Tiedättehän, mikä on puolalaista optimismia?
Se on sitä, että vaikka asiat ovat nyt päin ahteria, ne ovat kuitenkin paljon paremmin kuin huomenna saati ylihuomenna.
Minua nyppii, kun kirkon tulevaisuutta pohtivat ovat tuohon samaan sortuneet.
On sellaista vielä-optimismia. Vielä pystymme nippa nappa tämän ja tämän tekemään, iloitaan siitä, kun huomisesta ei tiedä.
Sen yhden nasaretilaisen näkyvät resurssit käsittivät pienen joukon miehiä ja naisia, joille hän antoi tehtäväksi maailman valloituksen. Tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni.
Tässä valossa tulevaisuus voi olla paljon valoisampi kuin ammattivoihkijoiden hokemat.
Työssä kun on mukana ja primus motorina tehtävän antaja itse.
Oisko voimattomuutemme syy siinä että olemme niin omavoimaisia, että aiomme pärjätä ilman apua?
Anna-Maija Raittilan vireen sanoin ”Toinen toista tarvitsee” (Kiitos suuren kuninkaan).
Ihmisyyteen kuuluu yhteys toiseen ihmiseen, auttaminenkin.
Muutakin, kuin ihmisen apua on tarjolla. Ainakin Raamatun mukaan.
”Muutakin, kuin ihmisen apua on tarjolla. Ainakin Raamatun mukaan.”
—
Olipa omituinen kommentti. Koko blogi kertoo siitä muusta avusta.
Kirkollinen kielenkäyttö antaa tilaa väärinkäsityksille. Siinä kun käytetään sanoja, joiden merkitykset ovat toisille outoja. Niiden kirjoittaja tai lausuja olettaa kuitenkin, että sanat ymmärretään oikein.
Tämä ongelma näkyy useissa saarnoissa. Viitataan johonkin Raamatun kohtaan, mutta jätetään kertomatta miten se liittyy saarnaan. Myös vierasperäisen sanan käyttäminen laitta kuulijan saarnan loppuajaksi pohtimaan tuon sanan merkitystä. Joten en tässäkään ihmettele sitä, että pappi pitää käsitystäni outona. Asiaa jonka hän on mielestään juuri hyvin perusteellisesti selvittänyt, ja jota en ole silti käsittänyt.