Saariyhteisömme tuore ilonaihe on uusi koulu. Inspiroivine tiloineen ja tekniikan moderneine herkkuineen sen toivotaan luovan oppimisen intoa lapsille ja opettajille – sekä tulevaisuudenuskoa koko Hailuotoon. Vihkiäisiä vietettiin juhlavin puhein ja lauluesityksin maanantaina 19.8. Kutsuvieraat tutustuivat koulun tiloihin.
Kysymys kansakoulun perustamisesta saareen tuli ensimmäistä kertaa esiin Hailuodon kuntakokouksessa vuonna 1874. ”Kaikki panit vastaan” todetaan pöytäkirjassa, syynä kunnan varattomuus. Kuntalaisten joukossa oli kuitenkin puoltajiakin, tarmokkain heistä kirkkoherra A.E. Wichman. Taustalla oli myös lääninhallitus, joka halusi kiirehtiä kuntien opetuslaitosten perustamista.
Vuonna 1881 kunnan kokous teki päätöksen perustaa Hailuodon kunnan kansakoulu. Tosin kunnan johtomiehet olivat sopineet jäävänsä pois kokouksesta, koska hanke oli monille vastenmielinen. Kirkkoherra sai viime tingassa houkuteltua kaksi äänivaltaista isäntää kokoukseen puheenjohtajan, kirkkoherran ja kappalaisen lisäksi. Näin päätöksestä tuli laillinen ja valittiin myös toimikunta koulun perustamisasian ympärille.
Koulua varten ostettiin 2950 markalla neljäsosa Kestin tilasta ja aloitettiin rakentaminen. Hirret noudettiin ostetun tilan metsästä. Tehtiin myös päätös tulevan opettajan palkkauksesta: kaksi tynnyrinalaa viljeltyä maata, koululle tuodut pilkotut polttopuut ja kahden lehmän talvirehua vastaava luonnonniitty.
Rakentaminen edistyi ja koulu valmistui. Koulutoiminta alkoi lokakuussa 1883. Syyskuussa oli opettajaksi valittu A.K. Kilpinen Mikkelistä. Oppilaita ensimmäisenä lukuvuotena oli 64. Perustettu kansakoulu sai valtion avustusta opettajan palkkaukseen 600 markkaa vuodessa.
Miten koulutyö lähti sujumaan? Otetaan tähän lainaus opettaja Kilpisen muistiinpanoista:
”Kuntaan oli tullut sellainen puhe, että koulu voidaan kahden vuoden vaikutuksen perästä lakkauttaa. Siksi olivat koulun ankarimmatkin vastustajat levollisia ja panivat lapsensa kouluun, sillä maksavathan he koulun ylläpitämiseksi.—–Tämmöisen mielialan toivat lapsetkin kouluun. Oppilaat keskustelivat lomahetkinä koulun lakkauttamisesta. Opettajan neuvot, varoitukset ja nuhteet eivät näyttäneet heihin mitään vaikuttavan—– On huomattava, että oppilaat eivät millään törkeämmällä käytöstavalla loukanneet opettajaa. Mutta he eivät rakastaneet koulua, eikä opettajaa, vaan päin vastoin katselivat he niitä epäluulolla, kuten kodeissakin.”
Eipä ollut alkutaipale helppo. Vastustuksesta huolimatta koulutoiminta jatkui. Kansanopetus oli saanut puolelleen maan sivistyneistön ja valtiovallan tuen eikä sen lopettaminen ollut enää mahdollista kiihkeimmillekään vastavoimille.
Huomaamme edelläolevasta Hailuodon katsauksesta kirkon merkittävän roolin kansakoulun perustamisessa. Olihan kirkko huolehtinut kansanopetuksesta jo ennen sitä. Jo 1753 seurakunnallisessa rovastintarkastuksessa kehotettiin luotolaisia järjestämään lasten opetus ja ottamaan opettajaksi ansiota tarvitsevan ylioppilaan tai lahjakkaan teinin. Seurakunta hyväksyi esityksen ehdolla: ”Jos saa sopivan, raittiin miehen, jolle on asetettava koeaika.” Ilmeisesti riittävän raitista miestä ei löytynyt, koska asia hautautui sen jälkeen hiljaisuuteen…
Any way, kasvatus ja koulu ovat ottaneet vähitellen arvostetun paikan suomalaisessa yhteiskunnassa. Uutuuksia tarjoavia parantajiakin liittyy kaikkiin aikakausiin. Viime aikoina on alettu kyselemään pienen, mutta äänekkään joukon toimesta että mitä luterilainen kirkko oikein tekee koulussa. Kristillinen opetus haluttaisiin jopa heittää roskalavalle jalompien aatteiden tieltä. No, ottaen huomioon kirkon historiallisen roolin kansanopetuksen edistämisessä, se olisi vähän samaa kuin lopettaa veteraanipäivän viettäminen. Tai että partioliike kieltäisi Baden Powellin.
Kuinkas täällä nykyään? Luovossa on sen verran tolokun väkeä, ettei kirkon ja koulun suhdetta ole kyseenalaistettu (ainakaan vielä!). Yhteistyö on monipuolista, toimintaa arjessa ja juhlassa. Alakoulu käy pappilassa joulupuurolla, kanttori säestää koulun juhlissa, ysiluokkalaisten lähtöä herkistellään kirkossa, samoin kuten ekaluokkalaisten koulutien alkua. Päivänavauksia pidetään ja oppitunneilla vieraillaan. Rovasti & Hulttiot gospelbändi toimii..
Kaikkihan on kiinni pelisäännöistä ja luottamuksesta. Kirkolla ja koululla tulee aina olemaan yhteisiä tavoitteita ja yhteistyömahdollisuuksia. Keskustelu suvivirrestä onkin laajempi perspektiivi huomioonottaen sitä kuuluisaa puhetta lillukanvarsista.
Uskonnon asemasta kouluissa on puhuttu jo kohtuullisen kauan. Päätänkin katsaukseni lainaukseen tunnetusta aviisista:
”Uskonto on kaiken kasvatuksen pohja ja tuki. Jos se jää kouluistamme pois, kasvaa villiintyminen, raakuus ja sydänten sivistymättömyys.” (Kotimaa 22.5.1917)
(Lähde: J.L. Suomela, Hailuoto – entisiä vaiheita.)
Kiitos mukavasta kirjoituksesta ja onnea koulullenne jatkossakin!
Kirkolla on tosiaan merkittävä rooli koululaitoksen historiassa. Onko kirkko sitten ollut toiminnassa mukana vain hyvää hyvyyttään vai olisiko mahdollista, että se on halunnut hallita opetusta turvatakseen valta-asemansa? Ei ole hullumpi ajatus opettaa jo pienestä pitäen, että luterilainen kristillisyys (meillä) on se oikea uskonto, jonka avulla ihminen pelastuu.
Ei roskalavalle vaan sinne, mistä pitäisi löytyä paras asiantuntemus opettamiseen. Eli kirkkoon. Koululla on parempaakin tehtävää. En tiedä ”jalommista aatteista”, mutta sen tiedän, että kaikki uskonnot ovat ihan yhtä hyviä tai jaloja. Ihan mukava on sekin ajatus, että ihminen on ihan ok vaikka ei tunnusta maailman tuhansista uskonnoista yhtäkään.
Kaunis kirjoitus, joka paljon muun ohessa kuvaa väkevästi maamme monimuotoisuutta (kts. kommenttini uutiseen https://www.kotimaa.fi/uutiset/kotimaa/12269-kansankirkon-asema-kaupungeissa-uhattuna). Pitäkää siellä puolenne, kuten monialla muuallakin maassamme pidetään ja uskotaan aitoon paikallisuuteen.
Laitan tähän vähän laajemmata kulmasta Suomessa kansakoulun perustamisesta.
Sirkka Ahonen kertoo Nikolai I asettaneen komitean valmistelemaan esitystä yleisestä kansaopetusta 1851. Kansakouluasetus annettiin 1866 sekä piirijakoasetus annettiin 1898.
Kansakoulu oli alkuun vapaaehtoinen 9-12 vuotiaille ja lukemisen alkuopetus jäi kirkolle ja kodille. Vuonna 1872 kansakoulusta tehtiin epämääräisin sanakääntein pohjakoulu, mutta se ei torjunut rinnakkaiskoulu järjestelmää oppikoulua. Rinnakkaiskoulujärjestelmä vakiintui Suomeen Cygnaeuksen vastuksesta huolimatta.
Lukutaito ehto vaikutti sen, että lasten oli osattava lukea kouluun mennessä. Senaatin tarkistuskomitea muutti kansakoulujen perustamisen vain kaupunkien velvollisuudeksi ja erityisopetus ei tullut kansakouluun. Kansakoulu syntyi valtion aloitteesta osaksi kunnan itsehallintoa. Tytöt ja pojat kävivät samoja kouluja asetuksista huolimatta.
Koulutuksellinen tasa-arvo näkyi 1866 kouluasetuksessa filantrooppisen aatemaailman rahvaan mahdollisuutena ihmisarvoisen elämään ja hegeliläis-nationalistisena ajatuksena kansalaisten velvollisuudesta sivistyä valtiossa.
Todellisuudessa tilanne ei muuttunut vielä 1800-luvulla, sillä 1880-luvulla kaikista lapsista vain 20 % kävi koulua. Ratkaisevaa oli valtion tuki kunnille ja piiritarkastajat pyrkivät huolehtimaan, että kansakoulut hoitivat tehtäviään kunnista riippumatta.
(Taustatiedot Ahonen, S. 2003. Yhteinen koulu – tasa-arvoa vai tasapäisyyttä? )
Koulun ja kirkon yhteistyö ?
On melko hepposta tavaraa perusteluksi.
Jussi Anttalainen,
kutsun sinut tutustumaan tähän ”hepposeen tavaraan”.
”Erityisen ilahtuneina oltiin monen lapsiperheen osallistumisesta seurakunnan tilaisuuteen” – jäi varmaan vahingossa pois blogista ?
Jussi,
kommenteistasi päätellen rohkenen tehdä varovaisen tulkinnan että et oikein ole perillä luotolaisesten elämästä. Tiedätkö, mitä luotolaisille merkitsee ysiluokkalaisten lähtö, tai vanha pappila, jonka ovet ovat 50 vuoden jälkeen auki? Tai tervehtimisen tapa? Tai luuta ovella-perinne?
Hiukan tuosta koulun ja seurakunnan arjesta. Itselleni oli yksi iloa aiheuttava hetki kouluun siunaaminen. Oli yhtä kiva nähdä naapurin nuoret isä ja äiti lapsensa kanssa, kuin oma lapsi kumminsa kanssa. Eskari opettaja siunasi kouluun lähtevät myös kirkossa ja hänellä oli kansalaispuku päällä. Mukavaa oli myös se, että hän opetti myöhemmin toisellaluokalla.
Seurakunnan kerhot alkoi äitilapsi kerhosta siirtyen kerhoon, jossa lapset kävivät yksin. Kun menin äitilapsi kerhoon, niin kerhonvetäjää oli jännittänyt, koska vedin raamattupiiriä, jossa hän kävi. Mutta jännittäminen oli ihan turhaa, koska minähän tulin hänen vetämäänsä kerhoon kerholaisena. Koulun pihalla oli mukava jutella muiden kylän äitien kanssa lapsia odotellessa. Sen jälkeen tuli eskari ja sitten koulu samassa pihapiirissä. Meillä oli nuorisotyöntekijä, joka jäi työstään eläkkeelle. Oli kerinnyt luotsata monta sukupolvea. Varsinkin tyttärelleni tämä oli tärkeä ihminen.
Voi mahdotonta mikä papatus kuului takapenkiltä, kun hain lapseni ja naapurin tytöt, kun nuorisotyöntekijää oli vaihtunut. Tämä vaati lapsilta tottumista. Olivathan he koulun kanssa olleet monta kertaa olleet entisen nuorisotyöntekijän vieraana koulun kanssa ja leireillä. Mutta ajan kanssa tottuivat ihmisen vaihtumiseen. Tälle kaikelle on pitkät perinteet.
Luulen, että Timo yritti kuvata jotain samaa.
Ajattelin, että lisään vielä tähän miksi käytin kerhon kohdalla sanaa pitkä perinne. Omassa lapsuudessani, vaikka minua ei rääkättykkään seurakunnan messuilla, niin kerhoilla rääkättiin. Esimerkiksi kotonani kävi eräs tyttö vetämässä kerhoa. Jossain vaiheessa (lähestyvästä murrosiästä johtuen) kerho muuttui minulle lähes pakolliseksi. Kun äitini yritti huomioida kerhonvetäjää, niin hänelle oli yllätys, ettei hänen tyttärensä halunnutkaan enää kerhossa olla. Tosin pääsin siitä sitten irti.
Toinen pakkopaita oli äitini lähisukulaisen pojille vetämä mikroautokerho. Kuvitelkaa nyt, kun poikakaveri tulee kylään, niin seinän takaa kuuluu kauhea melu omassa kodissa. Sitten minä sain sen aikaan, että poikalauma siirtyi kodistani koululle. Kerhotoiminta on muuttunut, mutta useampi sukupolvi niitä on käynyt. Nyt aikuisena minua on harmittanut, se että ei ollut malttia, koska tajusin, että kerhomatka lisääntyi parilla kilometrillä todella monella pojalla.
Onneksi tuosta mikroauto kerhon vedosta oli sukulaiselleni hyötyä. Se oli yksitekijä viransaantiin. Tämä asia on muuten vaikuttanut aikoinaan varmaan tuon Marja-Siskonkin työhön. Nämä kulmat, jotka meillä on muotoutuvat siitä mitä ympärillä nähdään pystyen yhdistelmään ja siitä mitä tiedetään aikaisempien polvien elämästä. Vaikka maailma muuttuu ympärillä, niin muistot säilyvät. Hyviä tai opettavia muistoja ja joitain perinteitä kannattaa vaalia, vaikka tapahtuisi mitä.