Monivuotinen työtoverini professori Miikka Ruokanen on visioinut tulevaisuuden kirkkoa. Hän on ajatellut tulkintani mukaisesti siten, että kansankirkko kuoleutuu ja tämän rinnalle syntyy yhteisöjen muodostelma.
Olen samaa mieltä yhteisöjen puhuttelevuudesta.
Mutta olen eri mieltä niiden tulevaisuudesta.
Kun yhteisöjä tarjotaan vaihtoehdoksi ”kirkolle”, tämä ei perustu yhteisöihin osallistumisen tilastolukemiin.
Uusiin yhteisöihin osallistumisen taajuus on marginaalinen.
Pääasiallinen kehityssuunta on ollut ylhäältä luotujen yhteisöjen toiminnan vähentyminen ja alhaalta luotujen yhteisöjen osallistumisen marginalisoituminen. Hyvänä esimerkkinä on ”Tuomasmessu”, jonka osallistujamäärä on vähäinen suhteessa ”tylsiksi” sanottuihin seurakuntamessuihin.
Keskeisin syy tukea näitä vähäisiä yhteisöjä näyttäisi olevan se, että ne eivät hyväksy yleisesti vallalla olevia uskomuksia.
Näistä keskeisimmät liittyvät naisiin ja sukupuolivähemmistöihin.
Jos hyväksytään järjestelmä, jolla on yhteinen rahoittaja ja jonka minimivaatimuksena on ”yksimielisyys evankeliumin opista”, miten tällainen touhu voisi toimia, jos kuitenkin yhdistävä ”evankeliumin oppi” jakaa järjestelmän piirissä toimivat hajalleen siten, että toisten mielestä on aivan ehdotonta, että homoseksuaalia ei vihiä kirkolliseen avioliittoon ja toisten, että nainen ei voi olla pappi?
Tällainen yksimielisyys evankeliumin opista tuntuu yhtä tyhjänhailealta kuin ehdotus, että pitää olla yhteiset arvot.
Toivotaanko, että vastaisuudessa olisi sellainen rahoittajataho, joka rahoittaisi yhtä lailla pieniä paikallisseurakuntia kuin myös konservatiivisia asenteita edustavia yhteisöjäkin?
Eikö olisi aika härskä ajatella, että ”kirkko” on se, joka antaa rahaa, mutta ei se, joka luonnehtii, mitä tällä rahalla olisi sopivaista tehdä.
Idea ei ole visio vaan illuusio.
Ei ole perusteita muodostaa sellaista rahoitusrakennetta, joka olisi eräänlainen Juudas, jolla on oppilaiden rahakukkaro, mutta jonka ”kavaltamisen” mahdollisuudet on viety siten, että tällä on jäljellä vain ” arvot”, mutta ei asiallista valtaa sanoa, miten ”yhteisöjen” tulisi toimia.
Olen samaa mieltä siitä, että ”yhteisöjä” syntyy vastaisuudessa lisää. Olen myös samaa mieltä yhteisön jäsenyyden tuottamasta myönteisestä tunnevaikutuksesta.
Mutta yhteisöt tulevat ja menevät. Uskon, että niillä ei tule eräässä mielessä olemaan kovinkaan kestävää paikkaa uskonnollisessa käyttäytymisessä. ”Kansankirkon” jäsenmäärä tulee vähentymään, mutta yhteisöjen piiriin asettuvien määrä tulee olemaan vieläkin pienempi.
Yleinen suunta tulee olemaan laskeva, mutta sitä eivät nosta ”yhteisöt”.
Yhteisöillä tulee olemaan oma paikkansa ihmisten uskonnollisessa käyttäytymisessä tulevaisuudessakin, mutta individualisoituvana aikana niiden merkitys tulee pikemminkin vähenemään.
Niiden puheet vapaaehtoistyöstä ja maallikkojen aktivoimisesta tulevat olemaan katetta vailla, sillä verottaja puuttuu jo pelkästään narikkavahtina toimimiseenkin ammattityönä ja palkanmaksun väistämisenä.
Tulevaisuuden kannalta keskeisempi kysymys on se, miten perinnäinen uskonnollinen perinne jäsentyy Suomessa esimerkiksi siten kuin Ranskassa, jossa suuri osa väestöstä on menettänyt suhteensa kristilliseen uskoon, mutta missä kirkko on edelleen erittäin merkittävä kulttuurivaikuttaja. Tai kuin Yhdysvalloissa, missä ovat tarjolla kaikki esillä olevat vaihtoehdot, ja missä Korkeimman Oikeuden päätöksellä uskonnonharjoittaminen taataan julkisessa tilassa.
Timo Pöyhönen
Nyt en ymmärrä lainkaan. Missä kirjoitin, että seurakunnat ovat sama asia kuin maailmalla rahaa saavat seurakunnat? En lainkaan ymmärrä väitettäsi, että seurakunta olisi Suomessa entiteetti, jolla ei ole suhdetta seurakuntalaisiinsa, vai mitä tarkoitat. Kun ehdotat tutustumista ulkomaihin, ehdottaisin, että tutustut paikalliseen järjestelmään kotimaassa. Olen ollut töissä eri rahoituslähtein mainitsemieni maiden lisäksi Italiassa, Namibiassa, Kiinassa, Ranskassa, Tsekissä, Belgiassa ja monissa muissa maissa. Kommenttisi vaikuttavat elvisteleviltä.
Ei ole tarkoitus elvistellä. Ajattelen vain, että olemme kirkkona menossa vähitellen samaan systeemiin kuin seurakunnat kaikkialla maailmalla eli vapaaehtoiskannatukseen. Silloin yhteisöllisyys on lopulta ainoa keino saada ihmiset maksamaan. Siihen tulevaisuuteen kannattaa alkaa varautua.
Timo Pöyhönen
Se, miten seurakuntien rahavirta tulevaisuudessa muodostuu, on oma kysymyksensä. Jos tekninen veroraha korvataan jäsenmaksuilla, tämä on ok mielestäni. Mutta sillä ei mielestäni ole kovinkaan suurta merkitystä siihen, mikä on kirkkojen hengellinen todellisuus. Kyse on puhtaasti teknisestä asiasta, joka ei vie asiaa sen enempää eteen- kuin taaksepäin. Sinänsä en kannata ajatusta, että seurakunnan toiminta olisi suhteessa sen saamaan rahoitukseen. On ihan kivoja pieniä seurakuntia, joiden rahoitus on pieni ja luotaantyöntäviä isoja seurakuntia, joiden rahoitus on suuri. Ajatus, jonka mukaisesti innokkaampi yhteisö olisi paremmin rahoitettu kuin vähemmän innokas, on itselleni vieras.
Sinänsä keskustelu ”sateenvarjokirkosta” ja ”yhteisöistä” on tämänkin keskustelun kannalta valaiseva. Kyse ei näytä olevan uskosta vaan rahasta.
Petri ennakoi vapaat yhteisöt lyhytikäisiksi. No, herätysliikkeet alkavat olla jo aika vanhoja. Mutta uudenmuotiset kotikirkot ja vastaavat , niin niiden olemassaolon oikeutus on pätevä vain niin kauan kun ne toimivat. Yleensä se on kiinni jostain tulisielusta. Kun hän häviää kuvioista, niin toiminta hiipuu ja lakkaa vaihtoehtoisesti byrokratisoituu instituutioksi jolloin se on menettänyt merkityksensä uuden hengen puhaltajana.
”Kirkko Juudaksena,” ”Tällaisia Juudaksia. ”
Luuletteko, että Juudas antaa anteeksi sen että hänen nimensä on häpäisty kaikessa maassa ja samalla koko kansan, koska syntyi antisemitismi, kansamurhineen. On nimittäin kuuulettu, että Juudas on koko kansan perustyyppi.
Eihän teillä ole Juudaksesta muuta tietoa, kuin kilpailevan uskonnon , eli
kristinuskon markkinointikeinona/ kilpailukeinona käytetty herjaus, oman voiton tavoittelussa.
Voidaan tietysti miettiä, mitä Luther tarkoittaa toteamalla: ”Mikäli vanhurskauttamisoppi makaa maassa, siellä makaa kaikki maassa.” Mikäli näin on, mitä merkitystä on sillä, onko rahaa paljon tai vähän. Kirkon toiminta tietysti vaikeutuu, mikäli tulot romahtavat, kuten ennustetaan käyvän hyvinkin pian. Jotakin murtuu, se lienee odotettavissa. Salattu Jumala (theologia crucis) piti Inkerin kirkkoa yllä todella vaikeina aikoina. Kirkko lyötiin hajalle, mutta se nousi uudestaan.
Tuo teologia ei ole vieras Suomenkaan kirkossa, kun meidät on pantu imemään ”karvaista kukista makeita hunajanpisaroita”. Vielä Herran temppelit ovat pystyssä ja ovet auki, vaikka yhä harvempi käy sen avarista porteista sisään, mikä on tietysti valitettavaa. Toivottavasti sentään edessä ei ole Ranskan malli, jossa kirkko on pelkästään kulttuurivaikuttaja. Silloin kirkko on kadottanut identiteetistään jotakin hyvin oleellista.
Kosti Vasumäki
”Salattu Jumala (theologia crucis) piti Inkerin kirkkoa yllä todella vaikeina aikoina.”
Krusis (lat. Crusis) oli Mygdonin poika, Ja Mygdon oli myös alue munaisessa Makedoniassa, nykyisessä Kreikassa.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Krusis
Tarja,
Aivan. (Crusis) viittaa tuohon, mitä kirjoitit kreikkalaisesta mytologiasta. Luulen, että tiedät mitä latinan sana (Crucis) merkitsee. Syvemmin ajateltuna se merkitsee ristiinnaulittua Kristusta, vaan ei mytologian mukaan.
Ymmärrän yksimielisyyden evankeliumin opista tarkoittavan vain yhteisen uskontunnustuksen hyväksyntää. Siispä tuohon ”evankeliumin oppiin” eivät kuulu eriävät käsitykset papin kelpoisuusehdoista eikä erimielisyys siitä, mitkä asiat ovat syntiä ja mitkä eivät. Jälkimmäisellä viittaan siihen, että nykyoloissa näyttää olevan syvä erimielisyys poikkeavan sukupuolisuuden ilmentymien hyväksyttävyydestä uskonnollisin perustein. Sateenvarjokirkossa voisi siis olla tilaa sekä ns. sateenkaariyhteisöille että samansukupuolisten avioliiton torjuville yhteisöille, samoin kuin semmoisille yhteisöille, jotka hyväksyvät papeikseen vain jommankumman sukupuolen edustajia. Realistinen tosiasia on nimittäin se, että uskovien kristittyjen keskuudessa on huomattava vähemmistö sellaisia, jotka ahdistuvat siitä, että eivät voi hengellistä elämäänsä hoitaa näissä asioisssa toisinajattelevien yhteydessä. Kirkollemme on suureksi vahingoksi se, että tämmöisistä erimielisyyksistä on tehty suuria periaatekysymyksiä, vaikka kirkon tulisi olla kaikkien erilaisten kristittyjen yhteisö.
Olisiko kuitenkin vain kirkon tavasta käyttää valtaa? Muutetaan periteisiä toimintatapoja välittämättä siitä, että samalla hylätään ne, joille perinteet on luovuttamattomia.
Ikään kuin unohtaen sen, että myös lasten kastaminen perustuu perinteeseen.