Tampereen yliopiston journalistiikan uusi vierailijaprofessori Renny Jokelin on herättänyt kiinostavan keskustelun alansa yhdestä peruskysymyksestä: Kuka ja mikä on journalisti? 1952 syntynyt Jokelin on itse tähän mennessä luonut mielenkiintoisen ja vahvan journalistin uran: Hän on työtä pelkäämätön ja on hankkinut kannuksensa erilaisissa tehtävissä: Hesarisa, EU-hallinnossa ja YLE:ssä.
Siihen nähden on yllättävä se heitto, jonka Renny Jokelin avajaisluennossaan ilmaisee kirkollisista tiedottajista: ”Millainen journalisti on henkilö, joka `journalistisia elementtejä` harjoittaen työskentelee seurakunnissa – kenen asiaa hän ajaa siteeratessaan pari tuhatta vuotta vanhaa tarinakokoelmaa. Kaikella kunnioituksella – ihan täyttä huuhaata.”
Kunnioitusta minun on vaikea mielipiteestä löytää, asennetta kyllä, tarkemmin sanoen ennakkoluuloa. Tuli mieleen Turun yliopiston uskontotieteen laitoksen lehtorin Matti Kamppisen mielipide. Hän perusteli kirkon ja kristittyjen sulkemista pois yhteiskunnallisesta keskustelusta seuraavasti: ”On totta, että yhteiskunnallinen keskustelu yksipuolistuu, jos vääräuskoisten ja velhonaisten teurastajat suljetaan ulkopuolelle. Mutta moinen yksipuolistuminen taitaa olla vain hyvästä, kun pyritään kohti ihmisarvoista, humanistista tulevaisuuttta.” (HS 14.12.09) Yllättävän lähellä ja yllättävän voimakkaita ovat asenteet uskonnosta puhuttaessa, jopa uskontotieteilijällä. Objektiivisuus on ihmiselle lähes mahdotonta, silti pidän jonkinlaiseen tasapuolisuuteen pyrkimistä nimenomaan journalistisena hyveenä.
Jokelinin avajaisluento on herättänyt keskustelua ja Journalistiliiton puheenjohtaja Arto Niemi on puolustanut kirkollisten tiedottajien oikeutta kuulua liittoonsa. Tätä puolestaan on opponoinut vanhempi kirkollinen tiedottaja, käsittääkseni Sisu-Auton tiedottajan työstä eläkkeelle jäänyt Hannu Kuosmanen. Lainaus: ”Edelleen olen sitä mieltä, että seurakuntien tiedottajien ja lehdentekijöiden paikka on propagandajoukoissa eikä Journalistiliitossa.”
Journalisti – kirjailija – työnohjaaja, lainsuojattomia kaikki tyynni
Minulla on oma mielipiteeni asiasta, mutta lähden liikkeelle vähän kauempaa. Meillä on itse asiassa paljon ammattinimikkeitä, joilta puuttuu kaikki virallisuuden saati laillisuuden suoja. Taiteilijaksi tai kirjailijaksi saa itseään kutsua kuka tahansa. On maalareita ja sunnuntaimaalareita, mutta molempia voidaan tituleerata taiteilijaksi. Luettelo on pitkä: journalisti, kirjailija, työnohjaaja, taiteilija, terapeutti. Ja niin edelleen. Legitiimin oikeuden käyttää jotakin titteliä antaa tavallisimmin suoritettu koulutus, mutta e.m. ammateissa ei sekään.
Olen pohtinut kysymystä jo kauan. Olen pastori vuodesta 1974, sen takeena yliopistotutkinto ja kirkon vihkimys. Vuodesta 1971 olen Suomen kirjailijaliiton jäsen ja 80-luvulta lähtien työnohjaaja. Olen ollut kummankin järjestön hallintoelimessä hyväksymässä uusia kirjailijoita ja työnohjaajia. Kirjailijan kohdalla liiton jäsenyys on harkinnanvarainen ja ehdottoman selvää ja yksiselitteistä kriteeriä ei ole. Jäseniä on vajaa 700. Yli 1300 jäsenen Suomen työnohjaajissa (STOry) tilanne on samantapainen. Pyrkijöitä on paljon, mutta järjestö pitää vaatimuksena tiettyä, selvästi rajattua koulutuskriteeriä. Se on vuosien ajan pyrkinyt saamaan koulutuspohjalle myös valtion viranomaishyväksynnän, tässä toistaiseksi onnistumatta. Kuka tahansa saa sanoa itseään työnohjaajaksi ja myös mainostaa itseään työnohjaajana.
Sanon nyt vielä senkin, että suuresti kunnioittamani Journalistiliiton jäsenyyttä en ole koskaan hakenut, vaikka olen toiminut hetken Ytimen toimitussihteerinä, Etsijän päätoimittajana ja kolumnistina useammassa lehdessä monen monta vuotta.
Vasta nyt pääsen otsikon kysymykseen. En tiedä, onko Seppo Simola Journalistiliiton jäsen. Journalisti hän epäilemättä on, niinkuin Juhani Simojoki ja Erkki Kario. Koko lehti on journalistisesti kunnianhimoinen, seurakuntalehtien tai minka tahansa lehtien joukossa laatulehti. Saman arvolauselman voi hyvällä syyllä antaa myös Kotimaalle ja sen Mari Teinilälle. Kirkon ihmisissä on monta herkkähipiäistä, mutta ”kirkon Kotimaa” on kamppaillut säilyttääkseen kriittisen ja tasapuolisen linjan.
Mitä järkeä olisi kutsua heitä ”propakandajoukoksi”? Puhuttaessa Uudesta Tiestä tai Sanansaattajasta sen jo hiukan voisi ymmärtää, mutta yleisnimikkeenä kirkon ja seurakuntien tiedottajille ei. Vai onko Ville Ranta propagandisti? Minusta hän on poikkeuksellisen lahjakas konfrontoija ja uusien ajatusten ja näkökulmien herättäjä. Oli kutkuttavan hauskaa lukea Seppo Simolan intelligentisti piruilevaa pääkirjoitusta Helsingin Sanomien erisnimikäytännöstä.
Mikä on Sisu-Auton tiedotuspäällikön työn tehtävä ja fokus? Eikö kirjoittaa ja toimia hyvin kotimaisen autoteollisuuden puolesta? Mutta kirkko on yksi niistä harvoista yhteisöistä, joiden kuvaan alusta alkaen on kuulunut tietoinen itsekritiikki. Se kuuluu asiaan, Sisu-Autossa ehkä ei.
Työnohjaajien STOry:ssä on viime vuodet eletty jäsenryntäyksen keskellä. Siinä on puolensa ja siksi pidimme tiukasti kiinni koulutuskriteereistä. Tätä mahdollisuutta Journalistiliitolla ei ole ja Renny Jokelinin karsintaperusteet johtaisivat mahdottomuuksiin. Kirkkoon kuuluu yhä kolme neljästä suomalaisesta, mutta sen edustajat olisi siis raivattava pois ”pari tuhatta vuotta vanhan tarinakokoelman” edustajina. Samantapaisilla perusteilla voisi raivata puolueiden ja ammattiyhdistysliikkeen lehti-ihmiset. Jos karsintaperusteeksi riittää, että ajaa jotakin asiaa, voisi liiton nimeksi yksin tein muuttaa YLE:n toimittajat r.y. Pidän äärettömän tärkeänä, että Suomessa (monista muista maista poiketen) on vahva Yleisradio, mutta jos senkään toimittajat eivät saisi ajaa mitään asiaa, kovin tuo kävisi tylsäksi.
Luin Renny Jokelinin avajaisluennon netissä olevan tiivistelmän. ”Tutkiva journalismi, asenne ja menetelmä”. Ehkä en täysin ymmärrä, mitä ”asenteella” tässä tarkoitetaan. Mutta tutkiva journalismi on tärkeä ja tavoiteltava journalismin muoto, olkoon esimerkkinä vaikka YLE:n MOT. Sanomalehdistö ja koko painettu media on kriisissä. En usko, että tulos paranee porukkaa karsimalla tai ennakkoluuloja kylvämällä. Itselleni perusjuttu on ammatillisuus. Harrastajat ovat joukko erikseen. He ovat amatöörejä, eikä sekään huono juttu ole. Mutta kuitenkin: työnohjaajaksi tai journalistiksi pitäisi voida kutsua vain ammattilaista.
Kun olen tällainen kahden maailman kansalainen, niin pitää varmaankin vähän tarkentaa journalismin ja propagandan suhdetta. Ehkä katson tätä suhdetta vähän vanhakantaisesti ja puhdasoppisesti, mutta kumpaakin maailmaa sisältäpäin tuntien.
Lähden minäkin vähän kauempaa. Kirjoitin aiheesta viime vuonna Uskontojournalismi blogissa. Lähtökohtani oli se, että kirkon viestintä on aina yritysviestintää, kirkon sanoman markkinointia. Siihen velvoittaa jo Meidän kirkko 2015 -strategia. Siinä määritellään kirkon Missio näin: ”Kirkon tehtävä on kutsua ihmisiä armollisen Jumalan yhteyteen, tuoda elämään kestävä perusta ja rohkaista välittämään lähimmäisistä ja luomakunnasta.”
Kirkon viestintä – samoin kuin yritysviestintä – on aina alisteista toiminnan tavoitteille. Muu ei ole mahdollista, jos halutaan olla lojaaleja työnantajalle. Se tosin tuntuu välillä vieraalta termiltä kirkossa.
Journalismi sitä vastoin on viime kädessä toimintaa, jonka tehtävänä on kerätä, varmentaa ja eritellä tietoa ja esittää se joukkoviestimien avulla uutisten muodossa. Ja mikä on uutisen ja viestinnän ero: ”Jos uutisella halutaan muokata kohteen mielipidettä (totuudenmukaisella tai valheellisella aineistolla), on kyse propagandasta,” sanoo Wikipedia. Ja tästä olennaisesti on kyse kirkon viestinnästä: muokata kohteen mielipidettä, toki totuudellisesti ja avoimesti.
Propaganda on tietysti kova ja rasitteinen sana. Voisin puhua markkinointiviestinnästä, jos se kuulostaa paremmalta. Mutta ei sitä pidä hävetä tai jotenkin väheksyä. Sitä vartenhan seurakuntien tiedottajat on palkattu, edistämään työnantajansa asiaa. Mutta ei se ole journalismia eikä vallan vahtikoirina toimimista.
Olen tätä rajankäyntiä käynyt ihan omalla kohdalla hyvinkin tarkkaan. Kun olin toimittajana Kotimaassa 1970 luvulla, maailma oli tietysti toinen ja kolme kertaa viikossa ilmestynyt Kotimaa oli selkeästi sanomalehti. Samoin kuin Uusi Suomi, jossa työskentelin 1984-94. Kotimaassa olin jopa silloisen Sanomalehtimiesliiton pääluottamusmiehenä ja viemässä lehteä historialliseen lakkoon samassa rintamassa muiden lehtien kanssa.
Kun siirryin Uudesta Suomesta Sisu Auton tiedotuspäälliköksi 1995, oli itsestään selvää, että erosin Journalistiliitosta, vaikka toimenkuvaani kuului myös asiakaslehti Sisuviestin päätoimittajuus. Siksi en ollenkaan ymmärrä Heikki näkemystäsi, että se, että toimin työssäni mahdollisimman hyvin suomalaisen autoteollisuuden edistämiseksi eroaisi jotenkin siitä. että kirkon ja seurakunnan tiedottaja toimii mahdollisimman tehokkaasti oman työnantajansa tavoitteiden edistäjänä. Siis propagandistina – tai markkinointiviestijänä, jos se kuulostaa paremmalta.
Enkä myöskään ymmärrä, millä perusteilla vedät journalistista rajaa Kirkko ja Kaupungin, Kotimaan, Uuden Tien ja Sanansaattajan välille. Samanlaisia lehtiä ne ovat saman asian edistäjinä. Toiset ehkä vähän paremmin tehtyjä kuin toiset, mutta asiakaslehtiä kaikki tyynni. Tässä asiassa olen kyllä samoilla linjoilla Renny Jokelinin kanssa, vaikka en ehkä ihan samoja sanoja käyttäisi.
Kokonaan toinen asia on median murros, joka on vaikuttanut syvällisesti myös journalistien toimenkuvaan. Erilaiset verkkojulkaisut, blogit, keskustelupalstat ovat olennaisesti alentaneet osallistumisen ja vaikuttamisen kynnystä.
Olen samaa mieltä kanssasi Heikki siitä, että ammattilaisten ja amatöörien välillä on oltava ero. Ei jokainen blogisti tai mielipidekirjoittaja ole journalisti, vaikka välillä moni niin kuvitteleekin.
Sitä vastoin ammattilaisella ja ammattilaisella on myös ero. Parhaimmillaan seurakunnan tiedottaja tai seurakuntalehden päätoimittaja on työstään ylpeä viestinnän raudanluja ammattilainen. Ei sitä pidä hävetä tai vähätellä. Mutta ei se tarkoita, että hän olisi journalisti.
Sitä tarkoitin, kun kirjoitin että kirkon tiedottajien paikka on propagandajoukoissa.
HANNU,
toden totta ”propaganda” on vahva sana. liian vahva käyttämääsi tarkoitukseen. Propaganda tuo mieleeni ensin Josef Göbbelsin, propagandaministerin ja sitten Vladimir Putinin. Venäjä harjoittaa tätänykyä propagandaa, harjoititko Sinä Erkki Karion työtoverina?
Sana on nykyään leimakirves ja liian raaka kuvaamaan kirkon tiedottajia. Toki sanalla on kirkollista historiaa. Paavi Gregorius XV perusti 1600-luvulla hankkeen Congregatio de propaganda fide / Yhdistys uskon levittämiseksi. Mutta luuletko, että Kotimaan tai Kirkko & kaupungin toimittajat ovat samalla asialla?
Varmuuden vuoksi en puhu heistä vaan itsestäni. En todella, koskaan ole halunnut tehdä propagandaa kirkon puolesta. Enkä edes apologiaa uskon puolesta.
Voi tuntua naiivilta, mutta näin kuitenkin ajattelen: Kristittyinä emme voi mitään totuutta vastaan, vaan toimimme totuuden puolesta.
No joo Heikki, myönnän että sana propaganda on turhan rasitteinen. Onhan näitä mielikuvia, Göbbelsin ja Putinin lisäksi esimerkiksi Voice of America, Setä Samuli, Agit-Prop, politrukki, valistusupseerit, Naapurineljännes, lobbaus….
Toisaalta, kun seuraa viimeaikaista kirkollista keskustelu vaikkapa juuri näillä palstoilla, ei voi välttyä mielikuvalta, että niissä toteutuu aika tarkkaan Wikipedian määritelmä: ”Propaganda on aatteen tai opin järjestelmällistä levitystä, jolla pyritään muokkaamaan mielipidettä.”
http://fi.wikipedia.org/wiki/Propaganda
Mutta sovitaan toki Heikki, että vapautetaan kirkon ja seurakuntien tiedottajat ja lehdentekijät rasitteisesta käsitteestä. Kirkon edustamien arvojen ja kristillisen uskon edistäjiähän he ovat – voisiko siis sanoa raamatullisesti evankelistoja.
Alkuseurakunnassahan se tarkoitti nimenomaan ihmisiä, joilla on Sanan julistamisen lahja, erityisesti ilosanoman julistamisen lahja.
Jokelinin näkemykset kristinuskosta näyttävät olevan peräisin aggressivisen ateismin arsenaalista. Toisinajattelevan vakaumuksen kunnioituksesta ei ole häivääkään näkyvissä. Mitä otsikon kysymykseen tulee, on syytä tiedostaa, että jokainen journalisti on samalla myös propagandisti, ja saakin olla. Toimittajalla on aina taustayhteisönsä, johon nähden on oikeutettua se, että ”kenen leipää syöt, sen lauluja laulat”. Toisaalta toimittaja on myös henkilöhistoriansa tuote, hänellä on mielipiteitä, joiden salaaminen harvoin onnistuu, vaikka sitä yrittäisikin. Jos työnantajan ja toimittajan tavoitteet ovat kovin vastakkaiset, on konflikti väistämätön. Surakuntalehden tavoitteena tulisi tietenkin olla tasapuolinen tiedottaminen kaikesta, mitä seurakunnassa tapahtuu. Tämän tasapuolisuuden toteutumisesta on aiheellisiakin epäilyksiä ilmennyt.
Yrjö Sahama, kirjoitat:
”On syytä tiedostaa, että jokainen journalisti on samalla myös propagandisti.”
Olen eri mieltä, kuinka sitä voisi ”tiedostaa”. Kun ”propagandisti” tuo mieleen Göbbelsin tai Iitin Tiltun, mitä tekemistä Kirkko ja kaupungilla on heidän kanssaan?
Aikalailla vedät mutkat suoriksi viittaamalla vanhaan sanontaan ”Kenen leipää syöt sen lauluja laulat”. Olen hyvällä omallatunnolla syönyt 40 vuotta kirkon leipää, mutta en ole koskaan ollut propaganda-laulujen laulaja, vaan niin kuin Sana opettaa, olen pyrkinyt arvioimaan ja arvostelemaan henget eli sanomaan rehellisesti sen, minkä oikeaksi näen.
Mitä epäilyksiä sinulla on seurakuntalehtien tasapuolisuudesta? Epäilyksiin on epäilemättä monta kertaa aihetta, mutta ilman konkretiaa tästä on vaikea keskustella. Siksi olen edellä puhunut kirkon journalisteista ihan nimeltä mainiten.
Vaikuttaa siltä että Renny Jokelin itse on
ateistisen uskonkäsistyksen propagandisti,
kun pitää kirkon työstä kertomista huuhaana.
MATIAS tervehdys pitkästä aikaa.Muistan sinut 60-luvun lopulta YKY:stä ja Etsijästä.
Mistä johtuu uskonnollisten käsitysten jyrkkyys ja kovuus, usein puolin ja toisin? Kai yhdeltä osalta siitä, että ne ovat niin henkilökohtaisia. Joskus olen miettinyt, mikä on syy siihen, että seurakunnan työyhteisössä joskus karttamalla kartetaan puhetta uskosta, niin kuin se olisi tabu, tai puhetta köydestä hirtetyn miehen talossa.