Kirkko valtion synnyn kätilönä

Kuluneena vuonna on vietetty Pähkinäsaaren rauhan (1323) 700-vuotismuistovuotta. Ollaan myös valmistautumassa kirkollisen hallinnon eli ennen muuta Turun tuomiokapitulin 750-vuotisjuhlaan 2026. Yhteys näiden kahden juhlan välillä tulee siitä, että ns. ristiretket eli läntinen katolisen kirkon lähetystyö, johon kytkeytyi myös Ruotsin kruunun mahdin levittäminen, merkitsi Ruotsin alueen laajenemista valtakunnan itäisestä osasta ensin Aurajokisuulta Hämeeseen Birger jaarlin johdolla n. 1239 ja sitten Karjalaan, mihin marski Torkkeli Knuutinpoika perusti Viipurin linnan 1293. Tämä tapahtumaketju luonnollisesti herätti vastarintaa, ja kuluttavia hävitysretkiä tehtiin puolin ja toisin. Vihdoin kuitenkin saavutettiin kaivattu rauha.

Laatokan Karjalasta Pohjanlahden rannalle kulkenut Pähkinäsaaren rauhan raja turvasi jokseenkin rauhallista yhteiseloa Ruotsin ja Novgorodin, sittemmin Moskovan välillä. Iivana Julman (1530-1584) aikana Moskovan valtakunta pyrki merkittävästi laajentumaan ja rauha alkoi rakoilla, joten niin Turun piispat Mikael Agricola (1557) kuin Paavali Juusten (1570-71) joutuivat toimimaan Ruotsin kuninkaan valtuuskunnassa, joka pyrki solmimaan rauhaa. Juusten joutui kumppaneineen myös kärsimään vankeutta, kun tsaari Iivana kosti lähettiläidensä kohtelun mielenhäiriöön joutuneen kuningas Eerik XIV:n hovissa.

Pähkinäsaaren rauhan raja kytkeytyy paitsi Ruotsin valtakunnan myös katolisen kirkon levittäytymiseen. Ns. ensimmäinen ristiretki, jonka mukaan piispa Henrik ja kuningas Eerik tulivat Suomeen 1157 kristinuskon ja kruunun asemaa vakiinnuttamaan, on statukseltaan epävarma. Joka tapauksessa se kytkeytyy eurooppalaisen lähetystyön historiaan ja sitä kautta Euroopan syntyyn, mistä Christian Krötzl on ansiokkaasti kirjoittanut (2004). Suomen historian lehtori Mika Kallioinen kirjoittaa myös kiinnostavasti kirjassaan Kirkon ja kruunun välissä (2001): ”Tämän päivän Eurooppa on pitkälle keskiaikainen luomus, jota olisi mahdoton kuvitella ilman katolisen kirkon pohjustamaa yhteistä kulttuuriperintöä. Suomelle keskiaika oli vielä selvemmin suurten muutosten kausi kuin monille muille maanosan kolkille, koska tuolloin alue kytkettiin osaksi Ruotsin valtakuntaa ja muun Euroopan yhteyttä… Pähkinäsaaren rauha merkitsi symbolista päätöstä Ruotsin itäiselle laajentumiselle… Raja ei erottanut vain valtakuntia vaan siitä tuli myös kahden uskontokunnan ja kulttuurialueen jakaja. Suomi jäi Pohjolassa kristikunnan äärimmäisellä reunalla sijainneeksi katolisen kirkon ja läntisen maailman etuvartioksi. Asema on ohjannut maan kohtaloita läpi myöhemmän historian…”.

Konstantinolaisen käänteen mukanaan tuoma perintö, joka sinetöi kirkon ja valtion läheisen yhteyden Euroopassa, tuli näkyviin myös lähetystyön historiassa. Mika Kallioisen mukaan: ”Suomen ’valtaus’ ei ollut erityistapaus vaan osa yleiseurooppalaista ekspansiota. Kirkko ja taloudelliset verkostot levittäytyivät keskusalueilta periferiaan, kohti pohjoista, itää ja muita reuna-alueita. Levittäytymisen strategiana oli useimmiten kirkon liittoutuminen vahvojen paikallisten hallitsijoiden kanssa. Monissa tapauksissa hallitsijat muodostivat kirkon tuella valtakuntia, kuten tapahtui Itä-Euroopan ja Venäjän ohella myös Tanskassa, Norjassa ja Ruotsissa. Maallinen ja kirkollinen valta etenivät siis käsi kädessä. Voidaan sanoa, että Eurooppa syntyi juuri tämän prosessin myötä. Ekspansiossa kirkollinen organisaatio oli vahvempi osapuoli: se saattoi tukeutua kirjoitettuun sanaan, kansainvälisiin verkostoihin ja ennen kaikkea pyhyyttä edustavaan ylimaalliseen mahtiasemaansa. Tämän vuoksi aluksi keskeisempää kuin Suomen alueen kytkeytyminen Ruotsiin oli liittyminen Lundin ja sittemmin Upsalan arkkihiippakunnan alaisuudessa Rooman kirkkoon, ja lopulta oman hiippakunnan muodostuminen. Esivaiheessa nimenomaan kirkko vaikutti valtion rakenteiden syntyyn. Kuninkaan valta oli mahdollinen vasta kun valtio alkoi olla hahmollaan.” (Kallioinen 2001, 20-21)

Keskiajan mahtipaavi Innocentius III otti 4.4.1216 päivätyllä kirjeellään Ruotsin valtakunnan suojelukseensa ja lupasi myös nimittää Ruotsin kuninkaan valtapiirissä olevaan maahan (Suomi/Itämaa) yksi tai kaksi Upsalan arkkipiispan alaista piispaa. Näin hän tunnusti Suomen kuuluvan Ruotsin yhteyteen. Turussa oli 1200-luvun suhteellinen rauhantila ennen 1290-luvun levittäytymisen nostattamia kärhämiä tehnyt mahdolliseksi tuomiokirkon rakentamisen, jonka 1318 novgorodilaiset vielä polttivat. 1200-luvun lopulla Turun seudun piispa sai nimityksen Turun piispaksi. Hän ei enää ollut lähetyspiispa. Kirkolliset rakenteet alkoivat vakiintua.

Vuodesta 1276 lähtien Turussa toimi myös tuomiokapituli. Tämä on siis 750-vuotisjuhlan aihe. Merkittävää alueen kirkollisen ja muun itsenäisen kehityksen kannalta oli se, että kun tuomiokapitulin jäsenet saattoivat valita riidattomasti uuden piispan joko tältä tai emämaan puolelta Pohjanlahtea, voitiin estää oloja tuntemattoman henkilön nouseminen piispaksi. Vähintäänkin itsetunnon kannalta tämä oli merkittävää. Joskus toki ulkopuolisen näkökulma voi avata uusia tervetulleita näkökulmia. Tärkeää tuossa vaiheessa oli kuitenkin varteenotettavien kandidaattien kasvattaminen myös kotihiippakunnassa. Merkittävää oli myös tuomiokapitulin mukanaan tuoma ”eurooppalainen, sovittujen muotojen ja sääntöjen mukainen hallintokulttuuri”, joka alkoi vakiintua Suomessa (Kristinuskon historia 2000).

Kirkon tai yleensä uskonnon ja kulttuurin vuorovaikutus näyttää olevan varsin luontaista eri yhteiskunnissa. Eurooppalainen, 30-vuotisen sodan (1618-48) vauhdittama uskonnon yksityistyminen on ollut globaali poikkeus, eikä Euroopassa monine kirkkoineen ja kristinuskon tuntuvan kulttuurivaikutuksen vuoksi uskonnon ja politiikan steriili erottaminen ole koskaan toteutunut. Uskonnonvastaiset diktatuurit, joilla on oma totalitaristinen arvoperustansa, ovat sitten asia erikseen. Globaalisti uskonnonvapaus on heikentynyt viime vuosina. Historiallisena prosessina uskonnonvapauden vahvistuminen on ollut tervetullut tapahtumaketju ja antanut periaatteellisella tasolla tilaa paitsi eri uskonnoille myös niille, joilla ei ole uskonnollista vakaumusta. Perusvapaudet ovat myönteisesti rakentaneet vapauden ilmapiiriä. Ketään ei voi pakottaa uskomaan. Se on esimerkiksi kristinuskon perusnäkemysten vastaista. Usko on Pyhän Hengen työtä sanan ja sakramenttien ja kristittyjen yhteyden kautta. Jo Kaarle Suuren aikaan 800-luvun alussa havaittiin, että sivistyksellinen ja kasvatuksellinen tie on hedelmällisempi kuin väkivaltainen pakottaminen. Seurauksena oli karolinginen renessanssi. Kaikki eivät valitettavasti tätä periaatetta sittenkään noudattaneet.

Uskonnon ja kulttuurin merkityksen oivaltaminen ihmisen käyttäytymiselle eri yhteyksissä on viime vuosikymmeninä jälleen vahvistunut. Esimerkiksi rauhantyössä tunnustetaan perinteisten ja uskonnollisten johtajien merkitys paikallisina, arvostettuina ja kulttuurin tuntevina auktoriteetteina, joita kuunnellaan varsinkin silloin, kun oikeusvaltio muuten on heikko.

Kristinuskon merkitys arvopohjalle, ihmisarvon merkityksen muistamiselle ja huomaamiselle ja heikoista huolehtimiselle, ahkeruuden, nöyryyden ja rehellisyyden kunnioittamiselle ja vaikkapa lukutaidon kehitykselle, jota luterilainen reformaatio ja lähetystyö erityisesti vauhdittivat, ovat edelleen merkittävää pääomaa yhteisen elämän rakentamisessa. On toki kristityillä kuten muillakin ihmisillä myös aivan riittämiin syntejäkin kannettavana. Armo ja anteeksiantamus, ristin ja ylösnousemuksen sanoma, Kristus-sanoma tekee kuitenkin mahdolliseksi uudistua ja katsoa rohkeasti tulevaisuuteen ja rakentaa parempaa tulevaisuutta myös raskaiden epäonnistumisten jälkeen. Tärkeintä ei ole tuomita. Tärkeintä on löytää yhteys uudelleen ja kääntää katse yhdessä kohti tätä päivää ja tulevaa. On hyvä muistaa menneisyyden saavutukset ja oppia niistä, vaikka ei tulekaan jäädä menneisyyden vangiksi. Usko katsoo rohkein mielin kohti tulevaa ja käsillä olevia tehtäviä, annettua paikkaa tällä kohtaa tietä.