Kävin tänään kipakan keskustelun. Kanssakeskustelijani mukaan kirkon pitäisi muuttua yhteiskunnan mukana. Itsekin kannatan muutosta, mutta kirkon omilla ehdoilla. Kirkko on tunnustuksellinen yhteisö ja sen toimintaa on tarkasteltava kirkon opista käsin.
Kanssakeskustelijani mukaan pitäytymällä opissa kirkko hylkää jäsentensä enemmistön ja toimii vähemmistön tahdon mukaisesti. Omasta mielestäni opin hylkääminen merkitsisi olemassaolon oikeutuksesta luopumisesta. Kanssakeskustelijani mukaan apostolinen uskontunnustus ja oppi kolmiyhteisestä Jumalasta ovat pelkästään poliittisia päätöksiä, joita voidaan varsin hyvin muuttaa, jos jäsenten enemmistö niin tahtoo. Kanssakeskustelijani on kirkollinen luottamushenkilö.
Kirkon tutkimuskeskuksen vuosi sitten julkaiseman tutkimuksen mukaan alle puolet suomalaisista kokee uskovansa, kuten kirkko opettaa. Mikäli kirkko olisi demokratia ja pelkästään jäsentensä summa, voisimme päätellä, että kirkko opettaa väärin ja sen tulisi kiireesti muuttaa oppiaan jäsentensä näköiseksi. Toinen vastaus kuitenkin on, että kirkko on jotain enemmän, kuin jäsentensä summa ja kirkon tulisi opettaa kirkkoon sitoutuneita jäseniään entistä selkeämmin.
Tunnustuksemme mukaan kirkko on varsinaisessa merkityksessään pyhien yhteisö. Tosin näkyvässä kirkossa on seassa myös ns. kuolleita jäseniä, mutta meidän tehtävämme ei ole tässä ajassa ryhtyä lajitelemaan kuka mahdollisesti olisi kuollut jäsen ja kuka elävä. Tämä viimemainittu pätee myös kirkollisiin päättäjiin, joiden kirkon järjestyksen mukaan tulee olla kristillisestä vakaumuksestaan tunnettuja. Viime mainittu säädös kuitenkin antaa oikeuden olettaa, että kirkolliset päättäjät vähintäänkin tahtovat pitää kirkon pyhien yhteisönä ketään kirkosta pois karkottamatta.
Jos siis kirkko varsinaisessa merkityksessään on pyhien yhteisö, ei liene mielekästä uudistaa kirkkoa sellaisella olettamalla, ettei valta osa jäsenistä kuuluisi tai edes haluaisi kuulua tuohon pyhien yhteisöön. Tällä en kuitenkaan tarkoita, etteikö kirkossa tulisi olla tilaa kaikille sen epäilevilleen Tuomaille, vaan sitä että kirkko säilyttää itseymmärryksensä uskovien ihmisten yhteisönä.
Keskustelumme kääntyi kirkon sakramentteihin. Tulisiko ehtoollinen jakaa kaikille vastaanottajan uskonnosta riippumatta? Kanssakeskustelijani jakaisi ehtoolista kelle tahansa, jos hänellä vain olisi siihen valtuudet. Hän jakaisi ehtoollisen myös esimerkiksi muslimille. Itse ehdotin että ehtoolliselle pyrkivän muslimin olisi ensin osallistuttava kristilliselle kasteelle.
Ehtoollinen on yhteinen ateria niille jotka tunnustavat Kristuksen herrakseen ja ehtoollinen on erotettava muusta syömisestä. Kanssakeskustelinjani puolustukseksi todettakoon, ettei hänellä ole koulutusta saati valtuutusta ehtoollisavustajaksi.
Kirkkomme sakramentit ja niiden merkitys kirkossamme on kohtuullisen hyvin selvitetty katekismuksessamme. Olisiko liikaa vaadittu, että asettuessaan ehdolle kirkollisiin luottamustehtäviin ehdokas selaisi edes katekismuksen läpi? Muiden tunnustuskirjojen läpiluvun odottaminen voisikin olla kohtuutonta.
Se i jäi pois, eikä sitä täällä saa korjattua.
Meille siis kertoo alkuseurakunnan kristittyjen uskosta mies, joka ei itse usko.
Paavalin kirjeet puhuvat varsin selvästi tunnusmerkeistä. Roomalaiskirjeen 8.luku varsin kategorisesti.
Olisiko jae kantona liberalismin kaskessa?
Pointtina ei muuten ollut sakramenttien kelvollisuus, vaan se, että joukkoon on sekoittunut….
Joo on sekoittunut, mutta mepä emme tiedä ketkä.
Ei sitä varmaan tahdokaan tietää, jos osasta apostolien opetuksia on parasta ennen päivämäärä mennyt aikaa sitten vanhaksi.