Jokin aika sitten keskusteltiin siitä, onko messu seurakunnan keskus. Mielestäni vastaus riippuu pitkälle siitä, miten seurakunta ymmärretään. Jos seurakunta tarkoittaa lähinnä hallintoaluetta, niin silloin messu ei ole lähimainkaan keskiössä. Jos taas seurakunta nähdään tunnustuskirjojen hengessä sanan ja sakramenttien synnyttämäksi todelliseksi yhteisöksi, niin silloin messu on itsestään selvästi keskellä. Sen ympärillehän koko yhteisö muodostuu!
Yhteisöllisyyden sijaan kirkossa näyttää vallitsevan varsin yksilökeskeinen näkemys seurakuntatyöstä. Seurakunta on jotakin, mitä työntekijät tekevät yksilöille tai perheille, ja kokoontuva seurakunta nähdään usein kuin ylimääräisenä lisänä. Yhteisön rakentamisen sijaan somekampanjat, medianäkyvyys ja maailmaa kosiskelevat toimintamuodot, joilla yritetään saada yhteys ”irrallisiin” ovat kirkon eliitin piirissä kovassa nosteessa. Mutta näiden sinänsä hyvien metodien käyttäminen samalla kun kokoava toiminta hoidetaan huonosti ei tuota pysyvää hedelmää. Onhan traagista, että vaikka kirkkoon kuuluu yhä lähes 68 % kansasta, sen jumalanpalveluksiin osallistuu tavallisen viikon aikana vajaa 1 % suomalaisista. Jos todella uskoisimme, että seurakunta on olemukseltaan sanan ja sakramenttien synnyttämä yhteisö, emme katsoisi tilannetta läpi sormien.
Kokoavan toiminnan arvostuksen lasku näkyy myös vuosikymmeniä jatkuneena seurakuntien perustoimintojen delegoimisena järjestöille. Lähetystyö ja kansainvälinen diakonia ovat tästä klassinen esimerkki, mutta myös raamattuopetus, tapahtumat, pienryhmät, opiskelijatoiminta, evankeliointi ja viime vuosina jopa jumalanpalveluselämä ovat siirtyneet yhä enemmän järjestökentän hartioille. On poikkeuksellista, jos paikallisseurakunta harjoittaa säännöllistä raamattuopetusta tai pyörittää hengelliseen kasvuun tähtäävää pienryhmäverkostoa. En myöskään ole vuosiin todistanut kirkon toteuttamaa evankelioimiskampanjaa. Tai missä ovat seurakunnat, jotka lähettävät nuoria lähetystyöhön? Nämä kaikki ovat jääneet monin paikoin kristillisten järjestöjen vastuulle vaikka näiden pitäisi olla seurakuntien perustyötä.
Jos kirkko antaa kokoavan toimintansa rapistua, ei enää ole mitään seurakuntaa luterilaisen tunnustuksen merkityksessä. Monin paikoin aikuisten kokoava toiminta onkin surkeassa jamassa ja saattaa olla, että koronakriisi tuhoaa loputkin. Meistä on tällä menolla tulossa pian kirkko ilman seurakuntaa!
”Jos taas seurakunta nähdään tunnustuskirjojen hengessä sanan ja sakramenttien synnyttämäksi todelliseksi yhteisöksi, niin silloin messu on itsestään selvästi keskellä”
Tunnuskirjojen painopiste ei ole messukeskeinen, se on matra jota viljellään erityisesti niissä piireissä joille kirkko on Raamattuopisto, Sley jne ja jotka haluvat kirkosta puhtaan ja pyhän, moraalisäätiön.
Tunnustuskirjat kuvaavat kirkkoa sanasta ja sakramenteista syntyväksi, lausuma siis heijastaa kirkko-oppia, uutta Pyhän Hengen synnyttämää kansaa, ei messukeskeisyyttä. Kirkon ulkopuolella ei siis ole pelastusta, vaan pelastus liittyy aina lihaksi tulleeseen Jumalaan.
Suurta vastakkainasettelua messun ja muun toiminnan välillä ei ole syytä tehdä. Turhat evankelioimiskamppanijat, Raamattuluennot, ja maalikkoaktivoinnit oli syytä lopettaa turhana ajanhukkaa.
Lähetystyö voitaisiin ottaa kirkon haltuun, pois lähetysjärjestöiltä, tai kirkon pitäisi miehittää ja luoda valvonta mekanismi, lähetysjärjestöjen hallitusten pimeisiin kokouksiin. Monet lähetysjärjestöt harrastavat polarisaatiota. suhteessa kirkkoon, kirkko on heille rahantekokone. Tästä voisi kirjoittaa paljonkin.
Pizza Spesiaali Opera oli kuitenkin hyvää, tiesiköhän Rappe Grönblom kuinka hyviä hänen tuotteista tulikaan.
Kiitos Timo, tämä on hyvä plogi. Hetken makustellessa huomaan kuitenkin kysyväni, onko tässä kysymys myös provosoitumista. Kun jotkut sanovat että masssu ei ole seurakuntaelämän keskus, sillä ei tarkoiteta seurakuntaa ilman messua. Uskon että siinä on kysymys siitä että messukeskeisessä puheessa on jotakin sellaista häiritsevää, mitä tulisi katsoa kriittisesti.
Joku onkin jo sanonut sen. Messukeskeisyydessä ei ole kysymys vain yhteisöllisyydestä, vaan sen varjopuolella sijaitsee myös pappiskeskeisyys. Nykyinen paavi on toisessa yhteydessä puhunut jopa klerikalismin synnistä, joka vaanii kirkoa. Voi olla että tämä oli tarpeeton maininta tässä yhteydessä, en halua että keskustelu messun keskeisyydestä karkaa muihin teemoihin.
Messu on papiston lakisääteinen tehtävä, ja viimeisen 30 vuoden aikana tapahtunut jumalanpalveluselämän kehittäminen on korkean pappissäädyn liikkeelle panema tärkeä hanke. Paitsi että se on sittemmin tuonut mukanaan paljon seurakuntalaisia osallistavaa kehitystä, se on mielestäni vallannut liian suuren osan seurakuntaelämän ja -toiminnan alueesta.
Näistä syistä messun keskeisyyden korostaminen on kuin isolla lekalla hienosäätöisen kellon korjaaminen. Oma vakaumukseni on edelleen, että siinä vieressä on virkateologian /-käytännön säätönuppi josta pitäisi pienentää pappeuden ylipainetta sekä vahvistaa tasavertaisen työtoveruuden volyymia, myös seurakunnan jumalanpalveluselämässä.
Mulle messun laittaminen keskiöön ei ole lainkaan pappiskeskeisyyttä, päinvastoin! Messussa tulee näkyviin seurakunnan kulttuuri, ja jos seurakunta on yhteisö, jota luodaan yhdessä, tulee myös messun olla sitä. Paavali opettaa messun viettämisestä: ”kun kokoonnutte yhteen, on jokaisella jotakin annettavaa” (1 Kor 14:26).
Timon nostama korinttilaiskirjeen kohta ( 1 kor 14:26) kuvaa 50 luvulla juutalaisesta synagooga jumalanpalveluksesta erkaantunutta kristillistä seurakuntaa, ja sen versoavaa teologista kehitystä. Paavali joutuu hillitsemään villiversoja, sillä seurakunnan kokouksen tulee noudattaa hyvää järjestystä ja tahdikkuutta. Myöhempi kehitys ohjasi kirkkoa oikeaan suuntaan liturgian suhteen. Kaanonin hyväksyjät eivät nähneet enään paluuta 50 luvulle, ja toisaalta eivät leimanneet sen aikaista kirkon kehitystä alkuperäisestä luopumisena. Nämä eivät olleet vastakkaisia. Kirkossa on apostolinen jatkumo alusta asti ja kirkon liturgiassa virka oli keskiössä, kuten Jeesus oli asettanut. Se ei ollut pois seurakuntalaisilta tai passivoinut heitä. Jotain saman näemme jo Vt kultissa jonka tunnistamme Ut pappeudessa ja liturgiassa.
Hannu, Osut kommenttisi analyysissa kyllä tärkeään ja oikeaan asiaan. Vaikka itse korostan messua, sen merkitystä ja jumalanpalveluselämän kehittämistä, on tärkeää kiinnittää huomiota paljon muuhunkin. Jos korostamme vain messua, se johtaa melko yksipuoliseen seurakuntaelämään tai ainakin kapeuttaa sitä. Piispa Voitto Huotari kantoi tästä huolta menneinä vuosina virassa ollessaan.
Uusimman ajan kirkkohistoria kertoo, että kirkko pysyy olemassa niin kauan kuin jumalanpalveluksia voidaan pitää, vaikka kaikki muu kiellettäisiin. Ja toiminta voi jatkua maanalaisena silloinkin kun julkiset jumalanpalveluksetkin estetään esivallan toimesta. Silloinkin voitiin kokoontua maallikkojen johdolla Jumalan sanan äärelle esim. perhejuhlia tekosyynä käyttäen.
Evlut kirkko Suomessa hoitaa yhteiskuntaa ja samalla julistaa Evankeliumia?
Kirkolle sopii kaikki, mitä jäsenkriteeriin tulee. Edustat kuitenkin pientä ryhmää kokonaisuudesta, jotka tunnustautuvat uskoontulleeksi ja suosittelet uskoontuloa muillekin.
Tähän on tultu, eli ek-klesia-sanaa ei ensimmäisiin laillisiin Raamattuihin käännetty ollenkaan, vaan sanan merkityssisältö täytettiin kuin kiitospäivän ankka, ”stuff’lla”, mikä ei ole Apostolien ja Profeettojen perustuksella toimiva Jumalan perhe. Kirkko, vaikka on vain sana, on kertonut sitten Augustinuksen, että kansoja ”pelastetaan” kastamalla niitä, joilla ei kasteen hetkellä ole asiaan mitään kantaa, sanomista asiaan. Myöhemmin ”muistutetaan” kasteen voimasta ja jos siitä kysymyksiä nousee, niin papisto on olemassa, että tilanne saadaan rauhoitettua.
Meillä helluntailiikkeenä pitäisi huoli nousta, kun kirkonkin olemme seurakuntien sisään juridisesti muotoilleet. Piispa Repo, puheessaan, vieraillessaan Tampereen Saalemin 100-vuotisjuhlassa, mainitsi, kuinka Suomen Helluntaikirkko on alkanut siedättämään muutosta kirkoksi.
Helluntaiset Telluksella ovat hajaantuneet ja pirstaloituneet lukemattomiin erilaisiin lohkoihin ja lahkoihin, pieniin piireihin. Jokainen ”aito” helluntailainen porukka todistelee rakentavansa apostolien ja profeettojen perustalle. Johtavana ajatuksena on Pyhän Hengen vuodatus Apostolien teoissa.
Kristuksen seurakunnan ruumis on hajallaan. Jokainen kirkko, seurakunta jne. yhdistys kyselee samoja kysymyksiä kuin Timo Pöyhönen. Lukekaa omien paikkakuntien sanomalehtiä, ja katsokaa, kuinka uusia yhteisöjä nousee esiin koko ajan kuin ”sieniä sateella”. En sano mitään, mutta jotain ilmeistä, erikoista ja tod.näk. peruuttamatonta on ”sekoittajan” toimesta tapahtunut.
Timo, erinomaisen hyvää pohdintaa.
Sami, nyt en kyllä ymmärrä väitettäsi siitä, että messu ei luterilaisen tunnustuksen mukaan ihan oikeasti olisi keskiössä! Pitää osata lukea reformaation tekstejä oikeassa yhteyksissään. Miksi Luther piti äärimmäisen tärkeänä, että seurakuntalaiset osallistuisivat sakramenttiin vähintään kerran vuodessa? Tietenkin kristillisyys käsittää paljon muutakin.
Marko, totta kai messu oli tärkeä, monet uskonpuhdistuksen tekstit puhuvat tästä. Ehtoolliskiista osoittaa myös messun tärkeyttä. Messu on myös tärkeä juuri sen takia, että sitä toimittavat siihen asetetut viranhaltijat. Jumalan papit, on tärkeää säilyttää tasapaino.
Sami, miksi sitten vuodatuksesi?
Kyllä me täällä seurakunnassa ihan itse järjestämme säännöllistä raamattuopetusta ja ylläpidämme runsasta pienryhmätoimintaa. Ei siinä paljon ole järjestöjä näkynyt.
Näin teillä Raahessa ja toki monissa muissakin seurakunnissa. Mutta on myös tosi monia seurakuntia, joissa Timo kuvaama tilanne on täyttä totta. Enkä tarkoita pieniä seurakuntia, joiden resurssit ovat usein aika rajalliset ja joissa järjestöjen tuoma apu on tosi tarpeellinen.
Pekka on varmaan oikeassa. Silti minä aina särähdän, kun perusseurakuntia kategorisesti vähätellään.
Teemu, katso faktoja silmiin. Kirkon kokoava aikuistyö todella on surullisessa jamassa. Mutta niin ei tarvitse olla. Asioita voidaan muuttaa! Ne eivät kuitenkaan muutu ellemme uskalla tunnustaa tosiasioita.
Minä olen katselllut niitä faktoja 20+10 vuotta, eikä minulle kovin korkeaa käsitystä ole järjestöistä jäänyt.
Korjaan 32 vuotta järjestötyössä ja 8 seurakunnassa.
Heitänpä tähän oman näkemykseni. Messu ja pappikeskeisyys kuuluvat yhteen, vaikka Timo onkin eri mieltä. Minusta asian kuuluu ollakin näin. Papit hoitavat messun, messu on hyvä ja tarpeellinen. Sen ympärille ja messun sisällekin voi viritellä seurakuntalaisia osallistavaa toimintaa, mutta se ei messun merkitystä juuri muuta. Seurakuntalaisten toimintakenttä on mielestäni messujen välissä. Siinä luodaan se yhteisöllisyys ja siinä välissä se tärkeä kokoava toiminta tulee tehdä. Pitkin viikkoa, arjen keskellä yhteyksiä ottaen, Sanan äärelle kokoontuen tapahtuu seurakunnan kasvu, ihmissuhteet rakentuvat, rukoillaan joka päivä yksin ja yhdessä ja sitten sunnuntaina tuttuun ja turvalliseen messuun ehtoolliselle. Papeille kaikki kunnia ja valta messussa ja toimituksissa. Toistan vielä tämän oivallukseni meidän seurakuntalaisten, minun, työni on messujen välissä. Otetaan se valta mikä meille on annettu toimia kutsumuksemme, lähetyskäskyn ja uskontunnustuksen, uskomme ja Sanan pohjalta seurakunnassa.
Hyvä Jouko.
Komppaan Teemun lailla tätä!
Kiitos, Timo, mielenkiintoisesta pohdinnastasi, joka on kuitenkin melko yksipuolinen tai ainakin vaillinainen näkemys tilanteesta seurakuntien osalta. Kirjoituksen lopun kategorinen ”lausunto” ei pidä teologisesti paikkaansa, kuten kirjoitat näin:”Jos kirkko antaa kokoavan toimintansa rapistua, ei enää ole mitään seurakuntaa luterilaisen tunnustuksen merkityksessä. Monin paikoin aikuisten kokoava toiminta onkin surkeassa jamassa ja saattaa olla, että koronakriisi tuhoaa loputkin. Meistä on tällä menolla tulossa pian kirkko ilman seurakuntaa!”
Varsinkin tuo alkuosa on nimenomaan luterilaisen käsityksen pohjalta hyvin ongelmallinen ellei jopa virheellinen. Seurakunta on kastettujen jäsentensä yhteisö, jonka erityinen ”elämisen paikka” on maailma eli arki ja tavallinen elämä. Seurakuntaan kuuluu toki myös kokoontuminen yhteen, erityisesti sanan ja sakramenttien äärelle eli kaste ja messu (ehtoollinen).
Myönnän että kirjoitus on vain yksi näkökulma teemaan – niin kai blogit aina. Siitä en kuitenkaan tingi, että tunnustuksemme mukaan kirkko on yhteisö, joka syntyy sanan ja sakramenttien vaikutuksesta ja ympärille, ja että ilman kokoavaa toimintaa / yhteisöä ei voida puhua seurakunnasta sanan varsinaisessa merkityksessä. Siitä on pidettävä kiinni. Vaikka toki on totta, ettei seurakunta lakkaa olemasta messujen välillä.
Seurakunta on seurakunta sanan täydessä merkityksessä myös messujen välillä ja ulkopuolella, mutta messua on välttämätön. Välttämätöntä ei ole eikä edes mahdollista, että kaikki seurakuntalaiset ovat messussa aina joka viikko.
Mitähän mahtavat nyt ajatella seurakunnastaan ja kirkosta ne Joutjärven seurakunnan jäsenet, jotka olivat mukana ulos häädetyssä Kohtaamispaikkayhteisössä?
Joutjärvellä virkakysymys oli näköjään se kamelinselkä joka katkesi. Kirkossa ei ole mahdollisuutta elää sellaisessa tilassa jossa Joutjärvellä elettiin. ”Koronapassi on pakollinen” kuten sanonta kuuluu. Mitä jää jäljelle? Herätysliikkeiden omat kirkot/ kirkko kirkon sisällä, messuyhteisöt, kirkkokunnan vaihtaminen, pitkäaikaiset väistöliikeet. näin se näyttäisi menevän. tuollainen näyttäisi olevan reaalinen tilanne.