Vuosituhannen alussa katolinen kirkko rypi syvällä skandaalien syövereissä. Kurimus sai alkunsa Boston Globe -lehden vuonna 2002 julkaisemasta, sittemmin Pulitzer-palkinnon voittaneesta tutkimuksesta, joka paljasti laajamittaisten seksuaalisten hyväksikäyttöjen sarjan katolisessa kirkossa Yhdysvalloissa. Uusia paljastuksia alkoi nousta Yhdysvaltain ohella Irlannissa, Filippiineillä ja useissa muissa maissa eri puolilla maailmaa. Syytökset kohdistuivat tuhansiin pappeihin, nunniin ja muihin kirkon työntekijöihin.
Alkoi mittava salaisuuksien paljastamisten, anteeksipyyntöjen ja oikeudenkäyntien sarja, jonka seurauksena katoliset hiippakunnat ovat yksin Yhdysvalloissa myöntäneet miljardien dollarien edestä vahingonkorvauksia hyväksikäytön uhreille.
Väheksymättä yhdenkään yksittäisen uhrin kärsimystä, erityisen karmaisevaksi ilmiön teki sen mittakaava. Hyväksikäytön uhreja oli kymmeniä tuhansia, minkä lisäksi ongelmat ja kärsimys heijastuivat vieläkin laajemmalle – heidän läheisiinsä sekä viattomiin sivullisiin. Monet katolisen kirkon työntekijät ja seurakuntalaiset joutuivat nimittäin kohtaamaan kohtuuttomia syytöksiä ja epäilyitä, vaikka heillä ei ollut mitään tekemistä hyväksikäyttöjen kanssa. Usein kärsimys näyttää poikivan lisää kärsimystä.
Kohun myötä katolisen kirkon julkisuuskuva sai niin mittavia kolhuja, että niistä toipumiseen olisi luullut kuluvan sukupolvia. Toki toipumisen ja anteeksiannon tie on pitkä, ja se on yhä kesken, mutta vain kymmenen vuotta pahimman kurimuksen jälkeen yhdysvaltalaisen populaarikulttuurin kivijalka, Rolling Stone -lehti, valitsi kansikuvakseen paavin. Vuotta aiemmin samainen paavi Fransiscus oli valittu yhdysvaltalaisen Time-lehden toimesta vuoden persoonaksi maailmassa. Mitä oli tapahtunut?
Joku kyyninen lukija voisi moittia katolista kirkkoa ja paavia huomion kääntämisestä muualle kipeästä ja ei-toivotusta aiheesta. Toinen taas saattaisi syyttää mediaa lyhytjänteisyydestä ja skandaalihakuisuudesta – menneillä tapahtumilla ei ole merkitystä, kunhan lehdet myyvät tässä ja nyt. Tiettyyn rajaan saakka epäluuloille voi olla myös perusteita, mutta kyynikon ongelma on siinä, että hän pahimpaan vaihtoehtoon keskittyessään sulkee helposti silmänsä ilmeiseltä. Jotain on todella muuttunut.
Sen jälkeen, kun kardinaali Jorge Mario Bergogliosta tuli keväällä 2013 paavi Fransiscus, katolinen kirkko on ollut toistuvasti positiivisen julkisuuden kohteena, vaikkakin huomio on kohdistunut ennen kaikkea paaviin henkilönä. On mahdotonta ennakoida, kuinka paljon katolinen kirkko lopulta muuttuu Fransiscuksen valtakaudella, mutta julkisuuskuvaa tarkasteltaessa on syytä muistaa, että imago itsessään muovaa todellisuutta ja myös on osa sitä.
Muutos tarvitsee johtajia, muutosagentteja, jotka toimivat symboleina ja tien näyttäjinä. Todellinen muutos kumpuaa kuitenkin ruohonjuuritasolta. Jorge Mario Bergoglio voisi persoonansa ja karismansa vuoksi olla rakastettu riippumatta siitä, missä tehtävässä hän toimii. Hänestä ei olisi kuitenkin tullut kulttiasemaan kohonnut paavi ja uskonnollinen johtaja, ellei jokin hänen persoonassaan, sanoissaan ja teoissaan resonoisi sen tarpeen kanssa, jota miljoonat ihmiset eri puolilla maailmaa joko tietoisesti tai tiedostamattaan tuntevat.
Vaikuttaa siltä, että ihmiset ovat väsyneitä poliittisiin sotkuihin, hyväksikäyttöön, rahan valtaan, ahneuteen ja kylmyyteen, jota he näkevät kaikkialla ympärillään. Sisimmässään monet näyttävät kokevan, että kirkon tulisi puolustaa heikompia, tulla lähelle ihmisiä ja välittää. Siihen tarpeeseen Fransiscus on vastannut poikkeuksellisella tavalla.
Brittiläinen uskontososiologi Grace Davie on englantilaisen uskonnollisuuden muutosta analysoidessaan lanseerannut sijaisuskonnollisuuden käsitteen. Tällä Davie viittaa huomattavan suureen joukkoon sekularisoituneita ja kirkoista irrallaan eläviä englantilaisia, jotka eivät miellä itseään uskonnollisiksi ja joiden arjessa uskonto ei juuri näy, mutta jotka reagoivat voimakkaasti silloin, kun uskontojen edustajat eivät hoida tehtäviään tai rikkovat heihin kohdistettuja uskonnollisia, eettisiä tai moraalisia odotuksia. Nämä ihmiset ikään kuin odottavat, että uskontojen edustajat huolehtivat uskonnollisista symboleista ja toimituksista sekä elävät moraalista elämää heidän puolestaan.
Davien määritelmää pätee epäilemättä kasvavaan joukkoon kirkosta vieraantuvia ihmisiä myös Suomessa ja eri puolilla maailmaa. Taannoisessa katolisen kirkon skandaalissa ei ollut kyse vain tuhansien hyväksikäytettyjen ihmisten kärsimyksestä vaan myös siitä, että kirkko näytti rikkovan kaikkea sitä vastaan, miksi se oli olemassa. Kirkkoa etäältä tarkkailevat massat yhdessä miljoonien hurskaiden kristittyjen kanssa haluavat skandaalien sijasta kuulla, kuinka paavi kritisoi maailman talousmahteja, luopuu kalliista virka-autostaan ja kulkee öisin Rooman kaduilla auttamassa köyhiä ja kodittomia, kuten huhut kertovat hänen tekevän.
Paavi Fransiscus on reagoinut yhtäältä ulkopuolelta tulevaan paineeseen ja toisaalta sisältä kumpuavaan kutsumukseensa, ja hän on lähtenyt muuttamaan organisaation sijasta kirkon elämää, sen toimintakulttuuria. Toimintakulttuurilla viittaan tässä yhteisön tapaan toimia; sen arvostuksiin, käyttäytymismalleihin ja myös ulkoisiin merkkeihin. Kaikkia noita paavi on pyrkinyt muuttamaan.
Jos kirkko haluaa muuttua – oli kyse sitten luterilaisesta kirkosta Suomessa tai maailmanlaajuisesta katolisesta kirkosta – se tarvitsee tiennäyttäjäksi johtajia, jotka uskovat muutoksen olevan mahdollista ja ovat riittävän rohkeita ottaakseen vastaan siihen liittyvän epävarmuuden ja vastustuksen. Toimintakulttuurin muutos tarvitsee keulakuvakseen voimahahmoja ja onnistuakseen paljon tavoitteellista työtä. Tämä pätee mihin tahansa organisaatioon.
Johtajuus ei kuitenkaan yksin riitä. Tarvitaan joukkoja, seurakuntalaisia. Tarvitaan toimittajia, jotka uskaltavat nostaa kirkon etusivulle myös myönteisessä mielessä silloin, kun siihen on aihetta. Tarvitaan päättäjiä, jotka omissa päätöksentekoelimissään ja seurakunnissaan verkostoituvat, etsivät yhteistyötä ja yhteisymmärrystä sekä uskaltavat tehdä vaikeitakin ratkaisuita. Tarvitaan seurakuntalaisia, jotka eivät vain kuulu johonkin vaan myös toimivat. Toisen maailmansodan jälkeistä Kirkkojen maailmanneuvoston katastrofiapua koordinoineen Sylvester Michelfelderin sanoin Jumalalla ”ei ole muita käsiä”.
Enemmän kuin mitään muuta, kirkko tarvitsee uudistumiseensa uskoa. Ennen kaikkea se tarvitsee uskoa omaan sanomaansa ja tehtäväänsä, mutta se tarvitsee myös uskoa muutoksen mahdollisuuteen. En tiedä, kuinka monta kertaa paavi Fransiscus on ehtinyt virkakaudellaan kuulla, ettei jokin asia ole mahdollista. En tiedä, kuinka moni kollega vastusti Rolling Stone -lehden toimittajan ajatusta tehdä paavista lehden kansikuva. Toivoisin kuitenkin tulevaisuudessa kuulevani nykyistä harvemmin sanat ”se ei ole mahdollista”. Viimeksi minulle vastattiin noin, kun kirkolliskokousta seuratessani huokaisin, että puheenvuorojen kestoa pitäisi kontrolloida.
Millainen on kirkko, joka ei kykene muuttamaan kokouskäytäntöjään? Epätodellinen. Ainoa este toimintakulttuurin muutokselle löytyy meistä itsestämme.
Kirkon elinvoimaisuus on aina ollut sisällön pysyvyydessä ja kyvyssä muuttaa ulkoisia muotojaan.
Nykyinen kehitys näyttää päivastaiselta. Sisältöä pyritään muuttamaan, mutta muodot säilyttämään. Näin kirkosta ja sen rakenteista on tulossa itsetarkoitus . Samalla kirkko menettää elinvoimaisuutensa ja jopa lopulta myös olemassaolon oikeutensa.
Sillä silloin mikä tahansa muu systeemi voi ottaa kirkon tehtävän itselleen. Kirkon erityisluonne perustuu sen sanomaan.
Kirkkohistorioitsijana on pakko todeta, että asetelma on liki päinvastainen, kuin mitä Pesonen edellä kuvaa. Kristinuskon elinvoimaisuuden keskeisimpiä tekijöitä alkuvaiheista alkaen on ollut sen muuntautumiskyky, joka ei rajoitu vain ulkoisiin muotoihin vaan myös sisältöön. Kristinusko otti ja antoi vaikutteita jo varhaisina vuosisatoina toimiessaan vuorovaikutuksessa esimerkiksi juutalaisuuden, gnostilaisten ryhmien ja kreikkalaisen filosofian kanssa. Myöhempinä aikoina vastaavaa on tapahtunut vaikkapa suhteessa eri alueiden kansanuskoon, islamiin, valistukseen, nationalismiin, sosialismiin ja moderniin tieteeseen. Asia on helppo todeta tarkastelemalla kristinuskon valtavaa kirjoa eri alueiden, kirkkokuntien ja ryhmittymien välillä eri aikakausina. Kristinusko ei ole ollut sisällöllisesti pysyvää. On tietysti kokonaan toinen asia, näkeekö muuntumiskyvyn ja moninaisuuden positiivisena vai negatiivisena asiana.
Koska kirkko on myös (joskaan ei yksinomaan) ihmisten yhteisö, se on samojen muutosvoimien alainen kuin yhteiskunta ja kulttuuri yleensäkn. Mutta kaikki ei muutu. Vaikka kirkolliset tavat ja esi. eettinen opetus ovatkin muuttuneet, ovat 300-luvulla muotoillut ekumeeniset uskontunnustukset edellee aivan käypä kristinuskon ydinsisällön määrittely. Ja sakramentaalinen jatkuvuus on johdettavissa jo Jeesuksen ja apostolien toiminnasta.
Kun katolinen kirkko tekee pahaa, syy on aina koko kirkon ja usein vieläpä yksittäisten katolistenkin. Kun muslimi tekee pahaa, syy ei ole kenenkään.
Miksiköhän sitten evankeliumi on pysynyt muuttumattomana, jos kerran olen noin väärässä ? Vai väittääkö Juha, että sekin on muutunut?
En tarkoita sitä, että evankeliumi olisi sinällään muuttunut siitä, kun se Raamatun kirjoihin kirjoitettiin. Sen sijaan se, miten evankeliumia ymmärretään, tulkitaan ja eletään on muuttunut alusta saakka ja muuttuu edelleen. Olen samoilla linjoilla Yrjö Sahaman kanssa, mutta lisään vielä sen, että tapojen ja etiikan ohella myös kristinuskon ydinsisällöstä on erilaisia tulkintoja kristikunnassa. Myös koskien edelleen käyttökelpoisia kristinuskon määritelmiä ekumeenisissa uskontunnustuksissa. Se on helppo havaita tarkkailemalla eri kirkkokuntia ja kristillisiä liikkeitä, sekä niiden painotuksia. Kaikki ne kuitenkin perustavat oppinsa Raamattuun. Minä en tarkoita sanoa tällä sitä, että evankeliumia voisi tieten tahtoen muutella miten haluaa tai että olisi yhdentekevää, mitä ja miten uskoo. Tarkoitan vain sitä, että yhä uudet ja uudet ihmisryhmät ovat eri aikoina ja eri puolilla maailmaa löytäneet eri näkökulmia kristinuskon sisältöön ja tulkinneet sitä eri tavoin. Osa eroista on kohdistunut tapoihin, osa etiikkaan, osa oppiin. Se on ollut kristinuskon leviämisen elinehto, oli siitä sitten mitä mieltä hyvänsä.
Erittäin hyvä ja mielenkiintoinen postaus Juha Meriläiseltä. Kirkon tulevaisuuskomiteasta olisi mukava kuulla enemmänkin. Kiitos tästä.
Paavi Fransiscus on tosiaan jo näin lyhyessä ajassa saanut paljon positiivisia muutoksia aikaan katolisessa kirkossa. Terveyttä ja pitkää ikää hänelle. Uskon, että pappien selibaattivaatimus on pian taaksejäänyttä elämää, jos hän saa jatkaa virassaan. Paljon hänellä toki on oman kirkkonsa sisällä vastustajiakin. Arvelisin, että ainakin Opus deiläiset seuraavat Fransiscuksen toimia niskakarvat pystyssä.
Hyvä kirjoitus, kiitos.
Otsikkoon kommentti: Luther sanoi, että kirkkoa pitää aina uudistaa
(Ecclesia semper reformanda est). Kirkko ei siis ole sellainen kuin Pasi Kauniston laulun nainen, jolta vaaditaan muuttumattomuutta: ”Sä koskaan et muuttua saa… Ole sellainen vain, jonka nähdä mä sain, ole MUISTO mun nuoruudestain…”
Hyvä kirjoitus. Meikäläiseen tietysti kolahti tämä loppu. Se kun tarttuu aivan tavalliseen konkreettiseen asiaan.
”Millainen on kirkko, joka ei kykene muuttamaan kokouskäytäntöjään? Epätodellinen. Ainoa este toimintakulttuurin muutokselle löytyy meistä itsestämme.”
Olen pitkään seurannut tätä ev.lut. kirkon kokouskäytäntöä. Sehän on ihan käsittämättömän jämähtänyt. Vuosikausia määrätään jotain komiteoita pohtimaan milloin mitäkin ja komitean pohdinnat käsitellään pikimmillään kai vuoden kuluttua seuraavassa kokouksessa! Ja sitten pohdinta jätetään pöydälle ja siirretään seuraavaan kokoukseen tai perustetaan komitea miettimään edellisen komitean pohdintoja.
Aivan uskomatonta! Missään muussa organisaatiossa tällainen yksinkertaisesti ei olisi mahdollista!
Ymmärrän, Tarja, kritiikkisi. En ota siihen nyt kantaa, vaan tyydyn ainoastaan täsmentämään käsitteitä siltä osin, että komiteoita kirkossa ei ole kovin paljon ollut. Itse asiassa Tulevaisuuskomitea, jossa työskentelen, on ensimmäinen 90-luvun alun jälkeen perustettu komitea kirkossa. Kirkollisessa kielenkäytössä komitealla tarkoitetaan suoraan kirkolliskokoukselle raportoivaa asiantuntijaelintä, joka on mahdollisimman itsenäinen ja jolla on omat määrärahat käytössään. Komiteoita on tavattu perustaa kaikkein merkittävimpiin uudistustöihin. Viime vuosikymmeniltä voimme muistaa esimerkiksi raamatunkäännös- ja virsikirjakomiteat sekä 1970-luvulla työskennelleen Kirkko ja valtio -komitean, joka mm. lisäsi kirkon itsenäisyyttä esittämällä kirkon itse säätämän kirkkojärjestyksen perustamista.
Kaikki kehitys on mahdotonta ilman muutosta ja he, jotka eivät pysty muuttamaan ajatuksiaan, eivät pysty muuttamaan mitään. Uusia mielipiteitä epäillään ja vastustetaan aina, ja useimmiten vain siksi, että ne eivät ole viielä yleisiä mielipiteitä.
Hyvä muistutus Hannu Kiurulta. Kimmo Wallentinilta myös.
Erinomainen kirjoitus! Ja hienoa on, että tulevaisuuskomitean työstä kerrotaan juoksevasti eikä vain työn päätyttyä kenties panna lopputulos lausuntokierrokselle. Erityisesti seuraava kohta pisti itselläni silmään ja olen samaa miltä:
”Vaikuttaa siltä, että ihmiset ovat väsyneitä poliittisiin sotkuihin, hyväksikäyttöön, rahan valtaan, ahneuteen ja kylmyyteen, jota he näkevät kaikkialla ympärillään. Sisimmässään monet näyttävät kokevan, että kirkon tulisi puolustaa heikompia, tulla lähelle ihmisiä ja välittää. Siihen tarpeeseen Fransiscus on vastannut poikkeuksellisella tavalla.”
Myös täällä Suomessa ev.lut. kirkko, sen seurakunnat ja vaikuttajayksilöt eri tasoilla voisivat entistä vahvemmin ja kaikkia nykyajan keinoja – mm. sosiaalinen media, nettikanavan käyttö – tuoda samaa sanomaa esille. Hyvän tekeminen tässä ja nyt on tärkeää ja sen tulisi kohdistua erityisesti heikoimpiin. Myös näennäisesti hyväosaiset, jotka ovat yhteiskunnan ”ylärappusilla”, monesti kokevat tyhjyyttä ja kaipausta hengellisyyteen, rauhaan ja vapauteen oravanpyörän sijaan. Tähänkin tarpeeseen kirkolta löytyy ravintoa.
Kaukana kirkosta olevien käsitys on monestikin kovin värittynyt ja asenteellinen ja kirkkoa pidetään dogmaattisena ja elävästä elämästä vieraantuneena jäykkänä instituutiona. Näinhän se ei ole – ja sen todistaminen nykyisessä meluisassa maailmassa on kirkolle ja meille siellä eri tehtävissä toimiville suuri haaste. Sen kimppuun kannattaa kuitenkin entistä ponnekkaammin käydä. Näin se ”luonnonvoimana” nähty jäsenmäärän laskukin voisi kääntyä nousuun.