Kävin tänään kipakan keskustelun. Kanssakeskustelijani mukaan kirkon pitäisi muuttua yhteiskunnan mukana. Itsekin kannatan muutosta, mutta kirkon omilla ehdoilla. Kirkko on tunnustuksellinen yhteisö ja sen toimintaa on tarkasteltava kirkon opista käsin.
Kanssakeskustelijani mukaan pitäytymällä opissa kirkko hylkää jäsentensä enemmistön ja toimii vähemmistön tahdon mukaisesti. Omasta mielestäni opin hylkääminen merkitsisi olemassaolon oikeutuksesta luopumisesta. Kanssakeskustelijani mukaan apostolinen uskontunnustus ja oppi kolmiyhteisestä Jumalasta ovat pelkästään poliittisia päätöksiä, joita voidaan varsin hyvin muuttaa, jos jäsenten enemmistö niin tahtoo. Kanssakeskustelijani on kirkollinen luottamushenkilö.
Kirkon tutkimuskeskuksen vuosi sitten julkaiseman tutkimuksen mukaan alle puolet suomalaisista kokee uskovansa, kuten kirkko opettaa. Mikäli kirkko olisi demokratia ja pelkästään jäsentensä summa, voisimme päätellä, että kirkko opettaa väärin ja sen tulisi kiireesti muuttaa oppiaan jäsentensä näköiseksi. Toinen vastaus kuitenkin on, että kirkko on jotain enemmän, kuin jäsentensä summa ja kirkon tulisi opettaa kirkkoon sitoutuneita jäseniään entistä selkeämmin.
Tunnustuksemme mukaan kirkko on varsinaisessa merkityksessään pyhien yhteisö. Tosin näkyvässä kirkossa on seassa myös ns. kuolleita jäseniä, mutta meidän tehtävämme ei ole tässä ajassa ryhtyä lajitelemaan kuka mahdollisesti olisi kuollut jäsen ja kuka elävä. Tämä viimemainittu pätee myös kirkollisiin päättäjiin, joiden kirkon järjestyksen mukaan tulee olla kristillisestä vakaumuksestaan tunnettuja. Viime mainittu säädös kuitenkin antaa oikeuden olettaa, että kirkolliset päättäjät vähintäänkin tahtovat pitää kirkon pyhien yhteisönä ketään kirkosta pois karkottamatta.
Jos siis kirkko varsinaisessa merkityksessään on pyhien yhteisö, ei liene mielekästä uudistaa kirkkoa sellaisella olettamalla, ettei valta osa jäsenistä kuuluisi tai edes haluaisi kuulua tuohon pyhien yhteisöön. Tällä en kuitenkaan tarkoita, etteikö kirkossa tulisi olla tilaa kaikille sen epäilevilleen Tuomaille, vaan sitä että kirkko säilyttää itseymmärryksensä uskovien ihmisten yhteisönä.
Keskustelumme kääntyi kirkon sakramentteihin. Tulisiko ehtoollinen jakaa kaikille vastaanottajan uskonnosta riippumatta? Kanssakeskustelijani jakaisi ehtoolista kelle tahansa, jos hänellä vain olisi siihen valtuudet. Hän jakaisi ehtoollisen myös esimerkiksi muslimille. Itse ehdotin että ehtoolliselle pyrkivän muslimin olisi ensin osallistuttava kristilliselle kasteelle.
Ehtoollinen on yhteinen ateria niille jotka tunnustavat Kristuksen herrakseen ja ehtoollinen on erotettava muusta syömisestä. Kanssakeskustelinjani puolustukseksi todettakoon, ettei hänellä ole koulutusta saati valtuutusta ehtoollisavustajaksi.
Kirkkomme sakramentit ja niiden merkitys kirkossamme on kohtuullisen hyvin selvitetty katekismuksessamme. Olisiko liikaa vaadittu, että asettuessaan ehdolle kirkollisiin luottamustehtäviin ehdokas selaisi edes katekismuksen läpi? Muiden tunnustuskirjojen läpiluvun odottaminen voisikin olla kohtuutonta.
Jukka Kivimäki: ”Kanssa keskustelijani mukaan apostolinen uskontunnustus ja oppi kolmiyhteisestä Jumalasta ovat pelkästään poliittisia päätöksiä, joita voidaan varsin hyvin muuttaa, jos jäsenten enemmistö niin tahtoo. Kanssakeskustelijani on kirkollinen luottamushenkilö.”
Eikö tämä asia olisi helppoa tai oikeastaan välttämättömyys muuttaa Raamatun mukaiseksi. Sehän ei opeta mitään ns.”kolmiyhteisestä jumalasta.” Yksinkertaiset ja selkeät perusteet alla olevassa linkissä:
http://aamulehdenblogit.ning.com/profiles/blogs/kristikunnan-kirkkojen
Kappas vain. Jehovantoditajat puhaltavatkin siis yhteen hiileen ns. liberaliteologien kanssa.
Kerropa Jukka missä ja ketkä liberaaliteologit ovat kolmiyhteistä Jumalaa vastaan?
”Kerropa Jukka missä ja ketkä liberaaliteologit ovat kolmiyhteistä Jumalaa vastaan?”
Esimerkiksi em. professori Heikki Räisänen on esittänyt tämän suuntaisia ajatuksia.
Missä?
Äh lähti vähän kiireellä tuo kommentti. Pikaisesti ja pikaistuksissa. Luin nimittäin tuon Räisäsen ”Mitä varhaiset kristityt uskoivat”, kuten täällä kerroinkin, ja siinä puhuttiin kyllä siitä, miten kolminaisuusoppi muodostui vasta alkukirkon aikoina, mutta en mitenkään kyennyt tulkitsemaan sitä kolminaisuusopin vastaisena.
Tämä on Elias toki vain toisen käden tieto, mutta ilmeisestikin gnostilaisen seuran tilaisuudessa 4.11.2013.
http://uskojaelama.net/forum/index.php?topic=2151.msg177867#msg177867
http://www.gnosis.fi/yleisoluennot/
On yksi asia tehdä teologista tutkimusta avoimin hypoteesein ja kokonaan toinen asia esittä tutkimusten kopputulokset siten, että kirkolliset luottamushenkilöt kuvittelevat kirkon opin olevan asiassa epäselvä.
Blogikirjoitukseni kuvaamassa keskustelussa esimerkiksi viitattiin näihin historialliskriittisiin teologisiin tutkimuksiin perusteluna sille, että kristinoppi olisi puhtaasti poliittinen luomus.
En ollut tuolla paikalla, joten paha sanoa. Kirjasta (joka tuossa linkissäkin mainittiin) en tuollaista tulkintaa löytänyt. En myöskään – rehellisesti todettakoon – sitä, että Jeesus olisi ollut minkään tieteellisesti mitattavin kriteerein Jumalan Poika. Sehän on uskonasia.
Sanoit kuitenkin monikossa ’liberaaliteologien’, eli kuka muu? Ja mihin sijoitat esim. Pauliina Kainulaisen väitöskirjan, jossa hän toteaa kolminaisuusopin olevan nykyiseen eko- ja feministiteologiaan varsin hyvin kuuluva Jumalan määritelmä?
Tämä on siinä mielessä ensikäden tietoa, että olin paikalla tilaisuudessa, jossa Pauliina näin sanoi.
Elias Tanni: ”Luin nimittäin tuon Räisäsen “Mitä varhaiset kristityt uskoivat”, kuten täällä kerroinkin, ja siinä puhuttiin kyllä siitä, miten kolminaisuusoppi muodostui vasta alkukirkon aikoina, mutta en mitenkään kyennyt tulkitsemaan sitä kolminaisuusopin vastaisena.”
Se siis muodostui vähintäänkin vasta noin 300 vuotta Jeesuksen ja hänen apostolien päivien jälkeen eikä Raamattu opeta sellaista. Siitähän voisi vilpitön kristitty jo tehdä halutessaan tiettyjä johtopäätöksiä.
Ai että Jumala lakkasi toimimasta Raamatussa kerrottujen tapahtumien jälkeen? Ei tietenkään kolminaisuusoppia voinut kehittyä Raamatun kirjojen perusteella ennen 300-lukua, koska Raamatun kirjat kanonisoitiin vasta tuolloin. Räisäsen kirja ”Mitä varhaiset kristityt uskoivat” on – kuten täällä aiemmin omassa blogissani kerroin – enemmänkin luettelonomainen kertomus erilaisista opeista ja ajatuksista, joita Jeesuksen maanpäällisen elämän jälkeen oli vallalla ja joista sitten vuosisatojen kuluessa kehittyi kristinusko.
https://www.kotimaa.fi/olen-viettanyt-aikaa-sangyssa-tomin-ja-heikin-kanssa/
Niin kutsuttu kirkollinen ”liberaali” ei ole varsinaisesti sama asia kuin liberaaliteologia. Tunnetuimpiin liberaaliteologeihin lukeutui dogmihistorioitsija Adolf von Harnack, joka kielsi kolminaisuusopin pitäen sitä hellenisoituneena hölynpölynä.
Eräs ”klassisen” liberaaliteologian keskeisin pointti on nimenomaan kolminaisuusopin hylkääminen.
Asiallisesti samaan lopputulokseen päätyi myös pastori ja liberaaliteologi Terho Pursiainen kirjassaan Uusin testamentti(1969).
Eräs klassisen liberaaliteolgian keskeisimpiin k
Ylläolevasta kommentistani pois viimeinen puolinainen lause: ”Eräs klassisen liberaaliteologian keskeisimpiin k”
Jo Jeesuksen neitseestäsyntymisen kieltäminen johtaa faktisesti kaikkein keskeisimpien dogmien eli kolminaisuusopin ja Jeesuksen kaksiluonto-opin hylkäämiseen.
Klassinen liberaaliteologia ajatteli puolustavansa kristinuskoa valistuksen ajan vyöryltä. Tekevänsä uskonnosta salonkikelpoista uuden ajan rationaaliselle ihmiselle, pelastavansa mitä pelastettavissa oli. Mahdoton, sisäisesti ristiriitainen projekti.
Kari-Matti teki tärkeän huomion. Liberaali on erilainen määritelmä (kirkko)politiikassa kuin teologiassa. Puhumattakaan siitä, miten erilaisia määritelmiä ne molemmissa ulottuvuuksissa pitävät sisällään. Oma villi arvioni on myös, että kirkkopoliittisesti liberaalimpia ovat monet teologisesti konservatiivisemmat ja vice versa.
Elias Tanni: ”Ai että Jumala lakkasi toimimasta Raamatussa kerrottujen tapahtumien jälkeen? Ei tietenkään kolminaisuusoppia voinut kehittyä Raamatun kirjojen perusteella ennen 300-lukua, koska Raamatun kirjat kanonisoitiin vasta tuolloin.”
Raamatun kanonisointia tapahtui jo ennen sitä jotain kirkolliskokousta 300-400 luvun vaihteessa.
Maailman eri museoissa on jo 100- luvulta peräisin olevia luetteloita Raamatun Uuden testamentin kirjoista. Ne ovat niissä täysin samoja kuin nykyraamatuissakin. Lisäksi siellä kerrotaan esim. Paavalin kirjeiden lähettämisestä ja kierrättämisestä jo ensimmäisen vuosisadan seurakunnissa.
Tästä voi päätellä, että se kanonisointi alkoi jo ensimmäisellä vuosisadalla joidenkin Jeesuksen apostoleista ollessa vielä toiminnassa mukana. Eli aikana jolloin alkuseurakunta oli vielä ”puhdas” pakanallisuuden ja kreikkalaisen filosofian vaikutuksesta, joka sittemmin turmeli kristillisyyttä ja täytti Raamatun ennustuksia ”luopumuksesta” ja ”väärien opettajien” tunkeutumisesta seurakuntaan.
Missä museoissa? Voitko laittaa linkkejä?
Uuden Testamentin kanonisoinnista:
http://infidels.org/library/modern/richard_carrier/NTcanon.html
On toki totta, että kaanoneita (osa paljolti nykykaanonin muotoisia) oli olemassa jo ennen 300-lukua, mutta eivät ne mitään historiallisesti luotettavien prosessien tuloksia olleet. Sekä ”väärä-” että oikeaoppiset tekivät päätökset kaanoneistaan enemmän omaan mieleen sopivan opin kuin historiallisen luotettavuuden perusteella. Joissakin tapauksissa aiemmin epäluotettavana pidetyille opuksille jopa tekaistiin ”luotettava historia”… 😀
Tuo linkki pitää ottaa talteen ja tutkia ajan kanssa, kiitos. Raamatun kreikkaa ja alkeistasolla latinaakin osaavana olisi kiva käydä oikeasti katsomassa tuollaisia listoja. Tähän asti lähimmäksi olen päässyt British Libraryn palimpsestien äärellä.
Jukka Kivimäki: ”Kappas vain. Jehovantoditajat puhaltavatkin siis yhteen hiileen ns. liberaliteologien kanssa.”
Todistajat pitävät kiinni Raamatun opetuksista. Kun Todistajien edeltäjien Raamatuntutkijat nimisen ryhmän toiminta alkoi joskus 1870-luvulla, huomasivat he Raamatuntutkimisen perusteella, että eri uskonnollisilla yhteisöillä oli suuri osa opetuksistaan Raamatunmukaisia, mutta pienempi osa taas ei.
Jotkut eivät hyväksyneet Kristuksen lunnaita, jotkut uskoivat ei-raamatullisiin helvetintulen rangaistusopeihin tai kolminaisuusoppiin. Näistä he tekivät johtopäätöksensä ja muodostivat uskonkäsityksensä, jotka perustuivat Raamattuun, ja joka pikku hiljaa vuosien kuluessa kävi heille yhä selvemmäksi ja selvemmäksi.
Mitenkä tämä sitten poikkeaa 1990-luvun lopun ja 2000 luvun erinäisten liberaaliryhmien pyrkimyksestä eksegetiikkaan vedoten muuttaa Raamatuntulkinnat oman itsensä näköisiksi?
Jukka Kivimäki: ”Mitenkä tämä sitten poikkeaa 1990-luvun lopun ja 2000 luvun erinäisten liberaaliryhmien pyrkimyksestä eksegetiikkaan vedoten muuttaa Raamatuntulkinnat oman itsensä näköisiksi?”
”Raamatuntulkinnat” eivät tietenkään saisi olla täysin ristiriidassa itse Raamatun kanssa, kuten on asia siinä kolminaisuusopissa.
Vesa Ahlfors: Ole hyvä ja esittele kerrankin Jehovan todistajien kristologia ja kerro loppuun asti, millaiseksi Jehovan todistajat teologiassaan kuvaavat Jeesuksein. Kaikki näkisivät sillioin alusta loppuun, kuinka ”raamatullinen” tämä kristologia on.
Matti Pulkkinen: ”Vesa Ahlfors: Ole hyvä ja esittele kerrankin Jehovan todistajien kristologia ja kerro loppuun asti, millaiseksi Jehovan todistajat teologiassaan kuvaavat Jeesuksen..”
Raamattu kuvaa Jeesuksen Jumalan Pojaksi, tämän ensimmäiseksi luomukseksi, jonka välityksellä kaikki muu olevainen luotiin (Kolossalaiskirje 1: 14-18. Ilmestyskirja 3:14.), välittäjä ihmisen ja Jumalan välillä ( 1. Timoteus 2:5,6) ja tietystikin epätäydelliselle ja syntiselle ihmiskunnalle varattu lunnaiden antaja/suorittaja, joka mahdollistaa heille iankaikkisen elämän saamisen mahdollisuuden.
Myöskin tietysti taivaallisen tuhatvuotisen Jumalan valtakuntahallituksen pääksi asetettu kuninkaallinen hallitsija, joka hallitsija, hallitus ulottaa toimensa myöskin maahan ja ihmisyhteisöön maailmanaikojen muutoksen yhteydesä. Siinä yhteydessä myös siis Jumalan asettama tuomari, tuomitsija (Apostolien teot 17:31)
Vesa Ahlfors: Siis Kristus on Jehovan todistajille puolijumalam jollaisia antiikin tarumaailma on täynnä. Sieltä Areioskin oppinsa ammensi.
Tästä syystä Jehovan todistajia ei yleensä pidetä kristillisenä lahkona.
Ajankohtainen blogikirjoitus, mikä kertoo sen, missä kirkossamme mennään. Kannatan sitä, että luottamushenkilöt ja -ehdokkaat tutustavat sen kirkon oppiin, jonka asioista he päättävät/mahdollisesti tulevat päättämään valituiksi tultuaan. Valitsijoiden on vaikea tietää kenenkin ehdokkaan kristillisen tietämyksen tasoa ja siksi joudutaankin usein ”ostamaan kuin sikaa säkissä”.
Kirkon tiedostuskeskuksen mainoskamppanjan tulevien seurakuntavaalien ehdokkasasettelun tueksi ei kuitenkaan tue tätä. Kampanjasta ei käy ilmi että kirkko on varsinaiselta olemukseltaan Jeesuksen Kristuksen Kirkko.
Ajatus, että kirkollisten luottamushenkilöiden tehtävänä olisi muokata kirkko itsensä näköiseksi on sukua sille ajatukselle, että se onkin ihminen, joka luo jumalan omaksi kuvakseen.
Palaan vielä Salme Kaikusalon havaintoon että blogikirjoitukseni kertoo missä kirkossamme mennään. Asia on toisaalta juuri näin, mutta toisalta kyse on kuitenkin vain kolikon toisesta puolesta tai pikemminkin särmiön yhdestä sivuta. Kuvaus koskee vain yksittäistä keskustelua, eikä sen perusteella tule vetää johtomäätöksiä kikkkomme kaikista luottamushenkilöistä yleensä.
Esimerkiksi jako konseravatiiveihin ja liberaaleihin on vääjäämättä liian mustavalkoinen. Useimmat kirkon oppeihin vapaamielisesti suhtautuvat ymmärtävät kuitenkin kirkossamme eron regimenttien välillä ja tiedostavat että Kirkon Herra on Kristus. Kristus ei heilläkään turhennu pelkäksi yhteikunnalliseksi uudistajaksi, johon virkaan ei olisi tarvittu neitseestä syntynyttä Jumalaa. Kysymys on aidosti tulkintaeroista Raamatussa.
Tästä joukosta sitten eroaa omaksi joukokseen ne joille evankeliumi on vain ohje elää Kristuksen esimerkin mukaisesti.
On tärkeä huomata, että ihmiselle Kristyksen esimerkin tarkka noudattaminen on mahdotonta. Näin siksi että Kristus ei ole vain ihminen vaan jumalihminen, lihaksi tullut Sana. Voimme toki pohtia mitä lihaksi tullut Kristus mieeäkin tilanteessa toimisi, mutta meidä oma olosuhteemme on niin kovin toisenlainen, ettemme voi rakentaa pelastustamme sen varaan. Pelastuksen teologia ilman ristin teologiaa typistyy poliitiseksi agendaksi.
Tässä ajassa meillä kullakin on oma paikkamme myös politiikassa, siis yhteisten asioiden hoidossa. Luomisen evankeliumin tähden meidän on itse kunkin pyrittävä oikeudenmukaisuuteen. Pelastuksemme ei kuitenkaan riipu siitä, kuinka oikeudenmukasia onnistumme olemaan. Pelastuksemme riippuu siitä, onnistummeko palaamaan Jumalan yhteyteen.
Minäkin kommentoin ehkä kovin laveasti aiemmin. tarkoituseni oli sanoa aamen seuraavalle seikalle: ”Kirkkomme sakramentit ja niiden merkitys kirkossamme on kohtuullisen hyvin selvitetty katekismuksessamme. Olisiko liikaa vaadittu, että asettuessaan ehdolle kirkollisiin luottamustehtäviin ehdokas selaisi edes katekismuksen läpi?”
Samalla kun ymmärrän Kivimäen ajatuksenjuoksua oikein hyvin siihen myös sisältyy yksi looginen ongelma.
Kivimäen argumentaation ydin on mielestäni siinä, että kirkko ei saisi olla demokratia, jonka suhtautumisesta yhteiskunnassa keskustelua herättäviin eettisiin kysymyksiin tai itse kirkon opista ei saisi päättää enemmistöpäätöksillä vaan kirkon opista käsin.
Tässä on se ongelma, että tämän toteuttamiseksi kirkon tulisi ratkaista, ketkä ovat niitä ”virallisia oikeassaolijoita” kirkon opin tulkitsemisessa sikäli kun enemmistön näkemys ei kelpaa.
Kysymys on tavallaan myös siitä, onko seurakunnan vakaumus sen jäsenten vakaumusten summa vai onko seurakunnalla jokin itsenäinen oma vakaumus, jota sen jäsenet ovat velvoitettuja seuraamaan. Ja jos on, kenellä on mandaatti päättää seurakunnan vakaumus.
Jusu Vihervaaran
Esiinnostama kysymys on hyvä ja oikeastaan viitasin siihen jo itse blogissa.
Kirkon perustuslakinan toimii kirkkolain 1 luvun ensimmäisessä pykälässä määritely tunnustus.
Kirkon opin fundamenteina toimivat mm, kolme vanhan kirkon uskontunnustusta. Niiden tekstien tukinnasta voi toki eri aikoina olla erilaisia näkemyksiä, mutta sitä vastoin tekstien sisällöt pysyvät muuttumattomina läpi aikojen.
Tarkoituksellinen muutos tunnustuspykälän sitovuudesta, tulisi käsitellä aivan erikseen laajaa yksimielissyyttä noudattaen.
Jos kirkko luopuu ekumeenisista uskontunnustuksista se ei ole enää kristillinen kirkko, vaan jonkinlainen teistinen uskontokunta. Kristittyjä sanan varsinaisessa merkityksessä ovat vain ne, jotka uskovat Jeesuksen Kristuksen sovittaneen meidän syntimme ristillä, todellisesti nousseen kuolleista ja elävän ja vaikuttavan edelleen. Näin uskovat muodostavat Kristuksen lauman, jole evankeliumin lupaukset kuuluvat.
” Kristittyjä sanan varsinaisessa merkityksessä ovat vain ne, jotka uskovat Jeesuksen Kristuksen sovittaneen meidän syntimme ristillä, todellisesti nousseen kuolleista ja elävän ja vaikuttavan edelleen.” Aamen. Tarkentaisin vielä, että ”joka uskoo Jeesuksen Kristuksen sovittaneen minun syntini ristillä” siis omakohtainen usko omien syntien sovituksesta.
Yrjö & Salme
Tarkkaan ottaen sekä minun että meidän syntimme. Omakohtainen ja universaali, ei siis eklussiivinen. On tärkeää muistaa että Kristus on sovittanut myös heidän syntinsä, jotka on meitä vastaan rikkoneet.
Aamen!
Kristittyinä itseään pitävillä ihmisillä ei ole yhtään sellaista opin dogmia, joka olisi aivan kaikille yhteinen. Jeesus lienee kaikille jollain tavalla tärkeä. Mutta sitä täsmällisempää yhteistä oppia ei löydy, vaikka aika moni ryhmä pitää omaa oppiaan ainoana oikeana ja muita harhaoppisina tai ainakin jossain kohtaa pahasti erehtyneinä. Sikäli on hämmästyttävää, että kveekareista ja unitaareista eristyneisiin fundamentalismiryhmiin kaikki ovat kuitenkin tunnistettavissa kristinuskoon kuuluviksi.
”Kristittyjä sanan varsinaisessa merkityksessä ovat vain ne, jotka uskovat Jeesuksen Kristuksen sovittaneen minun ja meidän syntimme ristillä, todellisesti nousseen kuolleista ja elävän ja vaikuttavan edelleen.”
Tämä on peruasia kristinuskossa. Tietysti on myös Jumala ja Pyhä Henki, mutta uskomalla pelkästään Jumalaan tai PH:een, ei ole syntien sovitusta ja niistä pelastusta. Ristiin naulittu ja ylösnoussut Jeesus, Jumalan Poika, on avain kristinuskossa.
Kari Virtaselle sellainen huomio, että blogikirjoituksessani focuksena on luterilainen kirkko eikä laajempi ekumenia. Kirkkomme on sitoutunut luterilaisiin tunnustuskirjoihin, joihin kuuluu mm. Lutherin vähäkatekismus.
Ellei kirkolliskokous ensin erikseen toisin päätä, jokaisen kirkollisen luottamushenkilömme tulee sitoutua siihen, että kirkkomme on nimenomaan luterilainen kirkko eikä esimerkiksi roomalaiskatollinen tai helluntaikirkko.
Jukka Kivimäki: Olen samaa mieltä sekä blogin focuksesta että luterilaisen kirkon opin muuttamisen edellytyksistä. Enkä ole kannattamassa opin muutoksia, vaikka henkilökohtaisesti se ei kaikilta osin vastaa omaa vakaumustani. Ihan hyvä oppi ja hyvä sellainen on olemassa. Kommenttini focus oli Yrjö Sahaman sanoissa ”kristittyjä sanan varsinaisessa mielessä …”. Minusta jatko ei pidä paikkaansa eikä tässäkään enemmistöryhmillä ole oikeutta omia sanoja kristinusko tai kristitty itselleen.
Todellinen sydämen usko Jeesukseen on Jumalan tahto jokaista ihmistä varten. Jumala on Rakkaus ja Hän vetää ihmisiä Jeesuksen luo, sillä usko on aina vapaaehtoinen. Ihana on olla Jeesuksen oma sydämen riemulla ja kuuliaisuudella! Jeesus kuvasi uskon porttia ahtaaksi ja tietä kaidaksi, sillä armo annetaan nöyrille. Ihminen perusolemukseltaan ylpeänä tahtoo palvella Jumalaa omalla tavallaan. Jeesus kutsui seuraajiaan ”piskuiseksi laumaksi”. Seurakunnassa ei määrää enemmistö eikä vahemmistö, vaan Jumalan Sana. Ilmestyskirjan seurakunnista viimeinen on Laodikea = kansanvalta. Siksi Jeesus seisoi sen oven ulkopuolella ja kolkutti ovea; ”jos joku kuulee Minun ääneni ja avaa oven, niin Minä käyn hänen tykönsä ja aterioitsen hänen kanssaan ja hän Minun kanssani” (Ilm.3:20).
Olisi mielenkiintoista tietää, minkälaiseksi areiolainen uskonkäsitys muodostui germaanien keskuudessa ennen kuin yleinen (katolinen) kirkko otti paikalliset kirkot huomaansa.
Jehovantodistajien oppi on hyvin kaukana luterilaisesta vanhurskautumiskäsityksestä.
Koko perusta on synerginen, ja nyt Hesarin liitteessä julki tuodut tapaukset oikeuskäsittelystä
piirtävät selvän kuvan lakiuskosta, josta puuttuu armo ja rakkaus.
Onhan näitä harhoja toki ollut kristittyjenkin keskuudessa, siitä jo jehovantodistajien adventistiset juuret kertovat. Lisäksi lestadiolaisuudessa tunnetaan sivujuonne nimeltä ”uudestiheränneet”, joka meni laillisuudessaan äärimmäisyyksiin.
Karmea on jehovantodistajan elämä, kun uskon sijaan korostetaan syvempää ja syvempää katumusta.
Kristukseen turvaaminen on pelkkä slogan, kun kaikki muu korostaa omaa oikein tekemistä.
Jehovantodistajista paenneille tulee kertoa Kristuksesta ja Jumalan rakkaudesta.
++++++++
Kun Räsänen jo v. 1970 todisti, ettei Raamattu ole Jumalan sanaa, mitä tarjottavaa hänellä voisi
uskovalle ja kilvoittelevalle kristitylle olla?
Nyt hän on viimeksi todistanut, ettei kuoleman jälkeistä elämää ole. Hupaisaa, että jotkut vetoavat häneen.
Oliko se Räsänen vai Räisänen joka ”todisti”?
Vaikka kirkko varsinaisessa mielessä on pyhien ja tosiuskovien yhteisö, on kuitenkin jumalattomienkin toimittamien sakramenttien käyttämine sallittua, koska tässä elämässä myös teeskentelijöitä ja jumalattomia on sekoittunut tosiuskovien ja pyhien joukkoon. CA
Mielestäni Sahama ja Kaisusalo puhuivat asiaa.
”… kuitenkin jumalattomienkin toimittamien sakramenttien käyttämine sallittua,—”
Tähän liityy erottamattomasti myös seikka ettemme voi ulkoisten tunnusmerkkien perusteella varmuudella tietää, kuka mahdollisesti olisi jumalaton.
Ellei henkilö itse muuta ääneen ilmaise, meidän tulee olettaa, että jokainen kirkkoamme palveleva mies tai nainen on sydämessään uskossa.