”Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi” (Matt. 6:21). Missä sydämesi, siellä on myös kotisi.
Voiko kirkko olla koti jossa sydän lepää?
Ajattelen, että kirkko on rakennettu Jumalan kunniaksi, mutta valettu ihmistä varten.
Kirkko on parhaimmillaan pala taivasta maan päällä, upeimmillaan monenkirjava perhe.
Osataan iloita, surra ja olla. Mutta mikä tekisi kirkosta kodin?
Olen joskus asunut soluasunnossa. Solussa jokaisella asukkaalla on oma huoneensa,
mutta keittiö ja olohuone ovat jaettuja. Yhteisiä ovat ne tilat, jotka luovat yhteisöllisyyttä ja
vahvistavat yhteenkuuluvuutta. Mutta ihminen kaipaa omaa tilaa. Paikkaa jossa voi levähtää,
olla turvallisesti oma itsensä. Siksi solussa on jokaisella oma huone.
Voisiko kirkko kotina olla soluasunnon kaltainen? Paikka josta löytyy tilaa myös itselle.
Johon voisi jättää oman kädenjälkensä, olla turvallisesti sellainen kuin on.
Kirkon perusluonne ei muuttuisi. Jumalanpalveluksen ravitseva yhteisöllisyys ja
olohuonemainen kokoava toiminta jatkuisi. Kylkeen muodostuisi ehkä omakohtaisuutta,
kenties omaleimaisuutta. Enkä nyt puhu kuppikunnista tai nurkkamessuista,
vaan tilasta olla oma itsensä. Pelkäämättä toisen tuimaa katsetta, tuomiota – vailla oikeutusta.
Pala taivasta maan päällä ja levollinen sydän. Koti joka kertoo ihmisestä itsestään. Kirkko?
Mitä Jeesus sanoikaan: ”Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Minun isäni kodissa on monta huonetta” (Joh.14:1-2). Voisiko tämä soluasunnon kaltanen koti olla totta jo nyt?
Oivaltavaa pohdintaa. Uskon, että taivaassa tämä kyllä toteutuu, sinnehän luvataan pääsy kaikkien kirkkokuntien ja uskonsuuntien Kristukseen turvaaville (Room. 10:13). Mutta voisiko se toteutua jopa tässä riitaisassa Suomen ev.lut.kirkossa?