Jokin aika sitten keskusteltiin siitä, onko messu seurakunnan keskus. Mielestäni vastaus riippuu pitkälle siitä, miten seurakunta ymmärretään. Jos seurakunta tarkoittaa lähinnä hallintoaluetta, niin silloin messu ei ole lähimainkaan keskiössä. Jos taas seurakunta nähdään tunnustuskirjojen hengessä sanan ja sakramenttien synnyttämäksi todelliseksi yhteisöksi, niin silloin messu on itsestään selvästi keskellä. Sen ympärillehän koko yhteisö muodostuu!
Yhteisöllisyyden sijaan kirkossa näyttää vallitsevan varsin yksilökeskeinen näkemys seurakuntatyöstä. Seurakunta on jotakin, mitä työntekijät tekevät yksilöille tai perheille, ja kokoontuva seurakunta nähdään usein kuin ylimääräisenä lisänä. Yhteisön rakentamisen sijaan somekampanjat, medianäkyvyys ja maailmaa kosiskelevat toimintamuodot, joilla yritetään saada yhteys ”irrallisiin” ovat kirkon eliitin piirissä kovassa nosteessa. Mutta näiden sinänsä hyvien metodien käyttäminen samalla kun kokoava toiminta hoidetaan huonosti ei tuota pysyvää hedelmää. Onhan traagista, että vaikka kirkkoon kuuluu yhä lähes 68 % kansasta, sen jumalanpalveluksiin osallistuu tavallisen viikon aikana vajaa 1 % suomalaisista. Jos todella uskoisimme, että seurakunta on olemukseltaan sanan ja sakramenttien synnyttämä yhteisö, emme katsoisi tilannetta läpi sormien.
Kokoavan toiminnan arvostuksen lasku näkyy myös vuosikymmeniä jatkuneena seurakuntien perustoimintojen delegoimisena järjestöille. Lähetystyö ja kansainvälinen diakonia ovat tästä klassinen esimerkki, mutta myös raamattuopetus, tapahtumat, pienryhmät, opiskelijatoiminta, evankeliointi ja viime vuosina jopa jumalanpalveluselämä ovat siirtyneet yhä enemmän järjestökentän hartioille. On poikkeuksellista, jos paikallisseurakunta harjoittaa säännöllistä raamattuopetusta tai pyörittää hengelliseen kasvuun tähtäävää pienryhmäverkostoa. En myöskään ole vuosiin todistanut kirkon toteuttamaa evankelioimiskampanjaa. Tai missä ovat seurakunnat, jotka lähettävät nuoria lähetystyöhön? Nämä kaikki ovat jääneet monin paikoin kristillisten järjestöjen vastuulle vaikka näiden pitäisi olla seurakuntien perustyötä.
Jos kirkko antaa kokoavan toimintansa rapistua, ei enää ole mitään seurakuntaa luterilaisen tunnustuksen merkityksessä. Monin paikoin aikuisten kokoava toiminta onkin surkeassa jamassa ja saattaa olla, että koronakriisi tuhoaa loputkin. Meistä on tällä menolla tulossa pian kirkko ilman seurakuntaa!
Samilla näyttää olevan patologinen tarve heittää herjaa kaikesta herätyskristillisyyteen viittaavasta. Kannattaisi jo ihan oman itsensä takia miettiä onko tuo enää tervettä.
Jep, Riitta Tässähän sitä on kullakin miettimistä.