Akateemikko ja kirjailija Väinö Linnan (1920–1992) syntymästä tuli joulun alla kuluneeksi sata vuotta. Hänen elämänsä oli huikea kaari, kun hän nousi tehtaantyömiehestä kansakunnan kirjalliseksi lipunkantajaksi.
Linnan tunnetuimmat teokset ovat ”Tuntematon sotilas” ja ”Täällä Pohjantähden alla” -trilogia.
Kuvatessaan Pohjantähdessä vuoden 1918 vastakohtaisuuksia ja Tuntemattomassa sotilaassa rivimiesten asenneta sotaan, hän sai aikaan kiihkeän väittelyn. Tämä koskee varsinkin vuoden 1918 sisällissotaa ja niitä syitä, jotka siihen johtivat.
Trilogiansa toisessa osassa Linna nostaa torpparikysymyksen kapinan keskeiseksi syyksi. Kumous ei kuitenkaan lähtenyt alhaaltapäin, vaan talvella 1918 Kullervo Manner ja O.W. Kuusinen teetättivät SDP:n puolue-elimissä päätöksen toteuttaa aseellinen vallankumous Suomessa.
Linna siis johtaa kapinan torppariongelmasta. Historiallista tukea tämä ei saa, koska jo ennen sodan syttymistä oli Svinhufvudin senaatti esittänyt, että torpparit itsenäistetään. Lisäksi sota oli osa maailmansotaa ja Venäjän vallankumousta. Viime kädessä kapinan sytykkeet tulivat maamme ulkopuolelta, Leniniltä itseltään.
Kapinaan johtaneita objektiivisia syitä Pohjantähti ei selitä, joskin se paljastaa ne inhimilliset kärsimykset, jotka varsinkin hävinnyt osapuoli sai vankileireillä tuta.
Pohjantähti-trilogiassa rovasti Lauri Salpakari on kirkon edustaja. Hän, kuten tuon aikaiset papit yleensäkin, oli sidoksissa yhteiskunnan hallitsevaan luokkaan ainakin ajattelutapojensa puolesta.
Tästä asetelmasta käsin Linna teki Salpakarista kirkon edustajan. Epäilemättä hänellä olisi ollut vaihtoehtoja muunkinlaisiin henkilökuviin, mutta hän päätyi sympaattiseen, mutta voimattomaan Pentinkulman rovastiin.
Linna piti kirkon roolia soveltaen samana sekä Pohjantähdessä että Tuntemattomassa sotilaassa: kristillinen etiikka ei toiminut tilanteissa, joissa väkivalta saneli ehdot. Kun nuorena opiskelijana haastattelin häntä, hän kiteytti: ”Moraalisena instituutiona kirkko joutuu suurennuslasin alle, vaikka kaikki olemmekin samanlaisia”.
Väinö Linna oli luterilaisen kirkkomme jäsen, eikä hän omien sanojensa mukaan ollut Jumalan kieltäjä ”koska ateisti on aktiivisessa suhteessa Jumalaan”. Hän ei käynyt kirkossa ”siinä merkityksessä kuin uskonnollinen ihminen käy”, mutta tähdensi, että maaseudun kasvattina kirkolla oli ollut merkittävä osuus hänen lapsuuskotinsa elämässä.
Entä millä tavoin Lauri Salpakari ja vuoden 1918 tapahtumat liittyvät yhteen? Kirkkohistorian dosentti Tarja-Liisa Luukkanen on esittänyt, ettei Salpakarin kaltainen kaupungista lähtöisin oleva ruotsinkielinen pappi olisi ollut Pentinkulmalla mahdollinen.
Tällöin on mielestäni muistettava, että Pohjantähti-trilogia on sepitteellinen kirjallinen luomus, ei tieteellinen historian kirjoitus. Fiktiivisenä kertomuksena sen anti on lukijalle sama kuin taideteoksen: se tarjoaa elämyksen.
MATTI WIRILANDER
Yhteisössämme vallitse ns.asiantuntijamafia. Media pääsee helpomalla ja turvaa taustansa kunturvautu aina samohin kanonisoituihin naamoihin. Olenaista ei ole aina mitä sanotaan ja kuka tietää vaan kuka sanoo ja mitä pitää.
Artikkeli: ”Siinä missä evankelis-luterilaiselle kirkolle mediayhteistyö ja julkisuus ovat arkipäivää, ja jopa olemassaolon edellytys, kuten Kati Niemelä sanoi Kotimaassa (5.12.), moni pienempi uskonnollinen yhteisö pysyttelee tietoisesti poissa julkisuudesta.”
Jeesuksen lähetyskäskyhän opetuslapsilleen ja seuraajilleen kuului tyyliin: ”Tämä valtakunnan evankeliumi (= hyvä uutinenen) pitää saarnattaman ja opetettaman kaikkialla maailmassa ja kaikille kansoille ja sitten tulee loppu (= maailmanaikojen muutos ja Raamatun tekstien lupaama taivaallisen Jumalan valtakuntahallituksen aika).
Voisi tietysti kysyä miten tälläinen voisi toteutua median kautta jolla on täysin omat arvonsa ja tavoitteensa. Uuden testamentin ilmausta siteeratakseni ”ovat osa nykyista maailmaa.” Niissä teksteissähän se ”maailma” ja taas kristittyjen ja Jeesuksen todellisten seuraajien joukko selvästi erotetaan toisistaan erilaisten tavoitteidensa ja periaatteidensa vuoksi,
Hyvähän se tietysti on, että hyviä ja oikeita asioita pyritään edistamaan myös median kautta. Tärkeintä tietysti ihmisten väliset kontaktit ja yhteydenpito ilman mitään ns. median ”välikätenä” olemista. Se kun vain tahtoo tehdä asioihin omia lisäyksiään ja siellä kirjoittelevien omat näkemykset ja mielipiteet tulevat sepustuksista usein turhankin selvästi esiin.
Olen sekä näytellyt siinä että ohjannut Pohjantähden yhden osan ja sanosin, että kyllä Pohjantähti on hieman enemmän kuin vain ’fiktiivinen’. Sanoisin puolidokumentäärinen.
Kapinan syynä oli tietenkin teollise vallankumouksen aikansama etenkin kaupunkityöväestön kurjistuminen vaikka ei ollut maaseudun tilattomien ja talottomien osakaan helppo. Totta kuitenkin että torpparikysymys ei ollut ratkaiseva,sillä esim. Pohjanmaalla ei ollut torpparilaitosta lainkaan.
Varsinainen laukaiseva tekijä ko tragiseen sotaan oli Suomen porvariston Venäjältä tilaama tuolloin vasemmistoenemistöisen eduskunnan hajoittaminen, vasemistolta meni viimeinekin usko demokratiaan.
Kysymys Matti Wirilanderille: Olenko käsittänyt väärin, kun joku kirkkohistorioitsijoistamme päätyi tulokseen, että Suomen kirkon papistosta ei olisi löytynyt yhtä ainutta pappia (kirkkoherraa), joka olisi sopinut Salpakarin esikuvaksi? Toki romaanihenkilöissä voi aina yhdistyä useampikin hahmo.
Väinö Linnan romaani on realistinen, ei nauralistinen. Naturalismin ja realismin ero on taitteessa siinä,että naturalismi kuvaa asiat 100 prosentisesti niin kuin ne ovat olleet tai ovat, realismi kuvaa miten asiat voisivat olla. Siis Salpakarikin on ajan kontekstissa täysin mahdollinen henkilö.
Jos en väärin muista rovasti Salpakari kuitenkin Linnan kirjassa oli suomalaisylioppilas ja sikäli sopisi hyvin vuosisadanvaihteen suomalaismieliseen papistoon, joka etenkin ennen sisällissotaa tunsi sympatiaa torppareita ja maaseudun köyhälistöä kohtaan. Monet papit itsekin olivat luokka-asemaltaan säätynsä alimmilta rajoilta, miltei ”köyhälistöä” itsekin.
Jos arvata saa, tullaan Linnan asemaa kansakunnan kaapin päällä vielä heiluttamaan, ja syystä. Kansakoulun käynyt Linna valittiin Suomen Akatemiaan historian akateemikon pallille. Siis tieteen edustajana(sic!). Paljonko tähän oli syynä Linnan kaveruus Kekkosen kanssa ja kaiken YYA-suomeen liittyvän hännystelyn ja poliittisen korrektiuden kyseenalaistamaton hyväksyntä?
Huolimatta ja huolien Suomen tuolloisen papiston lähtökohdista on aivan selvää, että papiston valtaenemmistö asennoitui rikkaiden puolelle jo ennen sisällisotaa
ja sinänsä Linna kuvaa Salpakarin suht. sympaattisena ja varsinaisena piruna hän näkee ruustinnan.
Kansakoulupohjastaan huolimatta Linna oli itse lukenut enemän kuin moni yliopisto-oppinut vain tenttejä varten hetkellisesti pingoittanut kapea-alainen keskinkertaisuus.
Sepon viimeinen lause sopii hyvin allekirjoittaneeseen enkä lainkaan epäile, etteikö Heinolan tuntemus Linnan romaaneista ja niiden elokuvallisista ja näytelmällisistä sovituksista ole montaa kertaluokkaa minua parempi.
Mutta, mutta..tuo käsitys kirkosta ja ennen muuta sen papistosta autonomian ajan viimeisiltä ja itsenäisyyden ensi vuosilta on niin auttamattoman läpitietämätön ja ennakkoluulojen sävyttämä, että sitä lienee mahdoton korjata.
Kyllä kirkon ja sen papiston asenteet sisällissodan ajalta on ollut tieteellisen tutkimuksen kohteena. Siinä eivät muutamat pääskyt kesää tee.
Huhdan tutkimuksesta:
https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000005574780.html
Melko yksielitteistä tutkittua kantaa.
Työväestö teki huikaisevan työnäytteen työväentalojen rakentamisessa 1900.taa luvun ensivuosikymmenellä vuoteen 1912 asti jolloin SAY.n synnyn ohella uskottiin olojen parantumiseen verrattuna 1800.aa luvun lopun asiaan minkä todistuspuheenvuoroja säätyläisten suusta Mäkelin lainasi aina kunnon vaatteisiin pukeutumiseen asti, ja tämä uskossa työläisten asiaan saada arvoisempaa katsomista. Muistaa pitää myös työläisten saaneen suurimman valistuksensa varoituspuheenvuoroista jolloin työväestö huomasi informaation olevan arvokasta.
Kyllä näin hyvin naturalismissa olojen kuvaaminen käy kun arvioidaan mitä oli lähes pakko lähteä yrittää korjaamaan vaikuttamalla.
Ja mikä oli tämä voima, se oli työvoima, se ainoa mikä työläisellä oli, ja on tänäkin päivänä.
Kannattaa katsoa Antti Hyvösen tekstejä.
Ammattijärjestön nimi osottautu hitaaksi huomata, mutta myöhemmin huomaamme siittä tulleen nykyinen minkä historiaa nykypolitiikkomme eivät näytä tarkasti katsovan. Olisikohan syytä paremmin muistaa 120.sta historiaa.
Pekka Väisänen. Antti Hyvöstä, vanhan kaartin kommunistia ja SKP:n veteraania, ei käsittääkseni pidetä kovin vakavasti otettavana tutkijana nykyään. Aikanaan hänen kirjojaan oli kyllä runsaasti helsinkiläisissä divareissa. Tuli joskus selailtua.
En tiedä halusiko Antti tutkijana profiloituakaan. Kyllähän kirjoissa punavankileireistä oli aikaisemmin mitä viimevuosikymmeninä alkoi ilmestyä kirjoissa lukijoiden tietoon.
Maanpetosasiat Turun Hovissa on myös hyvää luettavaa. Siinä ei tarvitse katsoa kuin alkuperäisiä lausumia. ja niinhän Antti tekee. Löytyköhän edellisestä kirjassa Maanalaset Vuodet mitä en nyt varmasti muista.
Antin en muista papistoa katsoneen kuin yhdessä Mäkeliniä koskevassa muistelussa Mäkelinin 1890.tä luvun lopun ensimmäisissä julkisissa puheen vuoroissa. Tällöinkin mainitaan vain yhden papin nimi.
Olisiko sitten tullut kirjatuksi näin erinomainen asia historiassa ilman viitsimisen työtä katsoa asia arvokkaaksi.
Muistan Antin työssään katsoneen ja merkinneen lähteitä kansanarkistosta, pöytäkirjoista, ja mahdollisesti kirjallisuudesta.
Vielä tähän tutkimusasiaan; huomatakseni missään ei ole kiistetty tai moitittu Antin kirjallista työtä. Hän ei missään esittäydy tutkijana ollakseen asian tuntija, vaan Antti halusi työväenliikkeen historiasta jättää palasia jälkipolville mitkä liian usein unohtavat jo tehdyn työn eteenpäin pääsemiseksi.
Onhan edellinen tietysti tuttavallisesti puhuteltu työväen veteraanista mutta kun mummoni velipoika oli.
Mukava keskusteluaihe tässä, ja pitääki ottaa Valkosten Historian ensimmäinen osa hyllystä lähempään tarkasteluun. Pappeja en sieltä varmasti etsi, mutta viitteet maahan ja sen hallintaan kiinnostaisi.
Jos oikein muistan Kai Donner toimitti ainakin alkuosan kirjoja. Sarja on muuten huomattava määrältään, ja ensimmäinen osa ilmestyi yllättävän nopeasti vaivan päättymisen jälkeen. Seuraaviin käytettiin sitten enemmän aikaa.
Nyt viimeinen kommentti; Antti ei ollut idealisti kun kaksi velipoikaansa lännen mutkan kautta tuli itäisen leirien saaristoon, ja sille tielle jäivät.
Hän katsoi hyväksi asiaa missä työllä elämänsä hoitavat saavat siitä oikeuden mukaisen toimeentulon perheensä elättämiseen osallistuakseen samalla säätynsä mahdollisuuksiin niin kouluttautumisessa eteenpäin kuin samalla olla tietoisia yhteiskunnan poliittisista virtauksista ollakseen mukana vaikuttamassa kun mahdollisuutta olisi ja tulisi.
Näin kyse on demokratian asiasta mistä tänä päivänä ei kovin kiinnostuneita olla katsoen äänestyslukuja, ja ehkä sitä ei halutakaan.
Marko Sjöblomin kysymykseen totean vain sen, minkä Tarja-Liisa Luukkanen on tutkimuksissaan havainnut. Luukkanen on tutkinut mm. teologian ylioppilaiden eli tulevan papiston poliittis-yhteiuskunnallista toimintaa vuosina 1853-1918. Sosiaalihistoriallisesta näkökulmasta Lauri Salpakari ei olisi ollut mahdollinen siinä historiallisessa kontekstissa, jossa Linna tuo hänet esiin. Suuri osa papistosta oli kotoisin maalta, eli papit olivat talonpoikaisväestöstä lähtöisin. Tämän myös Väinö Linna totesi, kun haastattelin häntä.
Ehkä tästä ei kannata suuremmin kiistellä, sillä Pohjantähti on romaani, joka kylläkin kuvaa tiettyä Suomen historian vaihetta, mutta tekee sen romaanin keinoin sepitteellisesti. Se ei toisin sanoen rakennu historiatieellisen metodin lähtökohdille, vaan lähestyy aihetta kuvitteellisesti ja luovasti. Virheenä pidän sitä, että vuoden 1918 sodan syyksi Linna laittaa torpparikysymyksen, mikä kuitenkin oli kokonaiskuvassa varsin vähäinen tekijä. Tulkitsen, että papin kuva, jonka Linna antaa, on trilogian kokonaistavoitteen kannalta harkittu ja ohjelmallinen..
Matti Wirilander
Kiitos! Ongelmahan on käsittääkseni ollut, että Linnan kaunokirjallista luomusta on luettu ikään kuin se olisi tutkimus. Kari-Matti Laaksonen nostaa esille hyviä huomioita.
Eiköhän se ole lähellä aikalaishavaintoja tai perimätietoa yhden polven takaa? Varmasti torppariluokan synty on osaltaan vaikuttanut, kun taloja ei niinkään pilkottu joka perinnönjaossa. Eli voi joutua isolleveljelle torppariksi.
Suomalaiset olivat uskollisia Venäjän alamaisia aina ensimmäliselle sortokaudelle 1890- luvulle asti. Samoihin aikoihin syntyi työväenliike joka toimi raittiusyhdiststen nimellä koska Venäjä oli kieltänyt muut yhteentulemiset. Työväenliikeelle raittius kysymys oli se keskeinen asia , miten kummalliselta se nykykorvin kuullostaakin.
Tällöin oli vielä maanjakokysymys yksi kaikkein polttavampia kysymyksiä.
Noina aikoina myös kielikysymys oli polttava . Virkamiehistö oli pitkälle rutsinkielistä. Kansallisen herätyksen myötä monet suomenruotsalaiset suomensivat nimensä ja suurella työllä , ideologisista syistä, rupesivat puhumaan suomea. Pohjantähden pappi oli varmaankin noita.
Kansakuntana Suomi oli ollut siirtomaita vastaavassa asemassa sekä Ruotsin että Venäjän alaisuudessa. Ajankohtaisessa sanomalehtikeskusteluissa puhuttiin orjaluonteesta joka kaipasi vapautta.
Informatio sanomalehtien muodossa, varsinkin työväen mielisiä ,oli syntynyt kun sieniä sateella. Niissä hyökättiin porvaristoa vastaan , tehden heidät syyllisksi maailmansodan aikaiseen elintarvekepulaan. Porvareita syytettiin koko sen kauden hamstrauksesta ja hintojen nostosta.
Vuodesta 1914 alkaen Suomessa tehtiin valtavia linnoitustyitä kaivamalla vallihautoja ympäri maata, jotta voitaisiin torjua oletettu saksalainen maihinnousu. Venäläiset pelkäsivät Pietarin puolesta. Suomeen tuotettiin kymmenisen tuhatta kiinalaista kaivamaan vallihautoja ja kaikki vapaana olevat nuoret miehet osallistuivat noihin töihin.
Työtilanteet, jotka kaikki kokivat epätarkoituksenmukaisiki ,tulivat valtaviksi ryyppyorgioiksi jättäen pahoja jälkiä paikkakunnille ja pahensivat elintarvikepulaa, luoden isää sosiaalista levottomuutta.
Suomen eduskunta pahensi tilannetta sekavalla sisäisellä ristiriitaisuudella.Porvaritkin olivat hajaanutneet keskenään aktivisteihin ja vanhasuomalaisiin itsenäisyyskysymyksessä.
Venäläiset olivat lähettäneet maaseudulle laukkuryssiä Bobrikovin aikoihin jotka jakoivat propagandaa varsinkin maata omistamattomalle väestölle.
Vuoden 1905 suurlakko oli se mikä vei lojaliteetin Venäjän hallintoa kohtaan lopullisesti nurin. Siitä eteenpäin Suomessa ei sen jälkeen ollut arvovaltaista esivaltaa. Venäjä oli itse murskannut perinteellisen uskollisuuden laillisuuta kohtaan.
Helmikuun 19 17 vallankumous ja sen mukana kadonneen keisarivallan, vei Venäjän arvovallalta loputkin pyrkimyset olla kuuliaisia . Suomeessa syntyi ”palokuntia” siis suojelukuntia ja työväen liike teki samoin. Työväen liikkeelä oli etulyönti Venäjän Lokakuun vallankumouksen johdosta ja he saivat aktiivisesti Venäjän vallankumoukselliselta hallitukselta aseita.
Työväenliiken kärjessä oli pieni klikki vallankumouksellisia. Lokakuun vallankumouksesta he saivat esikuvan siitä miten Suomessakin voitaisiin tehdä.
Kun Suomi julistatui itsenäiseksi joulukuussa 1917 ,niin työväenliikkeen johto sai paniikin ja alkoi valmistella vallankumousta vedoten juuri maata omistamattomaan työväen luokkaan. Porvareilla oli suojelukuntansa ja he olivat paremmin organisoituneet. Jääkärit tulivat sopivasti päällystöksi.
Tärkeä torppari laki oli annettu , mutta kaikki oli vielä kesken sisällissodan alettua. Laki tuli liian myöhään hillitäkseen pinnan alla kytevää jännitystä.
Linna on ihan oikeassa nostaessaan torpparikysymyksen esiin. Kyseessä ei ollut se mitä lainsäädännössä oli tapahtunut vaan mitä torppariuus symboolisesti merktisi maatalousväestölle.
Varmastikin näin kuten kommentissa sanotaan, kuitenkin viinapirun nosti asiaan itse työväestö joka hiljakselleen ymmärsi ettei rapulassa mitään tullut aikaiseksi sen aikaisten olojen paranemiseksi pienissä asunnoissa yht aikaa huutavan lapsilauman ja usein myös vaimon kanssa.
Näin raittius sai jalansijaa, ja työtätekevä väestö ryhdistäityi katsomaan etujaan. Tämähän tuli todeksi vuodesta 1902.s alkaen työväentalo hankkeessa.
Joissain paikoissa vielä oli ennen työnantajien pitämiä paikkoja missä viinaa saattoi saada velaksi työtänsä vastaan. Dokumentteja en tästä anna.
Hyvä yhteenveto,josta vain unohtui työväestöenemmistöisen laillisen Suomen eduskunnan porvarien tilaama hajottaminen
Seppo.
Olisi pitänyt muistaa. mutta hyvä kun muistutat
Seppo.
Olisi pitänyt muistaa. mutta hyvä kun muistutat
Suomalaista historiakuvaa on vääristänyt aika lailla se, että Väinö Linna oli niin etevä kirjailija. Valkoisestakin näkökulmasta on vuoden 1918 tapahtumia kyllä käsitelty kaunokirjallisuudessakin, mutta nei läheskään samantasoisella kirjallisella lahjakkuudella kuin Linna.Hänen edustamansa punainen näkökulma vuoden 1918 tragediaan on usein näyttänyt häivyttävän yleisestä tietoisuudesta sen, että kansan enemmistö vaaleissa osoitetun kannatuksen mukaan oli valkoinen. Jos sosialistit olisivat kunnioittaneet vaalitulosta, ei sisällissotaa olisi käyty ollenkaan.
”Hänen edustamansa punainen näkökulma vuoden 1918 tragediaan on usein näyttänyt häivyttävän yleisestä tietoisuudesta sen, että kansan enemmistö vaaleissa osoitetun kannatuksen mukaan oli valkoinen. Jos sosialistit olisivat kunnioittaneet vaalitulosta, ei sisällissotaa olisi käyty ollenkaan.”
Tämä oli nyt tuossa tilanteessa ollut ensin juurikin päinvastoin: Kansa oli äänestänyt eduskunnan, jossa oli sosialisteilla enemmistö, mutta tätähän ei valkoinen Suomi katsonut hyvällä vaan tilasi Kerneskiltä tämän eduskunnan hajottamisen. Tämä valkoisten kepulikonsti vei viimeistään työväestön uskon demokratiaan ja kun uusintavaalit sitten antoivat porvareile näiden konstailujen jälkeen enemmistön, ei työväestöllä ollut enää uskoa eduskuntaan,asiat olivat jo lähteneet vyörymään.
Valtalaki hyväksyttiin eduskunnassa, joka teki päätöksensä siinä uskossa että vaikeuksissa ollut Venäjän väliaikainen hallitus oli kaatumassa. Niin ei kuitenkaan käynyt. Pietarin muuttunut tilanne yllätti sosiaalidemokraattisen eduskuntaryhmän, joka koetti tyynnyttää väliaikaista hallitusta. Tämä eduskunnan yksipuolinen tomivallan ylitys aiheutti eduskunnan hajottamisen. Hajotusmanifestin julkaisi Tokoin senaatti ja kenraalikuvernööri Mihail Stahovitšin ääni ratkaisi asian. Manner ja sosiaalidemokraatit pitivät hajotusta laittomana. Toimittiinko tässä valtalakiasiassa väärin, jolloin myös eduskuntavaalit olisivat olleet laittomat, kuten myös sitä seurannut Svinhufvudin senaatti, joka joutui pakenemaan Vaasaan?
Pienenä yksityiskohtana voidaan mainita Helsingissä piileskelleen Leninin tähdentäneen Mannerille valtalakiin pohjautuvan eduskunnan aseman vahvistamisen avaavan väylän sosialistiseen vallankumoukseen.
Toki asiaan liittyi valtalaki, jota demokratiaa piilohalveksivat porvarit eivät tietenkään kaikki hyväksyneet, vaikka lain kannalla oli ollutkin vanhoillinen maalaisliitto ja osa nuorsuomalaisia. Porvarit vaativat lain alistamista Venäjän väliaikaiselle hallitukselle, vaikka Venäjä ei omien ongelmiensa vuoksi olisi välttämättä eduskunta hajoittanut ellei Suomesta olisi hajottamista lähdetty siis lobbaamaan eli suomalaisilla valtalain vastustajilla oli osuutensa Venäjän reaktioon; siis kun ministerivaltiosihteeri Carl Enckell kävi henkilökohtaisesti käännyttämässä pääministeri Aleksandr Kerenskiä.
Tuota eduskunnan hajotusmanifestia Manner kieltäytyi lukemasta eduskunnalle ja sivuutti sen ”olankohautuksella.” Lisäksi Manner uhmasi väliaikaista hallitusta avoimesti sivuuttamalla hänelle puhemiehen ominaisuudessa toimitetun kenraalikuvernöörin kirjeen, jossa tehtiin selväksi, ettei väliaikainen hallitus suvaitsisi eduskunnan kokoontumista. Siitä huolimatta Manner kutsui eduskunnan kokoon Heimolan taloon, jonka venäläiset sotilaat kuitenkin estivät, jolloin istunto siirrettiin säätytalolle. Tuo tynkä-täysistunto (140 edustaajaa), joka hyväksyi vastalauseen eduskunnan hajottamisesta sai aikaan erimielisyyttä myös sosialidemokraattien keskuudessa. Tästä huolimatta Manner kutsui hajotetun eduskunnan kokoon ainoastaan muutamia päiviä ennen uusia vaaleja. Tällä kertaa Manner mursi Heimolan talon ovessa olleen kenraalikuvernööri Stahovitšin sinetin ja otti käyttöön eduskunnan istuntosalin. Laillista vai laitonta? Oliko tuolla Venäjän väliaikaisella hallituksella laillinen oikeus toimia siten kuin se toimi? Se tässä asiassa on ratkaisevaa.
Toki tiedämme, että mitä Lenin ”laillisesta demokratiasta” ajatteli ja siitä hän antoi myös neuvoja Mannerille.
”Oliko tuolla Venäjän väliaikaisella hallituksella laillinen oikeus toimia siten kuin se toimi? Se tässä asiassa on ratkaisevaa.”
Voi ensin kysä oli kuot väliaikein halituskan laillinen? Mutta teoria ja elävä elämä ovat kaksi eri asiaa. Ratkaisevaa sisällisodan syttymisen kannalta oli asian työväestössä aikansaama reaktio. Luottamus demokratiaan oli lopullisesti menetetty.
Totean vaan, että Nikolai II luopuessa kruunusta veljensä Mikael Aleksandrovitš Romanovin hyväksi, niin Suuriruhtinas Mihail antoi vielä samana päivänä oman julistuksensa, jossa hän kieltäytyi ottamasta kruunua vastaan. Samana päivänä Venäjän duuma ja neuvostojen toimeenpaneva komitea muodostivat Venäjälle niin sanotun väliaikaisen hallituksen. Georgi Lvovin hallitus oli siten laillinen.
Kysymyksessä ei ole ”teoria eikä elämä” vaan se, että Venäjän väliaikaisella hallituksella oli laillinen oikeus hajottaa eduskunta. Se tässä on ratkaisevassa asemassa ajatellen hajotusta ja seuraavien eduskuntavaalien laillisuutta ja sitä seurannutta Svinhufvudin senaattia. Eduskunnassa itsenäisyysjulistuksen hyväksyivät myös sosialidemokraatit Alkion esityksen pohjalta, joka voitti Mannerin esityksen äänin 100-88. Se on sitten eri asia, mitä kaikkea senjälkeen tapahtui.
”…väliaikaisella hallituksella oli laillinen oikeus hajottaa eduskunta.”
Ei ole lainkaan varmaa olisiko se käyttänyt tätä oikeuttaan ilman että Suomen porvarit alkoivat asiasta Enckel lähettinään itkemään.
Jätän nyt omaan arvoonsa tuon kommenttisi Carl Enckellistä. Tosin hänellä oli oma osuutensa valtalain suhteen, mutta suurempi merkitys oli kenraalikuvernööri Stahovitšin kutsuessa Mannerin ja Tokoin luokseen vältääkseen käyttämästä tuota manifestia Kerenskin käskystä. Keskusteluissa ei päästy pitkälle, kun osapuolet ajautuivat periaatteelliseen ristiriitaan. Stahovitš valitti, että eduskunta oli hallitusta kuulematta säätänyt lain. Hallitus kuitenkin toivoi neuvotteluja. Tähän Manner vastasi yksioikoisesti: ”Mistä me neuvottelisimme, eduskunta on päättänyt eikä voi muuttaa.”
Mannerin jyrkkyydestä tuohtuneena Stahovitš vastasi hallituksen olevan valmis sotilaallisin toimenpitein estämään lain toimeenpanemisen. Manner ja Tokoi vaikenivat. Lauhduttuaan Stahovitš tiedusteli vielä, voisiko eduskunta perääntyä? Tähän Manner vastasi, ”ettei hänellä ollut valtuuksia päättää, mutta henkilökohtaisesti en usko, että eduskunta voi perääntyä. Tässä seison enkä muuta voi.” (Olisikohan hän muistanut ”Lutherin sanat”, papin poika kun oli?) Tämän jälkeen keskustelu muuttui hedelmättömäksi väittelyksi perustuslain tulkinnasta. Lopputuloksena mm. tästä oli, että kenraalikuvernöörin apulaisella oli Pietariin vietävänä uusi yksilöidympi hajotusmanifestin luonnos.