Sitä mukaa kun maallistuminen etene ja tunnustava kristillisyys vähenee, myös valtakirkon viesti näyttää vesittyvän. Totta on, että vaatii sisäistynyttä omaa vakaumusta ja rohkeutta sekä paljon taitoa puhua omin sanoin ja mielenkiintoa herättävällä tavalla kristillistä sanomaa nykyisessä sekulaarisessa yhteiskunnassa. Kritiikkiä tulee herkästi.
On oikeastaan aika vaativaa toteuttaa Jeesuksen antamaa lähetyskäskyä ja viedä tehokkaasti ja tuloksellisesti sanomaa kaikkeen maailmaan. Näin erityisesti, jos kohteena on oma maallistunut yhteisö tai kunta/kaupunki. Tähän ”sisälähetykseen” olisi kova tarve, koska uuspakanuus leviää kovaa vauhtia ja uskonnon opetus rapautuu entisestään (eikä ole hyvä ollutkaan).
Näin ollen on ymmärrettävää, vaikkakin onnetonta, että kristillisen sanoman välittäminen nahistuu liian raamattu- tai liturgiakeskeiseksi. Puhujalle helppo ulospääsy on vain siteerata raamattua ilman että tarvitsee soveltaa sen sanomaa oivaltavasti nykypäivään. Toinen pakotie sanoman esittämisestä on auttamistyö. Vaikka sekin sisältyy kristillisyyteen, sen ei kuitenkaan pitäisi olla seurakuntien ensisijainen työalue eikä se saisi syrjäyttää viestintätehtävää.
Kirkolliset vanhat liturgiset ja kirkkokäsikirjan fraasit ja hokemat kuulostavat monen korvissa ”anven on kala” – tasoisilta. Käytännössä nuorten aikuisten ikäluokka kokonaan ja vanhemmistakin työikäisistä suurin osa on täysin vieraantunut perinteisten liturgien sisällöistä. Ne eivät enää puhuttele. Aika aikaa kutakin. Nyt olisi aikaa uudistaa kristillistä viestintää.
Pelastuksen sanoma Jumalan työnä ja lahjana, sekä armollisuuden opetus ja rakkaudellisuus voidaan onneksi välittää uudenaikaisilla vuorovaikutus keinoilla ja vaikuttavilla mm. IT, AV ja puheviestinnällisillä tavoilla tuoreesti ja innostavasti. Painolastina ja esteenä meillä on vanhanaikainen kirkollinen tapakulttuuri, jossa vanhoja ilmaisuja vilisevä kirkkoslangi, vieraannuttavat mustat vaatteet, perinteinen raskas klassinen kirkkomusiikki uruilla, mollisävyiset laulut sekä väkimäärään liian suuret ja usein kolkot kirkot.
Valitettavasti meillä on paljon kirkollisia toimijoita, joille juuri muodot muodostavat käytännössä uskonnon keskeisen sisällön. Valitettavasti meillä on myös paljon työntekijöiksi päässeitä ihmisiä, joilla on kyllä vahva kristillinen vakaumus mutta ei juuri kohtaamisen ja kuuntelemisen taitoja muista vuorovaikutustaidoista puhumattakaan. Myös kaikkien alojen työntekijöiden koulutusta pitäisi kiireesti ajanmukaistaa ja kehittää.
Tilannetta ei auta kirkon demokratiavaje, hierarkia ja luukova byrokratia, luottamuselinten miehittyminen usein jo toiminta- ja harkintakyvyn menettävillä senioreilla mistä seuraa kehittämisen vastustusta, huonoa hallintoa ja paikallista ilmapiirin tuhoavaa nahistelua. Em. syistä kirkon ongelmat ovat kärjistymässä.
Pelastuksen ja rakkauden sanoman pitäisi näkyä seurakunnasta ulospäin monena positiivisena asiana, eikä olla vai ”kilisevä kulkunen ja helisevä vaski” pidetyissä puheissa.
Rakkaudellisuuden ja lämminhenkisen lähimmäisyyden toteutuminen seurakunnan toiminnassa työntekijöiden ja luottamushenkilöstön kesken toisi heti lisää uskottavuutta. Tässä hengessä myös iloista ja vapauttavaa armon ja rakkauden sanomaa olisi helpompi viestiä ja saada hyviä tuloksia erikoisesti kehittyneitä viestintätaitoja ja välineitä käyttäen.
Myös vanheneva sekä liian hitaasti kehittyvä ja uudistuva Suomi tarvitsisi ja hyötyisi suuresti uskottavasta, aktiivisesta, iloisesta ja rakkaudellisuutta levittävästä kirkosta.
”Jumalalle on kaikki mahdollista.”
Paitsi se kirkon uudistuminen, mikäli edellä oleviin kommentteihin on uskominen.
Voihan olla niinkin, että Jumala katsoo, ettei mitään uudistusta tarvita, ainakaan Raamatun ilmoitukseen tai sen lisäksi. Tai että halutaan uudistaa Jumalan mielestä vääristä kohdista.
Uskon, ettei Jumalan työ ole vain meidän pyrkimystemme hyväksymistä tai paheksumista. Hän itse uudistaa kirkkoaan. Se ei luultavasti aina tapahdu meidän mieleisellämme tavalla. Hän varmaan avaa meidän korviamme ja mieliämmekin ymmärtämään Raamatun ilmoitusta tuoreella tavalla.
Hyvä huomio Salme, ehkä me olemme kulkemassa väärään suuntaan kaikkien uudistuksien kanssa? Ehkä se todellinen Jumalan uudistus alkaisi, kun kääntyisimme takaisin. Jospa Jumala on heittänyt kapuloita meidän touhuihin, ettemme ihan kokonaan eksyisi, vaan joutuisimme jo kohta kysymään Herralta neuvoa.
Ismo Malinen: ”Ehkä se todellinen Jumalan uudistus alkaisi, kun kääntyisimme takaisin. Jospa Jumala on heittänyt kapuloita meidän touhuihin, ettemme ihan kokonaan eksyisi, vaan joutuisimme jo kohta kysymään Herralta neuvoa.”
Tässä on Ismo sanonut ja kuvannut erittäin kirkkaasti, mistä nykyisessä tilanteessamme on kysymys. Meidän uskovien, Jumalan kansan, on tehtävä parannus, palattava takaisin Jumalan ohjauksen alle ja näytettävä Danielin tavoin tietä ja mallia muillekin kanssamatkaajille (Dan 9:20): ”Tunnustin syntini ja kansani Israelin synnit.”
Kn hommat eivät ota sujuakseen, kannattaa todella ottaa sekin huomioon, että itse Jumala on heittänyt kapuloita rattaisiin, jotta pysähtyisimme ajattelemaan, että olisikohan meillä itsellämme aihetta suunnan korjaukseen. Muitten virheethän ovat meille tietenkin päivänselviä!
Kannattaa pohtia sitäkin, että olisiko aika aloittaa tuomio jälleen ”Jumalan huoneesta” (1 Pt 4:17)?
Nykyään kuulee aika varmoja profetioia tulevista herätyksistä. Rohkenenpa epäillä, että usemmat niistä ovat pötypuheita niin kauan kuin laajemmassa mitassa ensin pääsee parannuksen teko käyntiin Jumalan kansan keskuudessa!
Miten parannuksenteko olisi mahdollista ilman herätystä? Kukapa synnin unessa mitään käännöksiä edes miettisi?
Uskoin vuosia kirkon uudistumiseen. Laskeskelin mielessäni, että kunhan jäsenkato alkaa purra, niin muutoksiin on pakko ryhtyä. Näin ei kuitenkaan ole käynyt. Ainoa näkyvä muutos on kirkon toiminnan jatkuva supistamien. Mitään toimintatapaa ei ole lähdetty todenteolla muuttamaan
. On puhuttu kauniisti meidän maalikoiden mahdollisuudesta korvata puuttuvia paloja. Jos tähän todella pyrittäisiin, niin seurakuntalaisia tuli joukoittain alkaa kouluttamaan tuleviin tehtäviin. Mistään tällaisesta en ole nähnyt merkkiäkään. Toiminta on yhä aivan täysin työntekijäkeskeistä. En usko tilanteen muuttuvan jatkossakaan.
Tunnetko tilannetta laajemmin kuin kotiseurakuntasi näkökulmasta? ’Täysin työntekijäkeskeinen’ ei vastaa minun käsitystäni.
Olen sentään pyörinyt aika laajasti tämän maan kamaralla ja katsellut seurakuntien toimintaa. Tosin monia seurakuntia on jäänyt näkemättäkin. Hengellisessä toiminnassa vain harvoin näkee muita kuin työntekijöitä. Tietysti on muutamia poikkeuksia. Kuten Tampereella nuorten aikuisten toiminta . Nämä ovat silti poikkeuksia kirkon tavassa toimia.
Yleensä seurakunnissa maallikoiden tehtävät ovat pelkästään avustavia. Eikä todellista vastuuta hengellisestä työstä heillä ole.
Tiedän monia saarnaluvan hankkineita. Hyvin harvoin heitä näkee saarnapöntöissä.
Toimin tietysti itse aktiivisesti seurakunnassa ja minulla on siinä monia hienoja mahdollisuuksia. Joissa olen innolla mukana. Silti näen jatkuvasti kirkossamme suuren puutteen siinä, miten vähän seurakuntalaisten mahdollisuuksia hyödynnetään.
Kirkon toiminta voisi rikastua hyvinkin paljon, jos tässä tapahtuisi muutosta.
Tampereella esim. kirkko pullistelee aktiivisesta nuorten aikuisten joukosta. Eikä edes yksi messu riitä.
Harvassa kirkossa pääsee näkemään yhtäkään nuorta aikuista. Nuorista puhumattakaan. Jollei oteta rippikoulua suorittavia lukuun. Heidänhän on sinne pakko tulla.