Korkein hallinto-oikeus päätti, että tuomiokapitulilla oli oikeus antaa varoitus samaa sukupuolta olevan parin avioliittoon vihkineelle papille.
KHO ei kirkon puolesta päättänyt, mitä mieltä pitäisi olla itse asiasta eli avioliitoista. Sellaistakin ratkaisua ehkä Koholta odotettiin tai tuo päätös saatettiin nähdä sellaisena.
Näin KHO asetti peilin kirkon eteen. Peilistä saatoimme katsoa, minkälainen kirkko on.
Ulkopuolella oleva peili näyttikin kirkon tilan selkeämmin kuin kuplan sisältä katsottuna. Monille peilin näkymä oli karu. Tuollainenko tämä kirkko on: vähemmistöjen syrjimisen salliva, ankara ja varoituksia jakeleva?
Tällaista peiliä on silloin tällöin yrittänyt Hesarikin jutuillaan asettaa eteemme, mutta se on kirkon taholta tuomittu ”kirkonvastaisuutena”.
KHO:n päätös tarkoittaa, että kirkon päättäjien on itse ratkaistava kanta avioliittoon. Jäsenet ovat sen jo osittain ratkaisseet, varsinkin nuorempi polvi, jota kirkon uudella strategialla yritetään tavoittaa.
Iso haaste onkin sukupolvien kuilu. Kirkon juuri julkaistu nelivuotiskertomus sanoittaa sen näin: ”Suomalaisten uskonnollisuudessa ja suhteessa kirkkoon on meneillään sukupolvien välinen murros.”
Ovi auki -nimen saaneessa strategiassa asetetaan mielestäni monia hyviä tavoitteita ja toimintatapoja kirkon työlle lähivuosiksi. Olin siitä ensin hyvin innostunut.
Sitten luin Helsingin yhteisen kirkkovaltuuston puheenjohtajan Hanna Mithikun kolumnin Kotimaasta 9.10.2020. Hän kirjoitti kirkon joutuvan lähtemään strategian toteuttamisessa pitkältä takamatkalta.
Hän väitti, että kirkossa ”ovea ei uskalleta avata, ei edes raottaa hieman ikkunaa”, vaan ”pelokkaina kurkitaan verhojen välistä pahaan maailmaan”.
Aloin epäillä, kyetäänkö strategiaa toteuttamaan?
Nykyinen Suomen Kuvalehden päätoimittaja Matti Kalliokoski sanoi kerran Kirkon viestintäpäivillä, silloin Ilkan toimittajana, että ”tulee ongelmia, jos kirkko on pitkään suvaitsemattomampi kuin yhteiskunta ympärillä”.
Että he yhtä olisivat. Ykseys on kirkon ihanne ja haaste. No, kirkko ei ole yksi, vaan ev.lut. kirkonkin sisällä on monenlaista näkemystä. Strategiatkin käytännössä toteutetaan paikallisseurakunnissa, missä strategioiden kirjo on vielä paljon laajempi.
Vihkimistä on vastustettu muun muassa sillä perusteella, että ”se rikkoisi kirkon ykseyden”. Siis ykseys vallitsisi, jos sukupuolivähemmistöjen oikeuksista ei välitettäisi.
Ihmettelen, miten voidaan olla yhtä, jos suljetaan osa ihmisistä ulkopuolelle? Vastaus on, että sisällä olevat voivat silloin tuntea yhteyttä.
Se on sama ilmiö kuin koulukiusaamisessa. Porukalla kiusataan yhtä ja suljetaan hänet ulkopuolelle. Ulos sulkeminen on pahinta kiusaamista ja ankaraa vallankäyttöä.
Kristityt ovat muutamasta pääasiasta melko yhtä mieltä, mutta monista muista asioista eri mieltä. Kirkon olisikin sallittava erilaisuutta kohtuullisessa määrin. Sillä en tarkoita, että kaikki käy, mikä on yksi tähän esitetty vastaväite.
Niinpä kaksi avioliittokäsitystä voisi hyvin mahtua yhteiseen kirkkoomme.
Kompromissi on aina omista periaatteista lipsumista.
Olisiko parempi, että kukaan ei koskaan ”lipsuisi” omista periaatteistaan? Vai onko todennäköisempää, että olemme kaikki väärässä kuin että vain yksi meistä olisi oikeassa?
Pekka Veli Pesonen: ”Huomasin vain keskustelun vahingollisuuden. Jatkamalla kähnäydtä vahvistinki vastapuolen asennoitumista.”
Ei keskustelu ole ollut tai ole edelleenkään vahingollista. Tämä ”tasa-arvoinen” avioliittokeskustelu ja muu rohkea toiminta on koko ajan vienyt asiaa kohti ratkaisua. Nyt ei ehkä enää tarvitse turvautua oikeuslaitokseen, eikä jakaa rangaistuksia.
Saarnajankirjassa lukee: ”…aika olla vaiti ja aika puhua,” Nyt 2010-luvulla on tullut tästä asiasta puhumisen aika, ”joten kyllä se siitä…”
Toisille vahingollisuus merkitsee toivottua ratkaisua.
Muutosta kun ei voi enää millään estää, niin miksi tuhlasin siihen paukkuja. Niitä on muutenkin liian vähän.
”Kaksi avioliittokäsitystä voisi hyvin mahtua yhteiseen kirkkoomme.” Niinhän se voisi, mutta ei voi, kun kyseistä asiaa ei pystytä kuitenkaan perustelemaan teologisesti Raamatulla, joka ainakin toistaiseksi on kirkon lainsäädännön pohjana tässäkin asiassa. Siihen ei riitä mikään ”tasa-arvopeili” hesarissa, joka ammentaa käsityksensä jostakin muusta.
Ei voi kuin ihailla sitä oveluutta jolla keskustelun avulla on viety vastustajia, kuin pässiä narusta.
Markku Jalava: ”Vihkimistä on vastustettu muun muassa sillä perusteella, että ”se rikkoisi kirkon ykseyden”. Siis ykseys vallitsisi, jos sukupuolivähemmistöjen oikeuksista ei välitettäisi.
Ihmettelen, miten voidaan olla yhtä, jos suljetaan osa ihmisistä ulkopuolelle? Vastaus on, että sisällä olevat voivat silloin tuntea yhteyttä.
Se on sama ilmiö kuin koulukiusaamisessa. Porukalla kiusataan yhtä ja suljetaan hänet ulkopuolelle. Ulos sulkeminen on pahinta kiusaamista ja ankaraa vallankäyttöä.”
Markku Jalava: “Kaksi avioliittokäsitystä voisi hyvin mahtua yhteiseen kirkkoomme.”
-Siis miten ihmeessä kaksi käsitystä voi hyvin mahtua yhteiseen kirkkoomme, jos perinteinen avioliittonäkemys tarkoittaa blogistin mielestä tuota edelläkuvattua?
Juurikin näin. Kuten tähän Markku Jalavan blogin ihan ensimmäisenä kommenttina selostin, kaksi eri teologiaa eivät mahdu samaan kirkkoon, jos niiden kannattajat pelaavat eri pelikentällä.
Apologiaa suhteessa kirkon ulkopuolisten argumentteihin tarvitaan, mutta dogmatiikka perustuu kirkon sisäisiin oppirakenteisiin.
Ne kaksi käsitystä mahtuvat, jos hyvksytään, että kirkkoon mahtuu useampia käsityksiä. Näin eri tavoin ajattelevia ei suljeta pois, vaan voidaan olla samassa tilassa. Tietysti se edellyttää, että kaikki sen hyväksyvät ja tulevat mukaan. Silloin olisi jokin suurempi yhteinen nimittäjä kuin ksäitys avioliitosta, ja niin ymmärrän kirkossa olevan.
”Ne kaksi käsitystä mahtuvat, jos hyvksytään, että kirkkoon mahtuu useampia käsityksiä.”
-No toki, eri näkemysten mahtuminen samaan kirkkoon edellyttää sen hyväksymistä että on useampia käsityksiä.
Mutta oikeasti, jos vertaat sitä toista käsitystä ”koulukiusaamiseen” niin miten voi samanaikaisesti esittää sen vain yhtenä näkemyksenä?
Tai toisinpäin, jos kyseessä on vain yksi näkemys, joka ei sinällään ole mitenkään väärä, miten voi verrata sitä koulukiusaamiseen ja julmaan ulossulkemiseen.
Minusta eri näkemysten hyväksyminen ja koulukiusaamis-rinnastus eivät mahdu samaan tässä kysymyksessä. Koska sehän tarkoittaisi ”kiusaamisen” hyväksymistä ”yhtenä näkemyksenä”.
Jokin tässä ei nyt natsaa eikä toimi. Miten voi samanaikaisesti hyväksyä eriävän näkemyksen samanveroisena ja syyttää sitä kannattavia kiusaamisesta?
Sari Weckkroth: Jos voimme yhdessä hyväksyä, että myös samaa sukupuolta olevat parit voidaan vihkiä kirkollisesti, silloinhan kiusaamista ei tapahtu, eikä ketää suljeta ulkopuolelle.
Markku Jalava
Ongelman ydin on siinä, että suoranaisesti torjut perinteisen avioliittokäsityksen, ei siinä ettetkö sallisi niin ajatteleville omantunnon vapautta omassa toiminnassaan. Tämä ei silloin tarkoita, että kirkossa sallittaisiin kaksi eri avioliittokäsitystä, vaan lähinnä piispainkokouksen luonnehtimaa mallia 5.
Monet perinteisellä kannalla olevat tulisivat kyllä vastaan mallin 3 muodossa, mutta sehän ei teille käy. Kahden mallin ratkaisu puolestaan edellyttää asian tarkastelua ekumeenisuuden kautta, siten että määritellään erikseen kumpikin oppi joita voidaan rinnakkaisesti opettaa kirkossa. Jos pidämme kiinni siitä, että Pyhä Henki on kyllä aina tasan tarkkaan tiennyt, mitä on tahtonut Raamattuun päätyvän, niin mahdollisuuden kahdelle eri teologialle samassa kirkossa jäävät kyllä aika kapeiksi. Mahdollista se kenties on, mutta töitä sen eteen pitää tehdä.
Mitään kiirettä ei ole, sillä nykymalli ns. kapinapappeineen ja käytännössä vain potentiaaliseksi jäävillä sanktioilla lakaisee ongelman joksikin aikaa maton alle.
”Jos voimme yhdessä hyväksyä, että myös samaa sukupuolta olevat parit voidaan vihkiä kirkollisesti, silloinhan kiusaamista ei tapahtu, eikä ketää suljeta ulkopuolelle.”
-Tällöinhän ei ole kahta avioliittokäsitystä, vaan yksi.
Jukka Kivimäki, kirjoitat: ”Monet perinteisellä kannalla olevat tulisivat kyllä vastaan mallin 3 muodossa, mutta sehän ei teille käy.”
Miten niin ei käy? Tulin valituksi Espoon hiippakunnasta kirkolliskokoukseen Toivoa on -valitsijayhdistyksestä, jonka keskeinen vaaliteema oli avioliittoasiassa tuo kompromissi eli malli 3.
Mielestäni se on realistinen tapa päästä eteenpäin tässä asiassa. Näyttää myös piispojen selvä enemmistö olevan sillä kannalla.
Minustakin malli 3 on käyttökelpoisin nykytilanteessa, mutta selvää on, että sillä on enemmän karsastajia – eri syistä, toisilleen vastakkaisistakin – kuin lämpimiä kannattajia.
Kysyit: ”Miten niin ei käy? ”
Mallissa 3 pitäydytään kirkon perinteisessä avioliittokäsityksessä ja mikäli kantanne edelleen on, että kyseinen teologinen käsitys on syrjivä, tilanne olisi kirkon ykseyden kannalta kestämätön.
Jos yhteisellä sopimuksella siirrytään malliin 3, niin siitä tulisi kyetä sopimaan pysyvänä mallina siten, ettei siihen sisälly toisen kannan edustajien väitteitä syrjivistä mielipiteistä.
Kanta ”ei käy pysyväksi malliksi” on sama asia kuin kanta ”ei käy”.
Jukka Kivimäki: Kompromissi olisi minusta ok, eikä silloin ketään syrjitä. Hiusten halkomisen voisi jättää jo pois. Syrjivää on, että osaa kirkon jäsenistä ja vihkimistä haluavista ei vihitä, vaikka he täyttävät lain ehdot. Kompromississa eivät kenenkään käsitykset toteudu täysin, mutta sillä mennään.
Markku Jalava; Kiinnitän huomiota siihen, ettei kompromissi toimi, jos sitä ei hyväksytä sisäisesti.
Jos ja kun nyt lähdetään siitä, ettei kenenkään (papin, kanttorin, suntion jne) velvollisuuksiin kuulu osallistua vakaumukseensa vastaiseen uskonnonharjoittamiseen, niin kompromissi rajoittuisi käytännössä vain niihin paikkakuntiin, jossa tarvittava henkilöstö löytyy vapaaehtoisten joukosta.
Kääntöpuolena tulee silloin se, ettei mahdollisuudet ole kaikkialla samalaiset. Sikäli kun tätä ei edellytä, vaan hyväksytään asian järjestämisen vapaa ehtoisuus, niin silloin kompromissilla voisi olla mahdollisuus toimia.
Olisi mielenkiintoista kuulla miten rippikouluaisille jatkossa opetetaisiin kahdesta toisilleen vastakkaista opista, jotka molemmat olisivat kirkon opetuksen mukaisia.
Ei kyse voi olla kysymys kahdesta toisilleen täysin vastakkaisesta teologiasta. Sehän merkitsi että kirkon sisällä toisin opettajat olisivat kerettiläisiä. Kaksi rinnakkaista teologiaa on mahdollista vain jos ne ei ole toisiaan poissulkevia taikka niitä ei tarvitse elää todeksi tässä ajassamme.
Ainoa ratkaisu kahden rinnakkaisen teologian malliksi on, että avioliittokäsityksen muutosta kannattavat sitoutuvat opettamaan , ette kirkon perinteisessä avioliittokäsityksessä ole kyse syrjinnästä. Tähän opetukseen sitoutuminen pitäisi kirjata myös uusien pappisvihkimyksien ehdoksi.
Toisaalta muutokseen omassa kirkossaan suostuvien vanhalla kannalla olevien tulisi voida vakuuttua siitä, että uusi tapa tulkita asiassa Raamattua on Raamatun kaanonin eheyden näkökulmasta edes mahdollinen. Esimerkiksi virkakysymyksessä nämä klausuulit jäivät roikkumaan ja seuraukset tiedämme. Ellei teologista pohjatyötä siis kyetä tekemään perusteellisesti, on parempi pitäytyä nyt muotoutuvassa Suomen mallissa.
Lopulta meille kaikille jää vain yksi kysymys, johon tulee vastata. Opettaako Raamattu aviosta muuta kuin sen, että se kuuluu miehen ja naisen välille? Jos opettaa, niin silloin se tulee näyttää todeksi Raamatusta nousevalla teologialla. Jos taas ei, niin mikä on muuttunut? Raamatun ilmoitus?
Ilmeisesti Kirkolla ei ole ongelmaa, on vain eräitä, jotka pyrkivät hämmentämään seurakuntalaisia. Ei siis mitään uutta auringon alla, paitsi että piispatkin ovat hämmennyksestä sekaisin.
Kyllä kirkollamme on ongelma johon tarvitsemme Pyhän Hengen johdatusta.
Matteus, Markus ja Luukas ovat evankeliumeissaan tallentaneet meille on Raamattuun Jeesuksen omat sanat avioliitosta ja apostoli Paavali on kirjeissään täydentäneet tätä opetusta. Myös oppi-isämme Lutherin kanta oli yksiselitteinen: Avioliittoon tarvitaan mies ja nainen.
Toisaalta meillä on kehotus Herra veljeltä Jaakobilta: ”älkää erotelko ihmisiä”.
Nämä käskyt tulee pitää saman aikaisesti. Vaikka kirkko pitää kiinni niistä periaatteista, joita Raamatun kautta on avioliitolle asetettu, ei kristillisessä seurakuntaelämässä tule erotella niitä, jotka eivät tai joiden välille ei Raamatun mukaan voi solmia avioliittoa. Kakki ovat yhtä tervetulleita Kristuksen luo.
Kirjeensä lopuksi Jaakob kirjoittaa: ”Veljeni, jos joku teistä eksyy totuudesta ja toinen ohjaa hänet takaisin, niin tietäkää tämä: joka palauttaa syntisen harhatieltä, pelastaa hänet kuolemasta ja peittää paljotkin synnit.” Toinen veli Juudas puolestaan kirjoitti: ”Teidän joukkoonne on näet luikerrellut ihmisiä, joista jo kauan on ollut tuomio kirjoitettuna. Nämä jumalattomat kääntävät meidän Jumalamme armon riettaudeksi ja kieltävät ainoan Valtiaamme ja Herramme Jeesuksen Kristuksen.
Niinpä onkin syytä tarkentaa, että kaikki ihmiset ovat kyllä seurakuntaan terve tulleita, mutta kaikki asiat eivät ole. Kukaan ihminen itsessään ei ole asia, mutta jokaisen ihmisen elämä on täynnä asioita.
Niinpä. Ongelmaa ei olisi, jos kyse olisi vain yhteisesti sovituista sopivuus säännöistä, jotka eivät olisi niin selkeästi ja pysyvästi kirjoitettu jo Raamatun alkulehdille. Kyse on teologinen ja sellaisenaan muuttumatonta lisääntymiseen sidottua todellisuutta.
Seksuaalisuuden tyydyttäminen on eriasia, kuin avioliitto ja sen tarkoitus. Avioliitto on sidottu lisääntymiseen, kun mennään syvälle Raamatun teologiaan. Kysymys ei ole Ihmisten välisestä rakkaudesta vaan Jumalan ilmoittamasta järjestyksestä. Tämä on se varsinainen kompastus kivi johon murskaudumme, jollemme taivu Raamatun ilmoittamaan maailmankuvaan ja ihmiskäsitykseen.
Kuten Jukka totesit kaikki asiat ei ole tervetulleita, vaikka kuinka yrittäisimme valkopestä ja muokata Raamatun ilmoitusta sopivaksi sekulaarin ihmiskäsitykseen.
”Kysymys ei ole Ihmisten välisestä rakkaudesta vaan Jumalan ilmoittamasta järjestyksestä.”
-Näin juuri. Ja siksi olen aina ajatellut (jo ennen tätä vihkimiskiistaa) että kirkkohäissä ja kirkollisessa vihkimisessä ei juhlisteta ensisijaisesti parin keskinäistä rakkautta vaan Jumalan luomistyötä.
Kuten Jukka totesi, Lutherin kanta avioliittoon on yksiselitteinen. Myös Ismon ja Sarin kommenttiin on helppo yhtyä.
Sari, Luther-tutkimus on jo kauan sitten hylännyt käsityksen, että Lutherin mukaan olisi olemassa muuttumattomia ns. luomisjärjestyksiä (kuten rotu ja veri), joita ei voi arvioida rakkauden valossa. Rakkauden toteutuminen on kaiken luodun todellisuuden tarkoitus.