Eduskunta hyväksyi tänään äänestyksessään tasa-arvoista avioliittolakia koskevan kansalaisaloitteen. Hyväksytyllä kansalaisaloitteella on vielä matkaa laiksi, mutta tänään on otettu suunta, joka tulee johtamaan lähitulevaisuudessa sukupuolineutraalin avioliittolain voimaanastumiseen maassamme.
Historiallinen päivä herättää runsaasti iloa kansalaisaloitteen kannattajissa ja pelkoja sen vastustajissa. Kirkon päättävillä tahoilla keskustelu suhtautumisesta eduskunnan päätökseen on vasta alkutekijöissään. Arkkipiispa Kari Mäkinen ja Helsingin piispa Irja Askola ovat käyttäneet päätöksestä myönteiset puheenvuorot. Mikkelin piispa Seppo Häkkinen sen sijaan on todennut, ettei se muuta kirkon opetusta avioliitosta. Moni kirkon johdosta on toistaiseksi vaiennut ja pohtii julkituloaan.
Suomen luterilaisen kirkon opetukset avioliitosta ovat olleet jatkuvassa muutostilassa 1800-luvun puolivälistä alkaen. Suhtautuminen homoseksuaalisuuteen on myös kirkossa käynyt 70 vuoden aikana merkittävän muutoksen. Pohdiskelin näitä kysymyksiä viime keväänä ilmestyneessä E-kirjassani ”Paasikiven diktaatista homoiltaan Suomen luterilainen kirkko ja seksuaalietiikan murrosvuodet.” Tuota kirjaa laatiessani eduskunnan päätös ei ollut vielä tiedossa ja teoksen viimeisessä luvussa pohdin lähinnä erinäisiä skenaarioita, miten kirkko mahdollisesti tulee suhtautumaan siihen, jos eduskunta hyväksyy kansalaisaloitteen.
Aivan, kuten arkkipiispa Kari Mäkinen, eilen Facebookissa totesi, kirkolla on pääpirteittäin kolme vaihtoehtoa nyt valittavanaan: nykymallin jatkaminen, vihkioikeudesta luopuminen tai avioliiton käsitteen laajentaminen koskemaan myös samaa sukupuolta olevat parit. Vihkioikeudesta luovuttaessa tulee pohtia myös sitä, että siunataanko myös samaa sukupuolta olevat parit. Ratkaisua mietittäessä on realistista pohtia myös sitä, että millainen ratkaisu lähitulevaisuudessa voi saada taakseen kirkolliskokouksen määräenemmistön. Vuosikymmenien debattiin kansan enemmistön kirkolla tuskin on mahdollisuutta ilman, että keskustelu heijastuisi merkittävästä kirkon jäsenmäärään.
Se, että kirkko ei virallisesti reagoisi eduskunnan nyt tekemään päätökseen millään tavoin, ei ole realistinen vaihtoehto. Uskonnolliset yhdyskunnat saavat päättää itsenäisesti avioliittokäsityksistään. Luterilaisen kirkon yhä suuren jäsenmäärän − kolme neljäsosaa suomalaisista on yhä kirkon jäseniä − ja julkisoikeudellisen aseman vuoksi linjan valinta on pienempiä uskonnollisia yhdyskuntia moniulotteisempi ja akuutimpi kysymys. Kirkon julkisoikeudellinen ja luterilaisen kirkon pappien virkamiesrooli tuo tähän omat ulottuvuutensa. Eli avioliittokäsitysten ohella kirkossa joudutaan todennäköisesti lähikuukausina myös pohtimaan suhdetta valtioon ja laajemmin suomalaiseen yhteiskuntaan.
On selvää, että kirkon tulevassa avioliitto -keskustelussa tarvitaan paljon toisen osapuolen kuuntelemista ja eriävien näkemysten kunnioittamista. Päätin viime kevään ilmestyneen kirjani emeritusarkkipiispa John Vikströmin Tampereella Haastettu kirkko –tapahtumassa huhtikuussa 2013 esittämiin viisaisiin sanoihin, joita kirkossa tullaan todennäköisesti tarvitsemaan keskusteltaessa avioliittoteologiasta. Vikström muistutti, että luterilaisen kirkon tunnustuskirjojen määrittelemät ykseyden ehdot ovat yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. ”Tämä riittää, satis est, sanotaan siellä mahdollisimman painokkaasti. Mitä enemmän muita ehtoja lisätään kirkon ykseydelle sitä enemmän, sitä myös vaarannetaan,” Vikström totesi tuolloin puheensa kirkon avioliittokäsityksiä koskevan osan lopuksi. Nämä viisat sanat on varmasti tänään hyvä myös pitää mielessä.
Olennaista on se että sitoudutaan edelleen pitämään kirkko luterilaisena kirkkona.
Raamatusta on vallalla monenlaista tulkintaa, mutta kirkko on edelleen lailla sidottu pitämään luterilaista tulkintaa oikeana. Mikä se on, selviää tunnustuskirjoja lukemalla. Niistäkin on tosin monenlaisia tulkintoja. Suppilo kuitenkin on ja sitä on myös käytettävä. Muutoin kirkko saa vaihtaa paitsi lakiaan, myös nimeään.
Mikähän olisi ”luterilainen raamatuntulkinta?” Luther luki Raamattua Roomalaiskirjeen läpi. Jaakobinkirje sai kyytiä Martti-tohtorilta, samoin Ilmestyskirja, ja osin myös Hebrealaiskirje. ”Raamatullisuus” ei tarkoittanut Martti-tohtorilla koko Raamattua, joka on pikemminkin kalvinistinen käsitys.
Kirkon tulee toki kunnioittaa traditiota, mutta en tiedä onko säilyttämisen arvoinen perinne se, että kirkko on vastustanut kategorisesti aikanaan jokaista niin naisten, työväestön kuin homojenkin asemaan tähtäävää parannusta?
Luterilaisten tunnustuskirjojen avioliittoteologiaan voi tutustua täällä:
http://santtuma.blogspot.fi/2014/11/tama-on-luterilaisen-kirkon-virallinen.html
Kirkkojärjestys 1 §
”Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä kristillistä uskoa, joka perustuu Jumalan pyhään sanaan, Vanhan ja Uuden testamentin profeetallisiin ja apostolisiin kirjoihin, ja joka on ilmaistu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä muuttamattomassa Augsburgin tunnustuksessa ja muissa luterilaisen kirkon Yksimielisyyden kirjaan otetuissa tunnustuskirjoissa. Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan.”
Arkkipiispan mukaan kirkon avioliittokäsityksessä on uudelleenarvioinnin paikka. Otaksun, että näin tulee tapahtumaan.
Luullakseni viidenkymmenen tai sadan vuoden päästä, tätäkin ”homoavioliittotaistoa” katsotaan samoin kuin me nyt kamppailua naisten äänioikeuden puolesta yli 100v sitten. Historiallisessa kontekstissa vastustajien kantoja voidaan silloinkin ymmärtää, tuskin muuten.
Viime vuosisadan alun eduskuntauudistuksessa saivat myös miehet ensimmäisen kerran äänestysoikeuden ja vaalikelpoisuuden. Ennen nykymuotoista eduskuntaa ei ollut mitään äänioikeutta meidän aikamme tarkoittamassa mielessä. Ei kyllä ollut parlamenttiakaan, johon sillä äänioikeudella olisi ollut jotain käyttöä. Merkittävimpiä kiistoja ei aiheuttanut naisten äänioikeus vaan palkollisten ja maaseudun tilattoman väestön äänioikeus sekä äänimäärän irrottaminen varallisuudesta. Tuloksena oli yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Yhtäläisellä tarkoitetaan sitä, että jokaisella on yksi ääni riippumatta veronmaksukyvystä ja varallisuudesta. . Naisten äänioikeutta vastustivat säätyvaltiopäivillä ja yleisessä keskustelussa eniten ruotsalaiset, He pelkäsivät vaikutusvaltansa menettämistä fennomaanien ja työväenpuolueen hyväksi äänestäjäsuhteiden muuttuessa epäsuotuisiksi. Fennomaanien johtamissa säädyissä talonpoikaisto ja papisto asia oli ratkaistu paljon pienemmällä metelillä, mutta porvaristossa teki tiukkaa. Ruotsinkielinen porvaristo halusi pitää kiinni varallisuustekijästään ja vastusti uudistusta myös naisten osalta.
Teemu Kakkuri antaa nyt yksipuolista tietoa.
Täysien kansalaisoikeuksien laajentaminen koskemaan miesten lisäksi myös naisia (mukaanlukien naimisissa olevat naiset) on ollut huomattavasti mutkikkaampi kuin Kakkuri antaa ymmärtää.
Miesten kansalaisoikeuksia ei rajoittanut sukupuoli (muutenhan kenelläkään ei olisi ollut mitään valtaa yhteiskunnassa), vaan sellaiset tekijät kuten varallisuus ja sääty. Naisten osalta nimenomaan sukupuolella on ollut keskeinen merkitys. Naisia koskivat monenlaiset esteellisyyssäännöt, esim. koulutuksen, ammatinharjoittamisen ja taloudellisen itsenäisyyden suhteen. Esim. yliopistovirat avautuivat naisille vasta v.1916. Valtiollisiin virkoihin naiset saivat laajat oikeudet vuodesta 1926 lähtien. Naimisissa oleville naisille sallittiin oikeus solmia työsopimuksensa itsenäisesti, ilman aviomiehen suostumusta v.1922.
Vaimo vapautui miehensä edusmiehisyydestä vuonna 1930 voimaan tulleessa avioliittolaissa. Tähän asti naimisissa olevat naiset rinnastettiin osittain alaikäisiin lapsiin.
Em. uudistuksia oli vaikea saada läpi. Niiden läpimeni tarkoitti myös sitä, että oli noustava perinteisiä ja edelleen vallitsevia kristillisiä näkemyksiä vastaan. Kirkolliset auktoriteetit vastustivat pitkälle 1900-luvun puolelle asti naisten yhteiskunnallisten oikeuksien laajentamista. Heidän mukaansa luomisjärjestyksen ja aviojärjestyksen mukaan naisen kuuluu olla miehelleen alamainen. Naisten yhteiskunnallinen tasavertaisuus oli uhka tälle aviojärjestykselle, joka kirkollisten auktoriteettien mukaan oli Jumalan asettama, muuttumaton ja ikuinen. Yksi näkyvimmistä vastustajista oli Kuopion piispa (sittemmin arkkipiispa) Johan Gustafsson.
Sarin kommentti oli hyvä. Pikku korjaus: Kuopion piispa, Savonlinnan piispa, sittemmin arkkipiispa oli Gustav Johansson.
Kiitos korjauksesta, Kari-Matti!
Höpsis. En aikonutkaan tehdä enkä tehnyt mitään kokonaiskatsausta kaikkiin naisten yhteiskunnallisen aseman epäkohtiin tai niiden korjaamiseen. Ainoastaan äänioikeuteen, jota Kari-Matti Laaksonen sivusi. Puhuttaessa äänioikeuden saamisesta unohtuu usein se, ettei miehilläkään ollut mitään äänioikeutta ennen eduskuntauudistusta. Ennen eduskuntauudistusta suurin osa kansasta oli suljettu päätöksenteon eli vallankäytön ulkopuolelle. Ja kunnallisessa päätöksenteossa vielä kymmenkunta vuotta sen jälkeenkin.
Johan Gustafsson ei ollut liioin Gustav vaan Gustaf Johansson.
Hyvä Ville J.,
Todennäköisin skenaario on että edustamasi ev.lut- yhteisö muuttuu shintolaisuuden tapaiseksi siirtymäriittiyhteisöksi joka tyydyttää ihmisten uskonnollisia tarpeita heidän omien halujensa mukaan. Siis tarjotaan rituaaleja kehdosta hautaan, ei kuitenkaan elämää Kristuksessa.
Osa Kirkon elävistäkin jäsenistä saattaa pysyä tässä yhteisössä ja muodostaa siinä eläviä osia.
”Vikström muistutti, että luterilaisen kirkon tunnustuskirjojen määrittelemät ykseyden ehdot ovat YKSIMIELISYYS evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. ”Tämä riittää, satis est, sanotaan siellä mahdollisimman painokkaasti. Mitä enemmän muita ehtoja lisätään kirkon ykseydelle sitä enemmän, sitä myös vaarannetaan,” Vikström totesi tuolloin puheensa kirkon avioliittokäsityksiä koskevan osan lopuksi. Nämä viisat sanat on varmasti tänään hyvä myös pitää mielessä.”
Huom. suuriin kirjaimiin muuttamani sana. Koko Augsburgin tunnustus opinkohtineen on juuri tuota evankeliumin oppia, ja jos sitä ei kaikkineen allekirjoitettu, ei ollut kirkollista yhteyttä, koska evankeliumin oppi oli erilainen. Tämän evankeliumin opin vastakohta on inhimilliset traditiot ja väärä oppi, oli se sitten mitä tahansa. Vastakohta ei ole esim. Jumalan laki, joka on osa apostolista saarnaa eli evankeliumia, johon laajasa merkityksessä sisältyy myös parannussaarna. Homoliitoistakin tai sen kieltämisestä vaaditaan YKSIMIELISYYS kirkollisen yhteyden edellytykseksi.