Nykyinen Helsingin piispa Teemu Laajasalo toi tietoisuuteemme yhden sloganinsa ennen kuin hänestä tuli piispa. Hän tiivisti, että kirkon tulee pysyä sanassa, ajassa ja kasassa. Tiivistys on tietysti yksinkertaistus, mutta samalla se on hyvä oivallus.
Tämä kirjoitus nousee osaltaan tuosta sloganista ja osaltaan Jukka Kivimäen blogikirjoituksesta, jossa uumoillaan kansankirkon hajoamista ja kysellään, mistä kohtaa kirkko repeää. Vanhaa sanontaa käyttäen kirkko voisi todeta – jos olisi persoona: Tiedot kuolemastani – tai hajoamisestani – ovat ennenaikaisia ja liioiteltuja!
Minulla ei ole tietenkään mitään kristiveljeäni Jukka Kivimäkeä vastaan. Olen kuitenkin vahvasti toista mieltä kuin mitä hän kirjoittaa blogissaan. Kirkko ei ole hajoamassa! Ja vaikka kirkossa olisikin puutteita tai kirkon muureissa halkeamia, ei sen tarvitse tarkoittaa muurin sortumista tai repeämistä.
Omaa näkemystäni ohjaa osaltaan optimistinen – sanoisinko jopa ”toivorikas” luonne – ja osaltaan visioni kirkosta. Kirkko ei ole nimittäin meidän mielipiteittemme tai näkemystemme summa tai kirkon ykseys ei synny tai rikkoudu meidän mielipiteittemme vuoksi. Kirkko on paljon enemmän kuin meidän näkemyksemme ja mielipiteemme. Se on uskon, toivon ja rakkauden yhteisö.
Kirkon katto on korkealla ja seinät leveällä. Tämän voi huomata, kun liikkuu maailmalla. Kristillinen usko ei ”pukeudu” vain meille tuttuun periluterilaiseen asuun vaan saa monenlaisia ilmenemismuotoja kirkon rakenteissa, jumalanpalvelusmenoissa ja teologiassakin.
Joku voi nyt nostaa kulmakarvojaan tai rypistää tiukkana otsaansa ja kysyä: Eikä kirkolla ole mitään rajoja? Parempi kysymys on: Eikö kristillisellä uskolla ole mitään rajoja? Kysymys on aiheellinen ja siihen on myös helppo vastata – ainakin aluksi: Kristillisellä uskolla on rajat. On olemassa kriteereitä, joiden täyttyessä voidaan puhua kristillisyydestä ja on olemassa asioita, jotka menevät näiden rajojen yli. Tätä määrittelyä äitikirkkomme eli katolinen kirkko teki jo Vatikaanin II kirkolliskokouksen yhteydessä 60-luvulla. Asia ilmaistiin kehällä tai kehillä, joissa keskellä on katolinen kirkko ja sen usko ja sitten sitä lähellä tai kauempana muita kristillisiä kirkkoja. Sitten on kehä, jonka ulkopuolelle rajattiin myös joitakin ryhmiä.
Meillä kirkon hajoamispuheella viitataan virkapäätökseen ja nykyisellään erilaisiin käsityksiin avioliitosta tai siitä, mitä avioliittoja kirkko voi siunata ja mitä ei. Kirkon perimmäinen olemus on jotakin niin paljon enemmän, että se ei voi hajota tällaiseen kysymykseen. Toinen asia on se, jos jotkut jättävät kirkon jonkin asian vuoksi. Se on aina surullista, mutta se ei tarkoita, että ”kirkko hajoaa”. Kirkko ei hajoa vaan ihmisten kokemukset ja näkemykset vievät heitä erilleen toisistaan – ja joskus omasta kirkostaan.
Edellinen pitää ottaa tietysti vakavasti ja kuulla ääniä, jotka ilmaisevat, ettei kirkko ole enää kirkko, jos se hyväksyy sen tai tuon. Mutta edelleenkään ”kirkko ei hajoa”.
Milloin kirkko sitten hajoaa? Voisi ajatella, että kirkko hajoaa, jos Kristus ei enää ole yhteinen. Kirkko hajoaa, jos jätämme kirkon tradition ja yhteisen uskomme kolmiyhteiseen Jumalaan. Kirkko hajoaa, jos kaikki ihmiset eivät voi taustansa tai muun inhimillisen seikan vuoksi olla siinä yhdessä Jumalan luomina ja lunastamina ihmisinä.
Otsikon toisesta asiasta eli kirkon kasvusta toisessa blogitekstissä.
Toivo Loikkanen
Kirkossa usein jumiudutaan tietynlaisiin sanamuotoihin ja aletaan palvelemaan niitä.
Nuorille opetetaan usein ripareilla: Jeesus on Jumala, Isä on Jumala ja PH….
Olin vierailulla jossain riparilla ja sanoin siinä, että tuo mitä teille on opetettu on vain ihmisten kömpelöä yritystä selittää sitä millainen Jumala oikeasti on suuri salaisuus. Hän on salattu Jumala.
Vuosia myöhemmin olin ottamassa perunoita marketissa pussiin, kun yksi nuori mies otti hihasta kiinni ja kertoi tuon puheeni johtaneen hänet lopulta uskoon.