Kirkkoa ei voi muuttaa, eihän?

Vuosituhannen alussa katolinen kirkko rypi syvällä skandaalien syövereissä. Kurimus sai alkunsa Boston Globe -lehden vuonna 2002 julkaisemasta, sittemmin Pulitzer-palkinnon voittaneesta tutkimuksesta, joka paljasti laajamittaisten seksuaalisten hyväksikäyttöjen sarjan katolisessa kirkossa Yhdysvalloissa. Uusia paljastuksia alkoi nousta Yhdysvaltain ohella Irlannissa, Filippiineillä ja useissa muissa maissa eri puolilla maailmaa. Syytökset kohdistuivat tuhansiin pappeihin, nunniin ja muihin kirkon työntekijöihin.

Alkoi mittava salaisuuksien paljastamisten, anteeksipyyntöjen ja oikeudenkäyntien sarja, jonka seurauksena katoliset hiippakunnat ovat yksin Yhdysvalloissa myöntäneet miljardien dollarien edestä vahingonkorvauksia hyväksikäytön uhreille.

Väheksymättä yhdenkään yksittäisen uhrin kärsimystä, erityisen karmaisevaksi ilmiön teki sen mittakaava. Hyväksikäytön uhreja oli kymmeniä tuhansia, minkä lisäksi ongelmat ja kärsimys heijastuivat vieläkin laajemmalle – heidän läheisiinsä sekä viattomiin sivullisiin. Monet katolisen kirkon työntekijät ja seurakuntalaiset joutuivat nimittäin kohtaamaan kohtuuttomia syytöksiä ja epäilyitä, vaikka heillä ei ollut mitään tekemistä hyväksikäyttöjen kanssa. Usein kärsimys näyttää poikivan lisää kärsimystä.

Kohun myötä katolisen kirkon julkisuuskuva sai niin mittavia kolhuja, että niistä toipumiseen olisi luullut kuluvan sukupolvia. Toki toipumisen ja anteeksiannon tie on pitkä, ja se on yhä kesken, mutta vain kymmenen vuotta pahimman kurimuksen jälkeen yhdysvaltalaisen populaarikulttuurin kivijalka, Rolling Stone -lehti, valitsi kansikuvakseen paavin. Vuotta aiemmin samainen paavi Fransiscus oli valittu yhdysvaltalaisen Time-lehden toimesta vuoden persoonaksi maailmassa. Mitä oli tapahtunut?

Joku kyyninen lukija voisi moittia katolista kirkkoa ja paavia huomion kääntämisestä muualle kipeästä ja ei-toivotusta aiheesta. Toinen taas saattaisi syyttää mediaa lyhytjänteisyydestä ja skandaalihakuisuudesta – menneillä tapahtumilla ei ole merkitystä, kunhan lehdet myyvät tässä ja nyt. Tiettyyn rajaan saakka epäluuloille voi olla myös perusteita, mutta kyynikon ongelma on siinä, että hän pahimpaan vaihtoehtoon keskittyessään sulkee helposti silmänsä ilmeiseltä. Jotain on todella muuttunut.

Sen jälkeen, kun kardinaali Jorge Mario Bergogliosta tuli keväällä 2013 paavi Fransiscus, katolinen kirkko on ollut toistuvasti positiivisen julkisuuden kohteena, vaikkakin huomio on kohdistunut ennen kaikkea paaviin henkilönä. On mahdotonta ennakoida, kuinka paljon katolinen kirkko lopulta muuttuu Fransiscuksen valtakaudella, mutta julkisuuskuvaa tarkasteltaessa on syytä muistaa, että imago itsessään muovaa todellisuutta ja myös on osa sitä.

Muutos tarvitsee johtajia, muutosagentteja, jotka toimivat symboleina ja tien näyttäjinä. Todellinen muutos kumpuaa kuitenkin ruohonjuuritasolta. Jorge Mario Bergoglio voisi persoonansa ja karismansa vuoksi olla rakastettu riippumatta siitä, missä tehtävässä hän toimii. Hänestä ei olisi kuitenkin tullut kulttiasemaan kohonnut paavi ja uskonnollinen johtaja, ellei jokin hänen persoonassaan, sanoissaan ja teoissaan resonoisi sen tarpeen kanssa, jota miljoonat ihmiset eri puolilla maailmaa joko tietoisesti tai tiedostamattaan tuntevat.

Vaikuttaa siltä, että ihmiset ovat väsyneitä poliittisiin sotkuihin, hyväksikäyttöön, rahan valtaan, ahneuteen ja kylmyyteen, jota he näkevät kaikkialla ympärillään. Sisimmässään monet näyttävät kokevan, että kirkon tulisi puolustaa heikompia, tulla lähelle ihmisiä ja välittää. Siihen tarpeeseen Fransiscus on vastannut poikkeuksellisella tavalla.

Brittiläinen uskontososiologi Grace Davie on englantilaisen uskonnollisuuden muutosta analysoidessaan lanseerannut sijaisuskonnollisuuden käsitteen. Tällä Davie viittaa huomattavan suureen joukkoon sekularisoituneita ja kirkoista irrallaan eläviä englantilaisia, jotka eivät miellä itseään uskonnollisiksi ja joiden arjessa uskonto ei juuri näy, mutta jotka reagoivat voimakkaasti silloin, kun uskontojen edustajat eivät hoida tehtäviään tai rikkovat heihin kohdistettuja uskonnollisia, eettisiä tai moraalisia odotuksia. Nämä ihmiset ikään kuin odottavat, että uskontojen edustajat huolehtivat uskonnollisista symboleista ja toimituksista sekä elävät moraalista elämää heidän puolestaan.

Davien määritelmää pätee epäilemättä kasvavaan joukkoon kirkosta vieraantuvia ihmisiä myös Suomessa ja eri puolilla maailmaa. Taannoisessa katolisen kirkon skandaalissa ei ollut kyse vain tuhansien hyväksikäytettyjen ihmisten kärsimyksestä vaan myös siitä, että kirkko näytti rikkovan kaikkea sitä vastaan, miksi se oli olemassa. Kirkkoa etäältä tarkkailevat massat yhdessä miljoonien hurskaiden kristittyjen kanssa haluavat skandaalien sijasta kuulla, kuinka paavi kritisoi maailman talousmahteja, luopuu kalliista virka-autostaan ja kulkee öisin Rooman kaduilla auttamassa köyhiä ja kodittomia, kuten huhut kertovat hänen tekevän.

Paavi Fransiscus on reagoinut yhtäältä ulkopuolelta tulevaan paineeseen ja toisaalta sisältä kumpuavaan kutsumukseensa, ja hän on lähtenyt muuttamaan organisaation sijasta kirkon elämää, sen toimintakulttuuria. Toimintakulttuurilla viittaan tässä yhteisön tapaan toimia; sen arvostuksiin, käyttäytymismalleihin ja myös ulkoisiin merkkeihin. Kaikkia noita paavi on pyrkinyt muuttamaan.

Jos kirkko haluaa muuttua – oli kyse sitten luterilaisesta kirkosta Suomessa tai maailmanlaajuisesta katolisesta kirkosta – se tarvitsee tiennäyttäjäksi johtajia, jotka uskovat muutoksen olevan mahdollista ja ovat riittävän rohkeita ottaakseen vastaan siihen liittyvän epävarmuuden ja vastustuksen. Toimintakulttuurin muutos tarvitsee keulakuvakseen voimahahmoja ja onnistuakseen paljon tavoitteellista työtä. Tämä pätee mihin tahansa organisaatioon.

Johtajuus ei kuitenkaan yksin riitä. Tarvitaan joukkoja, seurakuntalaisia. Tarvitaan toimittajia, jotka uskaltavat nostaa kirkon etusivulle myös myönteisessä mielessä silloin, kun siihen on aihetta. Tarvitaan päättäjiä, jotka omissa päätöksentekoelimissään ja seurakunnissaan verkostoituvat, etsivät yhteistyötä ja yhteisymmärrystä sekä uskaltavat tehdä vaikeitakin ratkaisuita. Tarvitaan seurakuntalaisia, jotka eivät vain kuulu johonkin vaan myös toimivat. Toisen maailmansodan jälkeistä Kirkkojen maailmanneuvoston katastrofiapua koordinoineen Sylvester Michelfelderin sanoin Jumalalla ”ei ole muita käsiä”.

Enemmän kuin mitään muuta, kirkko tarvitsee uudistumiseensa uskoa. Ennen kaikkea se tarvitsee uskoa omaan sanomaansa ja tehtäväänsä, mutta se tarvitsee myös uskoa muutoksen mahdollisuuteen. En tiedä, kuinka monta kertaa paavi Fransiscus on ehtinyt virkakaudellaan kuulla, ettei jokin asia ole mahdollista. En tiedä, kuinka moni kollega vastusti Rolling Stone -lehden toimittajan ajatusta tehdä paavista lehden kansikuva. Toivoisin kuitenkin tulevaisuudessa kuulevani nykyistä harvemmin sanat ”se ei ole mahdollista”. Viimeksi minulle vastattiin noin, kun kirkolliskokousta seuratessani huokaisin, että puheenvuorojen kestoa pitäisi kontrolloida.

Millainen on kirkko, joka ei kykene muuttamaan kokouskäytäntöjään? Epätodellinen. Ainoa este toimintakulttuurin muutokselle löytyy meistä itsestämme.