevittäköön ja hävitteäköön . Kolmanneksi heiltä otettakoon pois kaikki heidän rukouskirjansa ja Talmudin selityksensä.
Neljänneksi heidän rabbiineiltaan kiellettäköön elämän ja hengen menetyksen uhalla vast’edes opettamasta. ” jne. jne.
Ja lopussa, ” Meidän tulisi karkottaa nuo kurjat laiskurit sysnteemistämme , Sen vuoksi, poistakaa heidät keskuudestanne. ”
”Saarnassa jonka Luther piti vähän ennen kuolemaansa, hän vaati kaikkien juutalaisten poistamista Saksasta. Lutherin juutalaivastaisia opetuksia sovellettiin myöhemmin kirjaimellisesti kolmannessa valtakunnassa. ”
Tuo ei ole mitään perusluterilaista. Kolmas valtakunta ei muuten ollut kristillinen valtakunta, sen enempää kuin kommunismikaan. Vaan ei sen enempää nykykirkollinen menokaan enää ole. Ristinlippu on vaihdettu erääseen toiseen lippuun.
Minulla on vaikeuksia ymmärtää termi ”Kirkko” Toivon tekstissä. Hän puhuu kirkosta toisaalta kun se olisi subjekti jonkin ihmisen tapaan ja toisaalta yhteisö. Subjektilla on tahto ja mahdollisuus toimia tahtonsa mukaan . Missä ja miten kirkon tahto kiteytyy ja mitä se haluaa saada aikaan? Kirkko yhteisönä on jotain muuta.
Kirkon olemuksesta keskusteltaessa , niin yleensä tuollaiset aktiviteettia , ulospäin suuntautuvan työn vaatimus dominoi selvästi keskustelua. Mutta juuri tässä tulee tulkinnan vaikeus. Mikä on se Kirkko jonka tulisi olla aktiivi? Työntekijätkö vai seurakuntalaiset vai kaikki yhdessä? Vai onko vielä olemassa jokin mystinen kirkko-ulottuvaisuus ?
Yleensä keskustelijat lähtevät jonkinlaisesta Kirkon ihannekuvasta. Silloin ei oteta huomioon kirkon toiminnan todellisuutta. Hypätään sellaisen kirkkotodellisuuden yli joka muodostuu yhteisöstä ,niistä uskollisista jotka hakutuvat kirkon toiminnan piiriin. Suurelle enemmistölle heistä, jo ikääntyneistä , ovat tulleet kirkon piiriin omien tarpeittensa takia. Sellaisten tarpeiden joita he uskovat kirkon normaalin toiminnan tyydyttävän.
Kirkko on asylium, turvapaikka maailman ja elämän koettelemuksista. Suuri osa tulee sananmukaisesti hakemaan hoitoa itselleen. Ilman näitä ”potilaita” kirkko olisi epäonnistunut parantajan tehtävässään. Tästä on seurauksen se ,että voiko ”kirkko” vastaavalla tavalla olla parantamassa maailmaa? Mikä on se maailman sairaus jota kirkko voisi parantaa ja voiko kirkko todellakin toimia Jumalan työkaluna tässä? Millainen on ”kirkon ” tekemä diagnoosi maailman sairaudesta?
Välillä tuntuu siltä ,että tuollainen diagnoosi puuttuu, mutta siitä huolimatta tarjotaan parannuslääkkeitä maailmalle joka ei ole kovinkaan kiinnostunut tulla parannetuksi.
Markku, Kiitos hyvistä näkökohdista. Palaan niihin lähiaikana.
Kirkko-sanan ”määritelmää” avasin seuraavassa kommenttivastauksessa. Kirkko on tosiaan toisaalta maailmassa suolana ja valona toimiva verkosto ja yhteisö ja toisaalta asylum, turvapaikka tai yhteisö, johon voi tulla maailmasta saamaan voimaa ja ravintoa.
Kirkon tehtävänä on olla ainakin lääkitsemässä maailmaa jos ei parantamassa. Tai kirkko tuo Parantajaa, Kristusta, maailmaan. Mistä pitää lääkitä? Kaikesta, mikä rikkoo hyvää elämää ja ihmisten ihmisarvoisen elämän toteutumista. Tai voisi vastata teologian kielellä, että pitää lääkitä synnistä ja tuoda myös ikuisen elämän lääke tarjolle.
Ensin olisi tosiaan hyvä tietää mitä ” kirkko” tai ”seurakunta” sanoilla tarkoitetaan, tai mitä ne tosiasiallisesti on ennenkuin voidaan päästä kysymykseen mitä varten kirkko ja seurakunta on. Teologeilla näihin on suorat vastaukset, mutta entä todellinen tila. Tästä Herää kysymys kykenisikö kirkko suoriutumaan sille annetusta tehtävästä , vaikka sen itseymmärrys olisi tehtävän suhteen yksimielinen.
Kirkko-sanalla voidaan ymmärtää ainakin seuraavia: 1)esim. ev.lut. kirkon organisaatio ja työntekijät Suomessa, 2)Kristuksen maailmanlaajuinen kirkko eli kaikkien Kristukseen kastettujen yhteisö, 3)Oman kirkkomme (ev.lut)kastettujen yhteisö. 4)Kristuksen kirkko tietyllä alueella, esim. omassa maassamme.
Kirjoituksessani tarkoitan sanalla kirkko lähinnä kohtaa 3.
Korkeimmalle, Jumalalle, kaikki ihmiset ovat samanarvoisia lähimmäisen rakkaudessa. Näin aina ensimmäisestä ihmisestä alkaen muutama satatuhatta vuotta sitten. Sillä ei ole mitään merkitystä mihin organisaatioon ihminen eläissään kuuluu, valitsee. Ihminen itse valitsee elämänsä ymmärtämisen.
Kaikilla luoduilla, syntyneillä olennoilla on lähimmäisen rakkaus olemuksessaan.
Toivo Loikkanen Tarjan palautteeseen vastaa kladifioimalla kirkon elämää ja todistusta siksi minä Toivo Loikkanen työnsä mukana asian haluaa nähdä ja mistä todistaa.
Asia syntyy tietysti mitä on tullut luvanneeksi, mitä tahtonut, ja mihin lupautunut.
Toisaalta kun historiaa ei halua katsoa on se yhden vaivan merkki ilmaisuna.
Tunnustanut sana vaihtui toiseen sanaan lupauksesta.
Miten yhteisöllisyys näkyy kirkossa? Varmaankin papin näkökulmasta voidaan puhua kaikkien kastettujen yhteisöllisyydestä, mutta missä se näkyy kaikkien kastettujen näkökulmasta?
Miten kastettu voi konkreettisesti päästä kokemaan, tuleensa osaksi yhteisöä, kun ottaa kristittynä kasteen.
Kirkko on yhteen kokoontunut kristitty kansa, jossa Pyhä Henki vaikuttaa. Kirkko kutsuu kaikkia mukaan ja jokainen voi kasteen kautta ja tunnustamalla uskonsa tulla jäseneksi. Siinä mielessä Kirkko on kaikkia varten.
Mutta Kirkko ei tietystikään ole maailmaa varten. Sen tehtävä ei ole järjestää huvituksia ja toimintaa pitkästyneille, ja puuhastella milloin missäkin muodikkaassa.
Kirkko on selvä käsite. On yksi, pyhä, katolinen ja oikein opettava Kirkko. Sitten on erilaisia kristillisiä yhteisöjä, jotka ovat historian kuluessa erkaantuneet Kirkosta. Näitä ovat mm. Rooman paavin johtama yhteisö, josta aikanaan erosivat erilaiset protestanttisen ryhmät kuten ”luterilaiset”, ”kalvlnistit” jne.
Kaipaisin konkretiaa. Miten kirkko on yhteen kokoontunut kristitty kansa, kun emme tiedä, tai tunne muita. Emmekä edes pyri mihinkään lähempään tuttavuuteen muiden kirkon jäsenten kanssa. Mitä yhteistä meillä on kaikkien kastettujen kanssa? Mikä meitä yhdistää, tai erottaa. Miksi kirkko ei toimi yhteisönä? Puhutaan paljon kirkon yhteisöllisyydestä ,mutta miten se näkyy. Jos oikeasti olisimme yhteisö, niin meillä olisi yhteinen tavoite.
Jari Haukka: Kirjoitat kirkollisesta hybriksestä käsin siten, että oma kirkkosi olisi ainoa oikea. Ja kirkko todella on maailmaa varten, maailmaan lähetetty, jotta maailma uskoisi. Se ei tarkoita huvitusten järjestämistä vaan kirkon uskon, toivon ja rakkauden läsnäolon välittämistä maailmassa ja maailmalle. Kristuksen kirkko ilmenee täällä maailmassa eri kristillisinä kirkkoina, ei vain sinun kirkkonasi.
Voiko kirkko toimia yhteisöllisesti ja omata jonkin yhden yhteisen itseymmärryksen toiminnan tavoitteesta? Mikä Toivo on mielestäsi kirkon toiminnan tavoite ja onko sitä? Olen nähnyt paljon työtä kirkossa, mutta vähän tavoitteita. Mitä tarkoittaa lause: ”kirkko on muita varten.” Mitä muut voivat kirkolta saada?
Kirkko voi toimia yhteisöllisesti ja toimiikin sen jäsenten kautta. Tämän tietoisuuden kasvattaminen ja herättäminen on yksi kirkon organisaation tehtäviä. Kirkko ei siis ole vain sen työntekijät, toimitilat, luottamushenkilöt ja sen organisaatio vaan kirkko on erityisesti sen jäsenten muodostama yhteisö. Jäseniin kuuluvat usein myös sen työntekijät. Toki joskus jotkut paikallisseurakunnan työntekijät ovat jäseninä toisessa seurakunnassa kuin työseurakunnassaan.
Kirkon toiminnan tavoite: uskon, toivon ja rakkauden syntyminen ja kasvaminen, ”jotta maailma uskoisi”. Kirkon toiminnan tavoite on edistää Jumalan valtakunnan toteutumista maailmassa ja saattaa meitä taivaaseen ikuiseen elämään.
Kirkko jakaa ihmisille kärsimystä, ristin kantoa, ja parkumista ristin juurella, jolla ristillä, joka on juureton puu, ihmisen käsin valmistama, jumala kiduttaa poikaansa ja sitä he kutsuvat rakkaudeksi, ja tätä rakkautta meidän kuuluisi itkien palvovan, koska synnit lähti maailmasta.
Kuitenkin se oli juutalaisten syy ja Juudaksen kavallus, että näin ihanasti jumala teki, ja rakkaudessaan maailman lapsiin kidutti poikaansa. Ja meidän kuuluu karsastaa juutalaisia, koska he eivät tätä tarinaa niele ja ryhdy Kristuksen haudan palvojaksi.
Se on outo tarina, se on synkkä, se on tahmea, verinen ja pimeä, se on epäoikeudenmukainen, se ei ole kaunista nähnytkään, se ei on valo, joka pimeydessä loistaa, se on itse pimeys ja kalmiston kaiku. Se on varjojen maa, ja mielen synkennys ja vihan äiti.
Jopa Hermeksellä joka erakkona lyhtyä pitelee, on edes hiukan valoa tämän rinnalla.
Jumalaan voi uskoa myös raikkaasti ja puhtaasti auringon kirkkaassa valossa ja lämmössä ja kesän kukkaloistossa, kun Luojan luoma luonto hymyilee suloisesti. Tämä on Jumalan valtakunta, se taivaallinen, koska me näemme taivaan ja auringon.
Maan alla ei kuu kumota, eikä päivä paista ja tähdetkin ovat kadonneet, koska ilman valoa silmä on sokea.
Siispä ikkuvat auki ja raikasta ilmaa sisään, vaikka kuinka pelottaisi maallinen ihanuus ja sen kirkas valo.