Kirkon puhe typistyy liian usein puheeksi Jumalasta. Harhaudumme puolustamaan Jumalan olemassaoloa.
Kun kristinusko syntyi, se syntyi jumaluskon keskelle. Kun Jeesus tuli ihmiseksi, hän kutsui kääntymykseen ja parannukseen ihmisiä, jotka uskoivat Jumalaan.
Kirkon sanoma ei saa olla se, että Jumala on olemassa. Kirkon sanoman tulee olla, että Jeesus on Herra.
Perkelekin uskoo Jumalaan. Olennaista on, turvaammeko Jeesukseen.
Em.prof. Juha Pentikäinen: ”Hänen (Laestadiuksen) Jumalallaanhan on rinnat”.
Niin on VT:n Jumalallakin. ”Niin kuin äiti lohduttaa lastaan, niin minä teitä lohdutan, Jerusalemin onni antaa teille täyden lohdun” (Jes. 66:13). ”Unohtaako äiti rintalapsensa, unohtaisiko hoivata kohtunsa hedelmää? Vaikka hän unohtaisikin, minä en sinua unohda” (Jes. 49:15). ”Hän sanoi minulle: ’Sinä olet minun Poikani, tänä päivänä minä sinut synnytin’” (Ps. 2:7).
Jumalalla on siis myös kohtu.
Eri asia on, kuinka konkreettisesti meidän on näitä metaforia ajateltava ja mitä johtopäätöksiä niistä tehtävä omaan jumalakuvaamme.
Kyse on nimenomaan metaforista. Jumala on ilmoittanut meille itsensä Isänä, joka rakastaa meitä ”niin kuin äiti lapsiaan”.
Isyys on se inhimillinen kategoria, jossa Jumala on ilmoittanut itsensä. Jumala ei ole samanaikaisesti ”äiti”. Olennaista on nimenomaan tämä Jumalan isyyden ja inhimillisen äitiyden suhde. Kirkko, pyhä seurakunta, on meidän äitimme. Maria, nainen, on Jumalansynnyttäjä ja Kirkon äitiyden typos.
Silti Jumalan isyys on jotakin enemmän kuin sen inhimillinen analogia. Siitä kertovat nämä Vanhan testamentin sanan kohdat, eivät Jumalasta, joka olisi sekä isä että äiti.
Sinänsä on hyvä, että Lestadiuksen vaikeudet nähdä Jumalassa Isää, otetaan esille.
”Kirkko, pyhä seurakunta, on meidän äitimme.” Kirkko olemme me. Sen ymmärtäminen joksikin jäsenistään irrallaan olevaksi ’äidiksi’ ei mielestäni ole ainakaan raamatullista. Seurakuntaa verrataan myös viinipuuhun ja temppeliin. Viiniköynnös muodostuu rungosta, joka on Kristus ja oksista, joita me olemme. Temppeli rakentuu meistä, elävistä kivistä, ja sen pitää koossa Kristus kulmakivenä. Seurakuntaa sanotaan myös Kristuksen ruumiiksi, Hän on pää ja me olemme sen jäseniä, joilla on kullakin oma tehtävänsä. Naisellinen elementti kirkkoon liitetään vain suhteessa Kristukseen, kun sitä kuvataan Hänen morsiamenaan. Emme siis ole tuon morsiamen lapsia, vaan olemme yhdessä tuo morsian.
Laestadiushan jyrkästi ja kategorisesti kielsi käyttämästä Jumalasta epiteettiä ’Taivaanisä’. Niin ja kiitos Jouni T:lle, kun kerkisi kirjoittaa sen, mitä myös olin ajatellut kirjoittaa. Pitäisi varmaan enemmän etsiä eksegetiikasta esim. κοιλιας / מִמֵּעַ֖י -sanojen hengellisistä tai psyykkisistä merkityksistä.
Olen myös itse tehnyt graduni Laestadiuksesta ja totta on, että feminiininen piirre löytyy. Minusta asian voi ymmärtää parhaiten tarkastelemalla opetusta Jumalan olemuksesta. Laestadiuksen mukaan ”Taivaallisen Vanhimman” sydämessä vallitsee ”äidin rakkaus”. Se on ”ristiriidassa” Jumalan oikeudenmukaisuuden kanssa. Jumala ratkaisee ristiriidan antamalla rakkaudessaa meille Kristuksen, joka sovittaa ristillä Jumalan oikeudenmukaisuudesta nousevan vihan ja tuomion.
Kaikille kirkkopolitiikan pelaajille voin kertoa, että ilonne lestadiolaisuuden opillisista vaikeusista on ennenaikainen. Laestadiuksen ”feminiinisyydestä” ei voi päätellä mitään ajankohtaisiin kirkkopoliittisiin teemoihin liittyen. Laestadiuksen raamatullisuudesta sen sijaan voi päätellä ja suosittelenkin tutustumaan siihen.
Seppo, tiedätkö mitään Laestadiuksen suhteesta omaan isäänsä? Oliko isäsuhde sellainen, ettei Lars Levi voinut nähdä mieheydessä mitään armollista tai rakastavaa? Vai mistä vaikeus puhua Jumalasta Isänä johtui?
On totta, että Laestadiuksen Jumala-metaforista yksi on feminiininen ”Taivaallinen Vanhin”. Muitakin kyllä löytyy: Getsemanessa ja Golgatalla kärsivä verinen ja haavoitettu Kristus on toinen runsaasti käytetty. Kolmas on morsiantaan kihlaava Ylkä (Kristus-Jumala). Jokaista näistä metaforista rovastivainaa käyttää erittäin herkästi ja runollisesti.
”Taivaallinen Vanhin”-metaforan vuoksi esimerkiksi ruotsalainen teologi Kristina Nilsson on väittänyt Laestadiuksen olleen feministiteologi. Tätä väitettä pidän virheellisenä ja kaukaa haettuna, ainakin mikäli ”feministiteologilla” tarkoitetaan emansipatorisuutta.
Laestadiuksen ”Taivaallinen Vanhin” ei nimittäin ole mikään vahva ja voittoisa jumalatar. Sen sijaan hän on köyhä, nöyrä, surumielinen ja uhrautuva suurperheen äiti. Laestadiuksen ”Taivaallinen Vanhin” synnyttää lapsia suurella kivulla, pesee ja puhdistaa heitä, imettää heitä, raataa heidän hyväkseen, hoitaa heidän sairauksiaan ja itkee hiljaa, nöyrästi ja kärsivällisesti, heidän kovasydämistä kiittämättömyyttään. Lopulta paatuneet lapset murhaavat Vanhempansa. Tällöinkin Taivaallinen Vanhin viimeisillä voimillaan kehottaa lapsiaan parannukseen ja rukoilee heidän puolestaan.
On selvää, että kuvatessaan Jumalan tällaiseksi Laestadius samalla asetti naispuolisille kuulijoilleen ihanteen olla samanlaisia kuin Taivaallinen Vanhin: yhtä köyhiä, nöyriä, kärsivällisiä ja uhrautuvia. Tällainen ihanne taas tuskin vastaa nykyisen emansipatorisen feministiteologian ihanteita. Siksi rehellisyyden nimissä myöskään Laestadiusta ei tulisi väittää feministiteologiksi.
NÄISTÄ ASIOISTA EI OLE VAIETTU,
Ne ovat esillä Laestadiuksen saarnoissa, joita lestadiolaisuudessa luetaan joka sunnuntai.
Hulluinhuonelainen löytyy myös painettuna suomen kielellä. (Mustakallion käännös).
Esikoislestadiolaiset ovat myyneet näitä rukoushuoneissaan.
Käsite Taivaallinen Vanhin ja hänen armoa vuotavat rintansa, kuinka hän ottaa lapsensa syliin, ylös
maailman kylmältä lattialta, pesee puhtaaksi elämän vedellä ja käärii puhtaisiin liinavaatteisiin, on
yleisesti tunnettua saarnatekstiä.
Olen itse puinut tätä omassa gradussani, asiasta on myös pari hyvää väitöskirjaa, joista viimeisin tuli
ulos Norjassa.
Jorma on oikeassa siinä, ettei Laestadiuksen ”Taivaallinen Vanhin”-mystiikkaa ole piiloteltu. Sitä on viljelty saarnoissa ja lauluissa pitkään rovastin kuoleman jälkeenkin. Silloin tällöin sitä kuulee seurapuheissa yhä nykyään.
Erittäin yksipuolinen on Laestadiusta käsittelevä kirjallisuus. Mies on jäänyt lestadiolaisen herätysliikkeen kanonisoidun syntytarinan vangiksi ja varjoon. Hulppeimpia esityksiä tässä suhteessa ovat muutamat vanhoillislestadiolaiset Laestadius-elämänkerrat. Laestadiuksen isä oli paljon poissa kotoa, juoppo ja väkivaltainen haahuilija.
Laestadius-tutkimus on ollut sisäpiiritutkimusta, ja tulokset sen mukaisia. Seppo Särkiniemikin kommentissaan ikäänkuin ennalta jo varoittaa uskomasta Lars Lewista mitään muuta kuin mitä on tähänkin asti uskottu:-)
Kiitos, Kari-Matti, tiedosta! Luulen, että väkivaltainen ja juoppo isä on monelle muullekin syy siihen, että Jumalan isyyteen on vaikea uskoa. Varmasti sen tähden Jumalan, Taivaallisen Isän, on ilmoitettava itsensä myös analogioita käyttäen – että ”en ole sellainen isä, jonka sinä olet oppinut maallisessa isässäsi tuntemaan, vaan Isä, joka rakastaa sinua niin kuin äitisi, jonka rakkautta olet saanut kokea”.
Vähän Martti, oioin mutkia LLL:n isästä puhuttaessa, mutta ei hän mikään ihanneisä ollut edes 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun Ruotsin Lapin olosuhteitakaan silmälläpitäen. LLL:n äiti synnytti Lars Lewin yksin ja vei kasteelle muistaakseni yksin. Asuivat tiettömässä korvessa, kymmenien kilometrien päästä mistään. Lars Lewi syntyi vuosisadan vaihtuessa tammikuun kovilla pakkasilla
Mites kun mulla on sellainen muistikuva ettei LLL olisi edes syntynyt Lapissa? Ainakin koulunsa hän taisi käydä veljensä luona Ruotsin keskiosissa. Jostain mulle on tullut sellainen muistikuva, että LLL olisi tullut Lappiin vasta papiksi vihkimisensä jälkeen osittain virkamääräyksen, osittain kasvitieteellisen kiinnostuksensa takia. Tämä olisi vaikuttanut mm. hänen saarnatapaansa, koska hän olisi oppinut suomen vasta paikallisilta ja siitä olisi peräisin hänen karkea saarnatyylinsä.
Syntyi Arjeplogissa, visusti Ruotsin Lapissa. Kävi lukion Härnösandissa, sekin Pohjois-Ruotsissa, muttei Lappia. Yliopisto muistaakseni Uppsalassa. Ojalan Jorma muun muassa tuntee LLL:n henkilöhistorian paljon minua paremmin.
Kiitos tiedosta! Piti ihan Google Maps’ista löytää tuo Arjeplog. Kyllähän se nyt Lappia on jos mikä, mutta ei kuitenkaan suomen/meänkielistä aluetta. Joten sinänsä tuo suomen kielen oppiminen vasta pappisvirassa sopisi kuvaan.
Kari-Matti Laaksonen:
”Laestadius-tutkimus on ollut sisäpiiritutkimusta, ja tulokset sen mukaisia. Seppo Särkiniemikin kommentissaan ikäänkuin ennalta jo varoittaa uskomasta Lars Lewista mitään muuta kuin mitä on tähänkin asti uskottu. ”
Enimmäkseen juuri tätä se on ollut. Lestadiolaistutkijoiden objektiivisuuden LLL:n tutkimuksissa voi täydellä syyllä kyseenalaistaa, samalla tavalla kuin SRK -lestadiolaistutkijoiden tutkimukset lestadiolaisuuden historiasta. He ovat kaikki jääneet lestadiolaisen herätysliikkeen kanonisoidun syntytarinan vangiksi ja varjoon, kuten osuvasti totesit. Ja mitä tulee vl-liikkeen historiatutkimukseen, objektiiviseen tutkimukseen ei kykene yksikään lestadiolainen eikä edes lestadiolaistaustainen tutkija. Juha Pentikäisen johtopäätöksiin luotan henkilökohtaisesti vähän enemmän kuin Särkiniemen päätelmiin siksi, että Pentikäinen on käsittääkseni etääntynyt SRK -lestadiolaisuudesta, toisin kuin Särkiniemi. Sen lauluja laulat, kenen leipää syöt.
Kun lestadiolainen (ainakin srk-lestadiolainen) lähtee teologiseen opiskelemaan, on pääaine varmaan 99% varmuudella kirkkohistoria, se Suomen ja Skandinavian. Mistähän tuo mahtaa johtua?
Elias, olisin kovin kiinnostunut tietämään, mihin perustat sinänsä kiintoisan päätelmäsi?
Tiedän henkilökohtaisesti vanhoillislestadiolaisia, vieläpä niitä kaikkein pahamaineisimpia SRK-vanhoillisia, jotka ovat opiskelleet esimerkiksi dogmatiikkaa tai ekumeniikkaa, vieläpä erityisen suurella menestyksellä. Itseasiassa on niinkin, että vanhoillislestadiolaiset teologian ylioppilaat, noin keskimäärin, ovat erittäin hyvin perehtyneet teologiaan yleisestikin.
Näin meillä ainakin Joensuussa oli, lisäksi asiaa olen kuullut Helsingissäkin opiskelleilta. Ei minulla siis mitään tilastotietoa asiasta ole. Eksegetiikassa heitä ei ainakaan näkynyt. Tuosta laajasta teologisesta perehtyneisyydestä ja yleissivistyksestä olen pääsääntöisesti samaa mieltä, mutta muistan myös muutamia myötähäpeän tunteita klassisten kielten opiskelutilanteista, kun maallikkosaarnajista teologian opiskelijoiksi intoutuneet esittelivät kantojaan…
No, onneksi itse en ollut paikalla, olisin varmaan, kroonisesti syyllisenä, rynnännyt tekemään parannusta. Eksegetiikkaa juu tuskin ainakaan lestadiolaisuuden piirissä kovin tiiviisti opiskellaan. Tosin pari poikkeusta muistuu heti mieleen. Ilmari Soisalon-Soininen oli lestadiolainen ja VT:n prof. ja SRK:n nykyinen puh.joht. Viljo Juntunen on eksegetti (UT), vieläpä muistaakseni väitellyt.
Soisalon-Soininenhan se oli, mietin että kuka on se vanhoillislestadiolainen eksegeetti. Teki Septuagintan käännöksen tekstimuodoista väitöskirjansa. Tarkistin v.1973 teologimatrikkelista.
Lestadiolaispapeissa ja -teologeissa on kyllä myös eksegeettejä, vieläpä erittäin perehtyneitä sellaisia. Esimerkiksi SRK:n nykyinen puheenjohtaja on eksegetiikan tohtori. Muitakin löytyy.
Itse kunkin tausta tietysti väistämättä näkyy tutkimuksessa. Se on usein yhtä aikaa sekä vahvuus että heikkous. Lestadiolaistaustaiselle herätysliiketutkijalle taustasta voi olla se hyöty, että monet asiat ja syy-yhteydet aukeavat nopeammin kuin täysin ulkopuoliselle. Haittapuolena voivat olla objektiivisuutta vaikeuttavat sosiaaliset sidonnaisuudet ja tunneyhteys tutkimuskohteeseen.
Täysin ulkopuolisen herätysliiketutkijan vahvuus on se, että hänellä ei yleensä ole tutkimuskohteeseen sosiaalisia sidonnaisuuksia. Heikkoutena voivat olla kuitenkin sitkeässä istuvat ennakkoluulot ja ulkopuolisuudesta johtuva vaikeus hahmottaa syy-yhteuksia sekä mentaliteettia.
Jokainen tutkija joutuu ”kilvoittelemaan” taustansa kanssa objektiivisuuden ihanteeseen pyrkien. Tieteellistä tutkimusta voi aina kritisoida. Hyvä kritiikki perustuu kuitenkin asia-argumentteihin, ei ”tutkimuksellasi ei ole arvoa, koska kuulut itse liikkeeseen”-tyyppiseen ad hominem-argumentaatiovirheeseen.
Eksegeettejä on paljonkin. Esimerkiksi Keijo Nissilä ja Jukka Palola. En oikein pidä ihmisten lajittelemisesta herätysliiketaustan tai minkään muunkaan vakaumuksen perusteella. Yliopistolla ei haistella henkeä, kenellä on millainenkin tausta vaan tulokset ratkaisevat.
”Maallikkosaarnaajasta intoutumisella” Elias varmaan tarkoittaa aikuisopiskelijoita ja uran vaihtajia. Minusta se on pelkästään kunnioitettavaa, että nelissä-viisissäkymmeissä hankkiudutaan yliopistoon opiskelemaan ja halutaan kirkon palvelukseen. Siinä (tässä) iässä kielten opiskelu on toisille vaikeampaa ja toisille ehkä helpompaa. Mutta kaikki ne aikuiset, joihin itse olen akatemiassa törmännyt, ovat olleet motivoituneita ja uusiutumishaluisia.
Se, että Joensuussa kirkkohistoria on ollut suosittu pääaine, kertoo vain hyvästä opetuksesta ja kannustavasta ilmapiiristä. Uskoisin, ettei siellä pääse yhtään helpommalla kuin muuallakaan. Lestadiolaisuuteen liittyen odotan innolla Kati Toivion väitöskirjan valmistumista.
Joona Korteniemeltä fiksu kommentti, josta voin olla jokseenkin samaa mieltä.
Sen verran sanoisin kuitenkin, ettei se välttämättä ad hominem -argumentointia ole, jos epäilee samaan firmaan kuulumisen vaikuttavan tutkimustulokseen ja sen objektiivisuuteen. Totesithan tuon saman itsekin. Esim. väitöstilaisuudessa ”väitellään” väitöskirjan sisällöstä, ei siitä, mitä siinä ei ole.
Tuohon Teemulle sanoisin, että kirkkohistoria taitaa olla suosituin aine teologisessa myös Helsingissä. Kiitos paljolti erinomaisten opettajien kuten Jouko Talonen tai Kaarlo Arffman. Itse valitsin kirkkohistorian, kun noi herätysliikkeet ja pietismi kiinnosti, eikä kiinnostus ole vielä mihinkään kadonnut.
Joonalle voisin sanoa, että kyllä vanhoillislestadiolaisuuden tietynlaisen mentaliteetin, syy-yhteyksien jne. ymmärtäminen on todella hankalaa ”ulkopuoliselle”, kuten minä. Toisaalta taas, oma mies tai nainen aivan liian helposti sokeutuu kanonisille, pyhitetyille tulkinnoille. Eikä vl-liikkeestä puheen ollen, voi aivan mitä tahansa tutkimustuloksia saadakaan, muuten on helposti liikkeen ulkopuolella.
Kari-Matti Laaksonen:
”Eikä vl-liikkeestä puheen ollen, voi aivan mitä tahansa tutkimustuloksia saadakaan, muuten on helposti liikkeen ulkopuolella.”
Kari-Matinkanssa samaa mieltä. Kirjoitin tämän saman lauseen oman kommenttini loppuun, mutta riipaisin sen viime hetkellä pois, koska ajattelin, ettei ehkä olisi sopivaa kirjoittaa se heti Joonan hyvän kommentin perään. 😉
Eksegetiikkaan pääsikin sitten ihan vaan ilmoittautumalla.. mutta loppuun niitä opintoja ei sitten ihan niin helposti saanutkaan. Joensuussa ainakin mulla oli siinä mielessä kirkkohistoria menetetty tapaus, että tein koko kirkkohistoriapompsin kirjatentteinä, enkä siksi saanut ketään kiinnostavaa opettajaa tai luennoitsijaa johdattamaan sen ihmeelliseen maailmaan…
Kakkuri kirjoitti asiaa.
Laestadiuksesta on myös objektiivisuuteen pyrkivää opinnäyte-tutkimusta. Sanoisin ihan reteesti mm.
”Lars Levi Laestadius och Lapplands Maria. Åbo 2010.
Sellainen on myös elämäkerta. ”LLL, tiedemies ja pappi”, jossa katsotaan myytin taakse.
Kari-Matti: Annetaan sen LLL:n isän jäädä sivummalle, emme lopultakaan tiedä hänestä niin paljoa.
Kuten yleistä, yksi kirjoittaja lainaa edellisen kirjoittajan subjektiivista päätelmää ja niin myytti ja taru
kovasta juoposta on syntynyt. Olen nähnyt positiivisiakin kommentteja, mutta en nyt muista mistä ne pitäisi kaivaa esille.
Laestadiuksen isästä tiedetään todellakin aika vähän. Jos isästä pitäisi vetää johtopäätöksiä pojan kehitykseen, voisi ehkä nostaa esiin poissa olemisen. Arjeplog on tunnettu hopeakaivoksestaan ja Laestadiuksen isä oli kaivosalalla (Nasafjäll) ennen kuin alkoi uudisviljelijäksi. Alkuperäinen koti ei ollut edes Arjeplogin kirkolla, vaan syrjäisellä Jäkkvikin kylällä. Lars levin ollessa kahdeksanvuotias otti hänen vanhempi veljensä Carl Erik (pappi) nuoremmat veljensä kasvatettavakseen.
Kun on kyseessä ajallisesti hyvin kaukainen henkilö, ovat yksityiskohtaiset tiedot yleensä niukkoja ja ne saavat siksi selityksinä korostetun merkityksen. Ne voivat olla aivan vääriäkin päätelmiä, koska tiedämme niin vähän, siis kokonaiskuva on sirpaleinen.
Tutkijan suhde aatteelliseen tai uskonnolliseen viiteryhmään on moniulotteinen asia.
Ensinnäkin akateemisiin tutkimuksiin, kuten opinnäytteisiin, vaikuttaa tutkimusyhteisö. Varsinkin työtä ohjaavan professorin merkitys on paljon suurempi kuin tutkijan aatteellisen tai uskonnollisen taustan. opinnäytevaiheen jälkeisten tutkimusten osalta pätee jokaisen tutkijan pyrkimys säilyttää kasvonsa kollegojen silmissä.
Toiseksi tutkimus on aina vuoropuhelussa aiemman kirjallisuuden kanssa. Sisäryhmätulkintoja esiintyy muuallakin kuin saman liikkeen kannattajien keskuudessa. ne ovat yleensä voimassa niin kauan kunnes joku kirjoittaa ne nurin. Se uusien löytöjen tekijä voi olla liikkeen sisältä, liikkeestä irronnut tai siihen koskaan kuulumaton. Joka tapauksessa hänen tulee tuntea aiempi tutkimus ja olla vuoropuhelussa sen kanssa.
Kolmanneksi tutkijan suhde viiteryhmään ei ole mikään staattinen tila. Molemmat ovat muutoksessa. Sisällissodan tutkimushistoria on siitä hyvä esimerkki. Jos vertaa vasemmistolaisesti suuntautuneiden historiantutkijoiden teoksia sisällissodasta 30-, 60- 90- ja 2010-luvuilla, näkee suuren vaihtelun, vaikka tutkijat olisivat kaukaa katsottuina ns sisäpiiriläisiä. Tulkinnat muuttuvat, konteksti muuttuu ja tutkijoilla itselläänkin on kasvutarinansa.
Kun jokin aate elää nousukauttaan, se näkyy tutkijoiden otteessa. Voimme vain aavistella ja arvailla, missä kohdin omassa ajassamme on horisontti vinossa.
Lestadiolaisuuden tutkimus ei mielestäni ole testistä selvinnyt mitenkään muita huonommin. Minulla ei ainakaan ole pokkaa alkaa sättiä Pekka Raittilaa ja Jouko Talosta jotenkin kotiin päin vetäneiksi tutkijoiksi. Ari-Pekka Palola ja Seppo Lohi ovat työskennelleet vaikeammassa saumassa, mutta heidänkin kompromettoimisen pitäisi perustua johonkin konkreettiseen. Eli, missä asioissa olisi pitänyt tulkita ja kirjoittaa toisin?
Martti E. Miettisen teoksesta on helpompi löytää puutteita, mutta siinäkään ei ollut kysymys hänen lestadiolaisuudestaan, vaan ennemminkin siitä, että tutkimusmetodit ja mentaliteetti ovat muuttuneet hänen ajoistaan melkoisesti.
Jorma Ojalan kirja Lars Levi Laestadius. Tiedemies ja pappi. 2007 on muuten lukemisen arvoinen ja lukijansa palkitseva. Olen arvostellut sen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirjaan, muistaakseni ihan myönteisesti.
Luuleeko Kakkuri vakavissaan, että joku vanhoillislestadiolainen tutkija (jotka useimmiten ovat samanaikaisesti puhujia omassa liikkeessään) olisi voinut pysyä liikkeessä ja kirjoittaa esim. Miikka Ruokasen ”Jumalan valtakunta ja syntien anteeksiantamus”-tapaisen kirjan? Onko Kakkuri tosiaan vakavasti sitä mieltä, että esim. luterilaista avioliittoteologiaa tutkiessaan vanhoillislestadiolaisen tutkija omaisi tulostensa suhteen ”vapaan ratkaisuvallan”? Esim. Mari Leppäsen pelkkä gradu naispappeuspuheesta vanhoillislestadiolaisuudessa jo herättii vl-liikkeessä voimakasta paheksuntaa.
Tai Teemu Kakkurin oivallinen tuore kirja ”Suomalainen Herätys.” Muuten mukaansatempaavan ja selkeästi ja asiantuntemuksella kirjoitetun sivumäärältään suhteellisen suppean kirjan hiukan pilaa ylenmääräinen Evankelisuutta koskeva lätinä, vaikka muuten kirjoittajan tausta evankelisessa liikkeessä pysyy hyvin piilossa.
Mitä tulee Raittilaan, en ole koskaan ymmärtänyt, miksi välittömästi pitää kumartaa kuola valuen polvitaipeisiin, kun joku mainitsee Pekka Raittilan nimen? En voi kuvitella, että missään muussa historiatieteen haarassa olisi kirjoitettu sellaista unettavaa, talo talolta etenevää jorinaa kuin mitä Raittila tutkiessaan lestadiolaisuuden levinneisyyttä. Sama vaivaa vl-hovihistorioitsija Seppo Lohen väitöskirjaa. Jouko Talonen on viisaasti välttänyt laajemmin tutkimasta Rauhan Sanalaisuutta. Talosen väitöskirjassa on muutamia kohtia, joita olisin tulkinnut toisin. Tarkoitan nk. punatautia lestadiolaisuuden piirissä. Vanhoillislestadiolaisuudesta ja kommunismista on tosin tulossa väitöskirja, vanhoillislestadiolaisen tutkijan, kuinkas muuten:-) ”Leijonankyntensä” Talonenkin on näyttänyt tutkimalla etupäässä muita aiheita kuin lestadiolaisuutta, kuten Latvian kirkkohistoriaa.
Mitä tulee jonkin aatteen nousu- ja laskukausiin, paradigmoihin jne. , niin on selvää, että etenkin sellainen humanistinen tiede kuin historia on lähempänä kaunokirjallisuutta kuin tiedettä tieteen luonnontieteellisessä, positivistiseessa merkityksessä. Kuva tapahtumista on aina ideologinen konstruktio, joka muodostuu ennen muuta tutkijan omassa pikku päässä, johon taas vaikuttavat tutkijan erilaiset sidosryhmät, ajassa vaikuttavat aatteet, ideologiat, sosiaaliset representaatiot jne.
Kirkkohistoria on kirkkohistorioitsijoiden piirissä hauska ja vakavasti otettava asia. Tuskin kuitenkaan mitään muuta tiedettä, edes poliittista historiaa, on vaivannut sellainen vakavasti otettavien tutkijoiden sidonnaisuus niihin taustaryhmiin joita tutkii. Teemu Kakkurinkin sinänsä ansiokas väitöskirja käsitteli, kuinkas muuten, evankelisuutta.
Ohhoh, Kari-Matti innostuikin kommentoimaan. Kunhan toivun Raittilan kritisoimisesta, yritän sano jotain. Huh, otan pari Hota-pulveria ja nitron kielen alle.
Lestadiolaisuuden ja vähän muidenkin liikkeiden historioihin kuuluu myös se lisämauste, että ne kertovat kiistoista ja osapuolijaoista. Toiset teokset on kirjoitettu jonkin osapuolen näkökulmasta ja ehkä sen näkemyksen pönkittämiseksi. Niissä ei yleensä ole kyllä kysymyskään varsinaisista tutkimuksista vaan vaatimattomammista historiikeista.
Mitä tulee itseeni, en sitä mielelläni kommentoi. Totean kuitenkin, että Kari-Matti ei ehkä tiedä, että suhteeni evankelisuuteen on ambivalentti ja komplisoitunut. Yhdistys irtisanoi minut anateemojen saattelemana kesällä 2010 ja olen sittemmin itsekin eronnut sen jäsenyydestä. Vaikka se olikin yksi merkityksellinen vaihe elämässäni, en oikein pidä siitä, että minut aina mielletään siihen viiteryhmään. Sekä väitöskirja että Suomalainen herätys ovat ilmestyneet sen jälkeen eikä jälkimmäisessä ole mitenkään ylenmääräisesti lätinää evankelisuudesta.
Olen kirjoittanut myös saamenkielisistä raamatunkäännöksistä ja Karjalan kirkollisesta jälleenrakentamisesta jatkosodan aikana; opinnäyte oli uuspietismistä. Suurin ja tärkein tähänastinen tutkimukseni koskee Suomen Pipliaseuraa. Se on nyt esitarkastajilla ja ilmestynee lukijoiden iloksi ja kauhuksi toukokuussa.
Teemu, olen anteeksipyynnön velkaa. En tiennut tuota välirikkoa Sleyn kanssa. Vaikka tietysti kommenttien perusteella aina jotain voi rivien välistä aavistella. Suomalainen herätys on hyvä kirja. Tiesin etukäteen melkein kaikki asiat, silti luin sen yhtä soittoa. Voin lämpimästi suositella sitä, jos nyt joku sattuu vielä tämän jo menneen päivän uutiseen täysin liittymättömän kommentin vielä lukemaan.
Kari-Matti:
”Toisaalta taas, oma mies tai nainen aivan liian helposti sokeutuu kanonisille, pyhitetyille tulkinnoille. Eikä vl-liikkeestä puheen ollen, voi aivan mitä tahansa tutkimustuloksia saadakaan, muuten on helposti liikkeen ulkopuolella.”
Perustuuko tuo väite johonkin tutkimukseen, vai mihin? 🙂
Graduvaiheen opiskelijana en kehtaa sanoa itseäni tutkijaksi. Sen voin kuitenkin kertoa, etten pelkää ulkopuolelle joutumista enkä koe painetta päätyä mihinkään ”kanonisiin tulkintoihin” vaikka tutkin lopputyössäni niinkin herkää asiaa kuin 1970-luvun hoitokokouksissa esiintynyttä henkioppia.
Yksikään vanhoillislestadiolainen, jolle olen graduaiheestani kertonut, ei ole yrittänyt ohjata minua mihinkään ”kanoniseen tulkintaan”. Kaikki ovat olleet aiheesta ainoastaan kiinnostuneita. Eräs vl-keskustelukumppanini aivan alleviivasi sitä, että minun on pyrittävä tieteelliseen objektiivisuuteen enkä saa harjoittaa oman liikkeen apologiaa. Hän sattui olemaan SRK:n johtokunnan jäsen.
”Sen verran sanoisin kuitenkin, ettei se välttämättä ad hominem -argumentointia ole, jos epäilee samaan firmaan kuulumisen vaikuttavan tutkimustulokseen ja sen objektiivisuuteen.”
Tausta VOI vaikuttaa negatiivisella tavalla tutkimuksen tasoon, niin lestadiolaisella kuin monella muullakin. Se, että jotain voi tapahtua, ei kuitenkaan tarkoita, että niin välttämättä tapahtuisi. Siksi se, että näin on tapahtunut, pitäisi OSOITTAA ja PERUSTELLA, kuten Teemu oikeutetusti huomauttaa. Pitäisi osoittaa konkreettisia kohtia, joissa tutkija ei ole ollut uskollinen lähteilleen.
Jos kriitikkö ei osoita eikä perustele väitettään vaan tyytyy vain heittämään varjoa tutkija työn ylle viittaamalla hänen taustaansa, on kysymys halpamaisesta ad hominem-argumentaatiovirheen käyttämisestä.
Kiitos Joona tarkennuksesta:-)
Minulla on enemmän kuin pelkkä aavistus siitä, että Sinun gradustasi tulee poikkeuksellisen merkittävä tutkimus pro gradu-opinnäytteeksi. Lisäksi en lainkaan epäile, että sinuun pyrittäisiin vaikuttamaan tms. Miksikö näin on?
No siksi, koska: henkioppi 1970-luvun hoitokokouksissa SRK-vanhoillisuudessa ei enää ole ”herkkä aihe.” Päinvastoin: joitakin maallikkosaarnaajajääriä lukuunottamatta aihe lienee SRK:n johdonkin suunnalta tutkittavaksi, ja objektiivisesti tutkittavaksi, mitä toivottavin.
Mutta, mitäpä jos tutkisit jotain todella herkkää aihetta: esimerkiksi vaikkapa nyt ja lähivuosikymmeninä äärimmäisen arkaa kysymystä homoseksuaalien asemasta vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä. Tai ehkäisykysymystä. Puhumattakaan siitä, että tutkisit vl-liikkeen sakramenttiteologiaa, ja tuloksissasi joutuisit toteamaan sen epäluterilaiseksi ja tunnustuskirjojen vastaiseksi (en tietenkään rohkene epäillä, että näin olisi, tämä tuulestatemmattu olettamus vain keskustelun vuoksi):-) Tällöin luulisin, että puhujapenkki allasi hiukan huojuisi:-) Vl-liikkeessä on luullakseni lukematon määrä asioita, joita voi, toisin kuin yleisesti otaksutaan, perustellusti kyseenalaistaa. Sitten on taas niitä, joita ei voi. Se on hierarkisten, totalitaaristen totuusyhteisöjen, suhteellisen suvaitsevaistenkin sellaisten, hiukan synkeä varjopuoli.
Joona, tarkoitin lähinnä sitä, että jätetään kokonaan tutkimatta ja käsittelemättä seikat, jotka ovat liian kiusallisia tai liian vaikeita itselle tai taustayhteisölle. Viittaan lisäksi tähän: ”Eikä vl-liikkeestä puheen ollen, voi aivan mitä tahansa tutkimustuloksia saadakaan, muuten on helposti liikkeen ulkopuolella.” (Laaksonen)
Joona puhuu ”uskollisuudesta lähteille.” Jos nyt ei otaksuta, että lähteitäkin luetaan Pyhän Hengen valaisemina, niin silloin on pakko todeta, että niitä paitsi valitaan, myös tulkitaan.
Merkkejä menneisyydestä löytyy joskus enemmän, toisinaan vähemmän. Lähihistoriasta niitä löytyy enemmän. Tutkija joutuu valitsemaan lähteensä. Käytännössä ”uskollisuus lähteille” on jatkuvaa valintaa ja tulkintaa. Pahimmillaan homma on sitä, että tutkija ei edes tajua valikoineensa tutkimansa lähteet, puhumattakaan, että olisi edes orastavasti perillä niistä viitekehyksistä, joiden puitteissa niitä tulkitsee. Historiaa ”wie es eigentlich gewewen ist”, ei ole ollut olemassa historioitsijoille enää vuosikymmeniin, pahoin pelkään, että lähivuosikymmeninä kirkkohistorioitsijatkin havahtuvat siihen. Käsitys jostakin menneisyyden tapahtumakulusta on aina enemmän tai vähemmän tutkijan omassa pikku päässä omien ideologisten ennakko-olettamustensa perusteella ehdollistama konstruktio. Se ei kuitenkaan ole mielivaltainen konstruktio, koska sen täytyy olla pätevästi perusteltu ja siihen toki vaikuttaa (hiukan) myös valikoiduista lähteistä luettu (ja tulkittu) uusi informaatio.
SRK julkaisi vastikään artikkelikokoelman ”Ikkunoita erilaisiin elämäntilanteisiin”, jossa nimimerkki Topias kertoo hyvin avoimesti ja suorapuheisesti elämästään homoseksuaalina vanhoillislestadiolaisena. Vastaavanlaisia puheenvuoroja on julkaistu aiemminkin esimerkiksi Päivämies-lehdessä. Homoseksuaalisuus on siis herkkä aihe muttei kuitenkaan tabu tässä yhteisössä.
Todennäköisesti lähiaikoina valmistuu vl-teologianopiskelijan tekemä gradututkimus Erkki Reinikaisen kasteteologiasta. Uskon sen olevan korkeatasoinen eivätkä tutkimustulokset ole mitään ”kanonisia tai pyhitettyjä”, jos eivät tuhoisiakaan vanhoillislestadiolaisen sakramenttiteologian kannalta.
Jokaisella yhteisöllä on tietysti omat herkät aiheensa – muillakin kuin vanhoillislestadiolaisilla. Kesällä Hesarissa julkaistiin pitkä juttu naisten ja äitien perheväkivallasta. Siinä haastateltu tutkija kertoi, että eräät feministijärjestöt olivat yrittäneet estää aiheen tieteellisen tutkimisen. Eräs ystäväni, joka tuntee monia ”SRK:n kriitikkoja” kertoi, että heidän keskuudessaan on yhä vaikeampi sanoa ääneen vastustavansa vaikkapa aborttia tai naispappeutta. Vaikka kriitikot siis alun alkujaan nousivat vanhoillislestadiolaisuuden konservatiivista konsensusta vastaan, heidän keskuuteensa on ilmeisesti aika nopeasti muodostunut oma liberaali konsensus, joka voi olla tukahduttava sekin.
Yhteisön olemassaolo vaatii asioita, jotka yhdistävät sitä ja jokaiselle yhteisölle on totta kai ongelmallista, jos sen jäsen avoimesti irtisanoutuu niistä. Tämä koskee pohjimmiltaan kaikkia yhteisöjä. Siksi kannattaa olla varovainen jaotellessaan yhteisöjä ”hierarkisiin ja totalitaarisiin” ja ”vapaamielisiin”. Tällöin voi jäädä huomaamatta se, että ne ”vapaamielisetkään” yhteisöt eivät välttämättä ole niin vapaamielisiä. Niissäkin elävä ”hierarkisuus ja totalitarismi” voi jäädä piiloon.
Minusta vanhoillislestadiolaisuus on hierarkinen, totalitaristinen totuusyhteisö: sillä on kattava maailmanselitys, jota se pitää totuutena, se on eksklusivistinen (tätä totuutta ei muualta käytännössä löydy) ja sillä on erikseen itseään täydentävä, sukupuolittunut suppea joukko, joka hoitaa tulkitsijan, opettajan ja selittäjän virkaa.
Vaikea kuvitella, että yksikään ”feministijärjestö” tai ”SRK-kriitikkojen yhteisö” täyttäisi mitään edellä mainittua tunnusmerkkiä.
Lestadiolaisuudessa homoilu nähdään nähdään syntinä, myös avioliitossa. Ei vl-yhteisössä voi elää ”homona.” Jos 100 000:n ihmisen yhteisöstä joku homoseksuaali selibaattiakrobaatti kuriositeettimaisena esimerkkinä löytyy, ei se kovin paljoa todista.
Tämä menee jankkaamiseksi taas eikä ehkä kannata jatkaa.
Kanonisoituja tulkintoja löytyy kaikista kansanliikkeistä. Useinkaan ne eivät ole vain liikkeen itsensä varjelemia vaan osa yhteistä traditiota. Vanhastaan niiden puutteena on ollut piittaamattomuus kontekstista. Vanhempi historia-ajattelumme suosi kerrallisia tapahtumia ja merkkihenkilöitä.
Herätysliikkeiden suhteen tämä on tarkoittanut Liisa Eerikintyttären heräämistä Santtiossa, Laestadiuksen ja Lapin Marian kohtaamista Åselessa, Telppäsniityn heinäväen kaatumista, Hedbergin pappilakookemusta Raippaluodossa ja Urho Muroman kääntymystä Helsingin Johanneksen kirkossa 1912. Näistä on tullut osa traditiota, ne eivät ole enää niinkään liikkeen historiaa vaan liikkeen sanomaa.
Uutisen pääteesi on mielestäni jossain määrin vanhentunut tai ainakin usein toistettu. Laestadiuksen tiedemiesura ja saamelaistausta eivät ole mitenkään vaiettuja tai unohdettuja. Jos minun pitäisi sanoa pikahaastattelussa viisi asiaa Laestadiuksesta, olisi mukana aivan varmasti 1 kasvitieteilijän ja 2 etnologin ura, 3 La Recherche retkikunta ja Ranskan kunnialegioonan ritarius, 4 merkitys parannus- ja raittiussaarnaajana sekä 5 uskonnonfilosofia.
Noita seikkoja ei herätysliikekeskustelu ole paljon harrastanut, mutta eivät ne siihen kuulukaan. Laestadius ja lestadiolaisuus ovat eri aiheita. Molemmat kyllä alkavat L-kirjaimella. Jos lestadiolaisuus-keskustelussa yleensäkään pitäisi käsitellä henkilöitä, olisi Juhani Raattamaa ensisijainen kohde. Sitten Joonas Purnu, Antin-Pieti, Hanhi-Pieti, Juhonpieti, ies-Pieti, Iihka-Pieti ja Pieti. Sitten Parka-Heikki, Paksu Feetu ja myöhemmistä Runtti, Typpö ja Jussila.
Heikki Saaresta pitäisi saada ehdottomasti (dogmaattis-)kirkkohistoriallinen tutkimus. Saari oli niin keskeinen henkilö SRK-vanhoillisuudessa toisen maailmansodan jälkeen, etenkin 1960- ja 1970-luvuilla, että SRK-vanhoillisuudesta on vaikea saada mainittuina vuosikymmeninä mitään käsitystä ilman Saaren osuutta.
Kari-Matti Laaksonen:
”Heikki Saaresta pitäisi saada ehdottomasti (dogmaattis-)kirkkohistoriallinen tutkimus. Saari oli niin keskeinen henkilö SRK-vanhoillisuudessa toisen maailmansodan jälkeen, etenkin 1960- ja 1970-luvuilla, että SRK-vanhoillisuudesta on vaikea saada mainittuina vuosikymmeninä mitään käsitystä ilman Saaren osuutta.”
Edelleen samaa mieltä Kari-Matin kanssa. Lukiessani Teemu Kakkurin Pieti-listaa, Heikki Saari tuli ensimmäisenä minunkin mieleeni listan jatkoksi. Teemun perspektiivi oli ehkä kauemmas historiaan. Heikki Saaren kohdalla kyse onkin juuri ja ainoastaan SRK-lestadiolaisuudesta, ei muista L-suuntauksista. Mutta SRK-lestadiolaisuus Heikki Saaren jälkeen ei mielestäni ole ollutkaan lestadiolaisuutta muutoin kuin nimensä loppuosan osalta.
Laestadius taisi olla ensimmäinen, joka puhui ilmastomuutoksesta. Hän oletti muutosten syntyneen jonkun kosmisen tekijän vaikutuksesta.
Saamelaisuuden ja yleensä siperialaisen shamanismin tutkijana Juha Pentikäinen tietää, että nuo kansat ja siis myös Suomen saamelaiset eivät ole patriarkaalisia vaan matriarkaalisia.
Erityisesti isoäideillä on valta ainakin suvun tärkeistä asioista, kuten avioliitoista, päätettäessä. Onhan luonto kaikkineen saamelaisille Äiti (Mattarahkka).
Kun Laestadiuksen äiti oli saamelainen, Lars jo pienestä pitäen on imenyt itseensä matriarkaalisen ja feminiinisen perinteen, jossa suvun keskeisin henkilö on isoäiti, joka tavallaan edustaa Luojaa (luontoa, maaemoa). Oli siis Maallinen vanhin (isoäiti) ja Taivaallinen vanhin (Jumala), joka rakastaa kuin isoäiti.
Ei Laestadiuksen näkemystä voi pelkän Raamatun suomennoksen perusteella hyljätä:
http://www.google.fi/url?sa=t&rct=j&q=&esrc=s&source=web&cd=1&ved=0CCAQFjAA&url=http%3A%2F%2Fwww.tasa-arvo.net%2Ftyokirja%2FTyokirja.pdf&ei=iuKTVNj4OaLIyAPZ64LIDQ&usg=AFQjCNGWFkENV17NxCTMh58cBcoFdaFibA&sig2=pI7vkN9QOva5rjog7zAJ4g&bvm=bv.82001339,d.bGQ
mistä lainaus:
Hepreankielinen nimi, jota Jumala käytti esitellessään itsensä Abrahamille on El Shaddai. Se on
yleensä muotoiltu Jumala (El) Kaikkivaltiaaksi (Shaddai) tai joskus “Vuoren Jumala”. Mutta
Shaddai on ”vuori” kuten “Grand Tetons” on vuori: kuva vuoresta on kuva naisen rinnasta
(grand tetons tarkoittaa ”isot rinnat” ranskaksi). Sana shaddai on johdettu sanasta shadu, “rinta”
hepreankielellä. Kirjaimellisesti käännettynä El Shaddai olisi hän jolla on rinnat. (Scofield Bible,
1917; Jukes, 1967 [1888]; Parkhurst; The Companion Bible.)
Sen lisäksi että paljasti itsensä Abrahamille El Shaddaina, Jumalaan on viitattu tällä nimellä
Jobin ja Ruutin tarinoissa sekä lukuisissa muissa Raamatun kohdissa.
7. Mitä kuva Jumalasta El Shaddaina kertoo meille Jumalan luonteesta ?
Kaikkein osuvin käännös El Shaddaille voi olla sellainen, joka välittää kuvan
Jumalasta ravitsijana; kaikkiriittoisena; tyydyttäjänä: Jumala, joka oli kaikki
Abrahamille, Ruutille ja Naomille sekä Jobille.
(Scofield Bible, 1917; Jukes, 1967 [1888]; The Companion Bible)
8. Korvaa seuraavien jakeiden kohdalla “Jumala, Kaikkivaltias” jollakin näistä:
kaikkiriittoinen, tyydyttäjä tai ravitsija. Sopivatko nämä korvikkeet katkelmiin
paremmin kuin meidän normaali mielikuvamme “Kaikkivaltiaasta Jumalasta”?
Törmäsin fb:n nettikeskusteluissa siihen Raamatun kohtaan 1.Moos.17:1, missä Jumala puhuu Abrahamille ja esittelee itsensä tuolla Shaddai-nimellä: אֲנִי־אֵ֣ל שַׁדַּ֔. Ao.kohta on äärimmäisen mielenkiintoinen, monitulkintainen ja vaikea eivätkä mitkään käännökset tunnu tekevän sille täyttä oikeutta.
Juuri sitä tarkoitin tekstilainauksella, ettei ole järkevää hakata oppejaan kiveen, kun kukaan ei kuitenkaan ymmärrä, niin kuin ymmärtää pitää.
Ihmetyttää Vaahtorannan Luther-säätiön oppi miespappioppi, joka nojaa katolista lukutapaa tukevaan Ut:n suomennokseen. Sama koskee lestadiolaisuutta. On siten luontevaa, että Luther-säätiön ja lestadiolaisuuden opillinen pohja on katolisuuden ydintä.
Enemmän tällainen lähestymistapa kertoo heikosta Raamatun tuntemisesta kuin hyvästä. Kuitenkin nämä liikkeet liputtavat juuri Raamattu uskollisuudellaan. Asenne kertoo ylpeydestä, joka väistämättä tulee murentumaan sitä mukaa kuin ymmärrys Raamatun alkuperäisistä merkityksistä selkenee, niin heprean kuin kreikan osalta.
Mutta kuten lakijuutalaisuus, niin lestadiolaisuus, katolisuus kuin Luther-säätiö asenteidensa perusteella tulee taistelemaan totuutta vastaan loppuun asti. Liikkeiden ukkoköörit eivät halua luopua uskonnollisuuden avulla saavuttamastaan vallasta.
Minusta tämä asia alkaa mystifioitua. Pian häntä heiluttaa koiraa.
Anna Magdalena Johannsdotter ei ollut saamelainen, vaan hänessä oli saamelaista verta.
Nainen oli köyhän uudistilallisen tytär, eikä hän vaaleatukkaisena ja sinisilmäisenä minusta ole näyttänyt saamelaiselta. Saamelaiset olivat siellä tummia.
Hän avioitui LLL:n isän kanssa nelikymppisenä, ja sitä ennen hän oli ollut piikana.
Myös Lars Levin isän puolelta tuli saamelaista perimää, kun isoäiti – Lyckselen kirkkoherran puoliso – oli saamelainen.
Taivaallinen Vanhin on Laestadiuksen tapa selittää sovitusoppiaan ja Jumalan rakkautta.
Ihan tuntematonta tuo ei ole Lutherillakaan, asia tulee esiin 1. Joulupäivän saarnassa Kirkkopostillassa – annoin eilen itselleni erään asianharrastajan kertoa.
Pekka Raittila. Eikö hän hallinnut aiheensa läpikotaisin? Eikö se ole ihailtavaa ?
Miksi väheksyä miehen työtä?
Minulle oli aikoinaan suurta iloa Laestadiolaisuuden Bibliografiasta ja Matrikkelista ja Lestadiolaisuuden historiasta vuoteen 1860. Ajattelen, että pitäjäkohtaisista tiedoista on iloa siihen, mitä ei vielä ole
tutkittu. Tornionlaakson herätyksen juurien selvittäminen on vielä auki – kenties hamaan maailman tappiin.
Joo, mutta ehkä pikkuhiljaa voimme haudata myös Raittilan tutkimukset, kirkkohistorian tutkimusaseman odotusraiteella on niin paljon muuta tärkeämpääkin tutkimista kuin selvittää ”Tornionlaakson herätyksen juuria”, aihetta sinänsä mitenkään väheksymättä.
Minulle Raittila oli nimenomaan opettaja. Hänen kollokviostaan ja dosentinluennoiltaan ei halunnut olla kertaakaan pois. Sitten kun luentopäivän iltana Temppeliaukion kirkon aulassa Raittila puristi kättä ja sanoi Jumalan terve, niin uranvalintani oli valmista kauraa.
Olin Kaarlo Arffmanin graduseminaarissa. Kun Arffman kuvaili muutamalla sanalla esimerkiksi Kainuun vanhaa herännäisyyttä, alkoi hiki valua, kun tuntui kuin olisi itse istunut seuroissa talvihämärillä ylilämmitetyssä tuvassa Ristijärven perukoilla.
Uskon, että Laestadius-tutkijoita Tornionlaakson herätysten genetiikka kiinnostaa.
Kansanhurskauden ilmiöt ovat monesta yhtä kiehtovaa kuin folklore.
Siitä huolimatta, vaikka aika muuttuu. eivät Raittilan tutkimukset jouda roskakoriin. Hän teki samanlaisen perustyön kuin omalla tutkimusalallaan Samuli Paulaharju. Meni kansan pariin ja pieniin arkistoihin.
Voimme hyvin sanoa., että ”yksi mies meille juoksemalla keräsi kaiken”.
Minua aihe kiinnostaa, muut tutkikoot sitten vaikka sen kaapin ovien aukeamista….
Kyllä mä luulen, että uskontotieteen emeritusprofessori Pentikäinen jotain Laestadiuksestakin tietää. Vanhaa vanhoillislestadiolaista sukua. Pentikäinen&Pulkkinen muuten kuvaavat LLL:n isän väkivaltaiseksi ja juopoksi ja viittaavat siinä Lars Lewi Laestadiuksen omaan todistukseen asiasta(ks. esim. Pentikäinen&Pulkkinen 2011, 166). Samoin Pentikäinen&Pulkkinen pitävät Laestadiuksen saamelaisuutta itsestäänselvänä, siinäkin viitaten rovastin omaan todistukseen.
Laestadiuksen kirje 1823 hauskanpitokumppanilleen C. A. Gottlundille (joka muun muassa keräsi seksiaiheisia runoja!) suomeksi käännettynä, alkuperäinen oli luulajansaameksi:
Sinä olet suomalainen kiireestä kantapähän,
ja minä puoliksi saamelainen.
Ennen pidimme yhdessä hauskaa Uppsalassa,
ja taas matkasimme kumpikin äidinmaahamme.
Aiempiin tässä ketjussa olleisiin kommentteihin liittyen tuli mieleeni kysyä, onko jollakin teistä uudempaa tietoa siitä, missä vaiheessa SRK:n uusimman historiikin kirjoittaminen on tällä hetkellä? Minulla on vain tieto, että se olisi käynnistetty joitakin vuosia sitten ja Ari-Pekka Palola olisi sitä kirjoittamassa, mutta että sen kirjoittaminen olisi keskeytynyt tai keskeytetty. Tämä historiikki ajalta 1960- kiinnostaisi minuakin erityisen paljon.
Toisaalta voin ymmärtää, ettei sen kirjoittaminen ole kovin helppoa kenellekään. Ensiksikin sen vuoksi, että SRK ei avaa omia eikä rauhanyhdistysten arkistoja kenelle tahansa ja on epäselvää, mitä tietoja arkistoissa on enää jäljellä SRK:n lähettämän arkistojen tuhoamiskäskyn jälkeen. Ja vieläkin vaikeammaksi historiikin kirjoittaminen on tullut ja tulee muiden samaa aikajaksoa käsittelevien oheistutkimusten myötä. Tarkoitan näillä Lapin yliopistossa jo tehtyjä ja vireillä olevia tutkimuksia sekä Johanna Hurtigin tutkimusta ynnä muita aikalaiskertomuksia, joita ilmestyy koko ajan lisää. Oma käsitykseni on, että uusin historiikki jää meiltä lukematta ja se kirjoitetaan vasta kun viimeisetkin ajassa vaikuttaneet henkilöt ovat siirtyneet ajasta ikuisuuteen.
Älä ota Jussi tätä henkilökohtaisesti äläkä besserwisserisminä. Opastan tätä mielelläni kaikille luoduille joka käänteessä:
Historiikki on eri asia kuin historia. Historiikki on suppea yleiskatsaus yhden laitoksen, yrityksen, seuran, kunnan ym vaihesta. Siinä ei tarvitse ottaa juuri huomioon kontekstia eikä ajankuvaa. Joskus historiikkia sanotaan kepeäksi. Painettuna se on usein kuvateos. Historiikkissa ei ole nootitusta eikä sen laatimiseen käytetä varsinaisia tieteellisiä metodeja.
Ari-Pekka Palolan kaksi SRK:n historiaa käsittävää tutkimusta ovat mielstäni olleet pätevää, hyvää historiantutkimusta. Tietysti SRK on ollut palkanmaksajana ja kustantajana. Se on vähän sama, kuin että lääketeollisuus rahoittaa kliinistä lääketutkimusta. Se ei tee tutkimuksesta sinänsä huonoa, mutta toki maksaja kannattaa tutkimusta luettaessa pitää mielessä.
Muutoinkin kannatan sitä, että tutkija mahdollisimman avoimesti esipuheessa toisi esiin oman taustansa. Tahtoo vain olla niin, että mitä enemmän sitä ”taustaa” on, sitä vähemmän sitä tuodaan esiin.
No, en tietenkään ota henkilökohtaisesti, Teemu. Mielipidekysymyksiähän nämä vain ovat.
Käytin tarkoituksella sanaa historiikki ihan vaan siksi, että kun firman oma mies tekee firman pyynnöstä ja firman kustantamana jonkin selvityksen tai ”tutkimuksen”, ei voida lähtökohtaisesti olettaa, että tapahtumia käsiteltäisiin neutraalisti ja objektiivisesti. Lopputulos ja johtopäätökset kun ovat jo ennalta sovittu ja päätetty jo työtilausta tehdessä ja viimeiset viilaukset tehdään tilaajan kanssa yhdessä ennen opuksen julkaisemista. Näin varsinkin autoritäärisesti epädemokraattisesti johdetun firman ollessa kyseessä. Rohkenen epäillä, että ehkä et Teemu sittenkään kovin hyvin tunne niitä mekanismeja ja toimintaperiaatteita, joilla SRK-lestadiolaisuudessa on totuttu toimimaan 1960-luvun jälkeen.
Kuten jo aiemmin sanoin, en millään jaksa uskoa, että uusin historiikki, historiaselvitys tai -tutkimus 1960- valmistuu meidän aikanamme. Jos tämä tehtäisiin nyt täysin avoimesti ja rehellisesti, se olisi samalla tuon nykyisen firman muistokirjoitus. Ainakaan liike ei voisi jatkaa enää sellaisena kirkon herätysliikkeenä, jollaisena se tällä hetkellä mieluusti halutaan nähdä.
Jussi voi olla oikeammassa kuin minä, mutta totean senkin, että olen ollut viimeisten parin vuoden aikana ällikällä lyöty SRK:n suhteen. Ja aina positiivisesti. Toinen asia on vielä se, että tutkijalla on sidonnaisuus myös tutkimusyhteisöönsä päin. Yhteisö toimii ikään kuin tilintarkastajana, eikä ihan mitä tahansa voi enää julkaista. On myös tapana, että tutkimusten ohjausryhmänä toimii ammattilaisia yliopistopiireistä, joka osaltaan varjelee ylilyönneiltä.
Jussi tosiaan voi olla oikeassa. Toisaalta: melkein kaikki, mikä liittyy 1960-1980-lukuun on jo tavalla tai toisella tiedossa. Tuossa aiemmin ”hiukan” kritisoin liikkeen omia tutkijoita, mutta on sanottava Ari-Pekka Palolan SRK-historiatutkimuksia oli ilo lukea. Olen varma, että kolmas osa tulee, kun se on valmis.
Liikkeen johtotasolla ilmeisen hyvin tajutaan jonkinlaisen tilinteon välttämättömyys ja väistämättömyys.
”…olen ollut viimeisten parin vuoden aikana ällikällä lyöty SRK:n suhteen. Ja aina positiivisesti.” (Kakkuri)
Niin minäkin. 🙂 Mutta kun se lähihistoria kaikkine mielettömyyksineen on vielä avaamatta.
”….. melkein kaikki, mikä liittyy 1960-1980-lukuun on jo tavalla tai toisella tiedossa……Liikkeen johtotasolla ilmeisen hyvin tajutaan jonkinlaisen tilinteon välttämättömyys ja väistämättömyys.” (Laaksonen)
Toki paljon jo tiedetään, mutta ei vielä läheskään kaikkea. Toivottavasti tämä tajutaan ja tähän löytyy riittävästi rohkeutta ja nöyryyttä.